1.5.18

Edelleen kutistuva lakki



Aloitin näiden ylioppilaslakkikuvien ottamisen silloin kun Tirppa oli neljä kuukautta vanha. Yhtä vuotta lukuunottamatta kuvat ovat varmassa tallessa. Jospa sitten vuosien kuluttua, kun Tirppa saa oman yo- tai ammattilakkinsa, voin näyttää hänelle nämä kuvat, sen miten hän on kasvanut lakin kokoiseksi, ja tullut polullaan siihen kohtaan, kun saa kantaa omaansa kutreillaan.

Jestas miten ylpeä olen nyt, saati sitten kun saamme juhlia hänen valmistujaisiaan.

31.3.18

Mitä jäljelle jää

Vuotta ei ole kulunut kolmea kuukauttakaan, ja meidän perheemme yksi sukupolvi on sammunut. Tammikuussa rankka syöpätaival vei mummini, ja eilen tuli tieto pappani yllättävästä kuolemasta. Rinnan alla kiristää ajatuskin siitä, ettei meille suotu enempää aikaa, ettei heille suotu. He olivat isovanhemmiksi hyvin nuoria, kumpikaan ei oikein edes eläkkeelle ehtinyt. Menetettyä aikaa ei tule kukaan meille korvaamaan, joten mitä jää jäljelle?

Mummiltani perin terävän pään ja höpöttelyn. Mummini oli bosslady, jolta kuitenkin löytyi kaikki hyvän emännän taidot. Häntä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla lempeäksi ja herkäksi mummeliksi, hän oli tiukka täti loppuun asti.
Mummiltani, ja sitä myöden äidiltäni, olen perinyt järjestelykykyä ja nämä naiselliset kädentaitoni. Mummi oli seitsemän lapsen äiti, joten ompelemalla, leipomalla ja kokkaamalla itse säästi pitkän pennin. Hän ompeli minulle hörsöpaidat ja collegehousut. Ja pidin niitä housuja koulussa siitä huolimatta, että se alkoi olla noloa. Mummi opetti virkkaamaan barbievaatteita ja käyttämään saumuria. Ja se että osaan käsitöitä ja pärjään keittiössä, on iso osa identiteettiäni.
Kun olin pienempi, mummi asui vastapäisessä kerrostalossa. Mummin takaovi oli auki, sisään sai poiketa koulun jälkeen. Jostain syystä mummin nakkikastikkeessa oli oreganoa, ja se tuoksui ulos asti ihan pitsalta. Erehdyin useammin kuin kerran vinkumaan paikan ruokapöydässä ennen kuin selvisi mitä oli ruokana.
Ulkonäollisesti en tunnista itsessäni mummiani, mutta sisältä olen sukumme naisia. Tunnistan itsessäni sen naisen, jolla on aina langat käsissään, joka tiukassa paikassa pärjää ja johtaa, sellaisen naisen, joka on perheensä pää. Yritän kuitenkin kovasti opetella olemaan lempeämpi, perheelleni ja itselleni.
Kun istun kahvipöytään ystävieni tai perheeni kesken, tunnen oloni kotoisaksi. Kahvi kuumaa ja vahvaa, pientä makeaa pöydässä. Loputtomasti höpöttelyä, ja kun santsikuppia kaadetaan edellisen kahvikupillisen lämmikkeeksi, on pakko sanoa ääneen "Siirretään murheita." Ja siitä santsikupista ei kieltäydytä. Olen onnellinen, että pääsin mummin kahvipöytään aikuisenakin.


Papaltani perin tummat piirteeni, silmät ja huulet ja jämäkän ruumiinrakenteen. Siinä missä mummi oli pieni, vaalea ja siro, minä en ole ikinä ollut niistä mitään.
Pappa opetti minulle kaiken mitä tiedän taloista ja rakentamisesta, olinpa hänen rakennusfirmassaan työharjoittelussakin. Pappa istutti minuun jo pienenä rakkauden omakotitaloihin, ja edelleen myynti-ilmoituksia ja talopaketteja selatessani tiedän mitä pappa niistä sanoisi. Pappa huomasi korulauseiden välistä lopussa olevat öljypannut ja huonon välipohjan. Harmittaa, etten ehtinyt  esitellä haavetalomme piirrustuksia hänelle. Olin ihan varma, että hän olisi tonttimme reunalla sanomassa painavan mielipiteensä kaikkeen.
Pappa oli paljon töissä ulkomailla kun olin lapsi. Papan ansiosta minulla oli japanilainen kirjekaveri, silkkinen kimono joulupaketissa ja haave matkustaa. Kouluvuosinani hän oli töissä Saksassa, ja siitä syystä valitsin viidennellä luokalla saksan valinnaiseksi kieleksi. Se kieli oli pääsylippuni aupairiksi Augsburgiin ja kaikkiin muihin matkoihin, jotka saksanvuoden aikana tein.
Lapsena sanoimme aina, että kesä tulee sitten kun pappa tuo sen tullessaan. Kesän pappa nukkui minun huoneessani, katsoi formuloita sohvallamme ja toi tuliaisiksi tavaroita, jotka jaksoivat silloin hämmästyttää. Pienet animekuvioiset syömistikut ja pään kokoiset suklaiset pääsiäismunat jäivät lähtemättöminä mieleeni.
Pappa oli monella tapaa minulle se isähahmo lapsena, mies omaa sukuani ja vertani. Pappa opetti käyttämään sirkkeliä ja naulapyssyä, eikä koskaan tehnyt numeroa siitä että olen tyttö. Kun katson peiliin, näen meissä paljon samaa, mutta kun katson käsiäni puutyönluokassa, näen vielä enemmän.


Meistä jokainen on kudelma menneiden sukupolvien geenejä ja tarinoita, omia kokemuksiamme ja ripaus sattumaa. Näen itsessäni ja elämässäni niin selkeästi isovanhempieni ja äitini kädenjäljet. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi, ihan suomeksi sanottuna vanhemmaksi nyt kun he ovat poissa. Minulle jää perinnöksi vain tämä oma elämäni, ja heidän tarinansa. Lupaan kertoa tarinaa "siitä poltetusta kahvikakusta" aina, kun onnistun polttamaan viimeisen pellillisen pipareita.

18.2.18

DIY - Vaianan asu


Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Tätä syntymäpäiväperinnettä jatkaessa huokailin taas syvään. Paitsi tuskastumisesta omiin rajallisiin keinoihini, huokailin myös haikeana siitä, että olemme jälleen yhtä asua lähempänä sitä syntymäpäivää, kun näitä asuja ei enää haluta eikä pyydetä. Tänä vuonna Disneyprinsessa ("Ei prinsessa, vaan päällikön tytär!")  Vaianan synttärit valikoituivat taas teemaksi heti, kun edelliset synttärit oli saatu juhlittua. Ja vielä tänä vuonna sain lunastaa lupaukseni siitä, että äiti ompelee niin kauan kuin tytär tahtoo asuja pitää. 


Asu koostuu hameesta, topista, kukkapannasta ja kaulakorusta.



Kaulakorussa on paikallisen askarteluliikkeen alennuskorista napattua Cernit massaa, kotoa löytyneitä nyörejä ja edellisen vuoden synttäreiden käsikoruaskartelusta jääneitä helmiä. Hopeisella Sharpie-tussilla värittelin riipusta vielä paiston jälkeen.

Toppihan Vaianan asussa on hyyyvin pieni, ja sen mallinen, ettei se pysy seitsemänvuotiaan yllä. Tein siis kompromissin tuon topin kanssa, ja tein trikoosta tuollaisen off shoulders-tyyppisen röyhelöyläosan. Kun helmiä eikä paljetteja saanut Rovaniemeltä, niiden virkaa toimittaa tuo pampulareunainen pitsi. Kirjontoja en alkanut toppiin tekemään, vaan tein kirjontoja esittävät kuviot kangastussilla.


Hiuksiin olisi ollut ihana ostaa joku oikea seppele, mutta budjetti- ja käytännöllisyyssyistä yhdistelimme kahta eri olemassaolevaa hiushärpäkettä seppeleen asiaa ajamaan.



Hame on tämän asun ehdottomasti vaikein pala. Elokuvan mukainen hame on kaislahame, lantiolle solmittu vyö ja kookoksen lehdistä tehty kaksinkertainen kangas. Ei siis kovin toteuttamiskelpoinen. Eurokankaan alelaareista löysimme verhokankaan, joka hapsutettuna muistuttaa kaislahametta, kookoskankaaksi nappasin vohvelikangasta, ja huivi toimii kiinteänä vyötärökaitaleena, joka kätkee sisäänsä tukevan kuminauhan ja kaikkien muiden kankaiden yläreunat. Eli ihoa vasten on vain pehmeää trikoota. Kuviot hameeseen on tehty villalangoilla pujottelemalla ja keltaiset kukat ihan vain suoralla ompeleella päälle aplikoiden.

Sellainen siitä siis tuli, noin kahdeksan tuntia yhteensä puuhastelua. Työläin asu tähän asti, mutta lapsen riemu valmiista vaatteesta on käsin kosketeltavaa. Sanoisin siis hyvin käytetyksi kahdeksaksi tunniksi.

11.1.18

Taipuu, vaan ei katkea

Kävimme Tirpan varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvää keskustelua eskarin opettajan kanssa tällä viikolla. Olen hillittömän ylpeä tuosta ipanasta ja siitä millaiseksi lapseksi se on kasvanut. Olen ylpeä siitä, että hän lukee jo vaikeitakin sanoja, siitä että hän osaa keskittyä kuuntelemaan ja toimimaan ohjeiden mukaan, on näppärä yhteen- ja vähennyslaskuissa.

Ihan todella olen ylpeä lapsemme taidoistakin, mutta se ei ollut se mikä kirvoitti kyyneleitä. Eskarin opettaja kertoi, että aamupiirissä joku lapsista oli keksinyt, että oma nimi pitää viedä taululle konttaamalla, ja se herätti vastustusta muissa lapsissa: "Ei eskarit ole enää konttaavia pikkulapsia."  Tirppa oli sanonut siihen tiukasti, että konttaamallakin pääsee hyvin eteenpäin, että äitikin vaikka konttaa, jos se ei muuten pääse portaita ylös. Ja sitten reippaasti kontannut oman nimensä taululle.

En vain voinut itselleni mitään, silmät kostuivat vaikka kuinka taisteli vastaan. Tuo ipana, joka olisi voinut mennä ihan rikki ja palasiksi siitä, että sen äidillä oli syöpä ja on liikuntavamma, on niin vahva, ettei ainoastaan kestä sitä, vaan on kykenevä sanomaan vastaan, jos kokee että muilla tavoilla liikkuvia nyt tarpeettomasti moititaan.

Pyyhin silmäkulmiani usein tämän lapsen kanssa. Hän vastaa suoraan ja katsoo silmiin, kun joku kysyy miksi sinun äitisi on tuollainen. Tirppa vastaa, että sillä oli syöpä josta se parani, mutta jalat on huonot. "Mutta ei se haittaa mitään."


Keskustelun jälkeen jäin miettimään näitä viime vuosia. Syöpädiagnoosia ja sitä seurannutta vuotta. Sitä kaikkea, mikä minussa ja elämässäni muuttui yhdessä rytäkässä. En tule ikinä olemaan terve sillä perinteisellä tavalla ajateltuna, ja tämän sairauden takia elämäni peruspalikoistakin meni osa vaihtoon, olen lopun ikääni syöpäriskin takia seurannoissa. 

Enemmän kuitenkin ajattelin Tirppaa, pientä neljävuotiasta, jonka äiti hävisi sairaalaan, sairauteen ja kipuun. Tunsin olevani surkea äiti kaiken aikaa, ja samalla pelkäsin niin kovin, etten saisi olla enää edes sitä. Mutta meillä kahdella on aivan erityinen side, joka on kantanut näinä vuosina. Tirppa on tiennyt, että teen jatkuvasti kaikkeni hänen vuokseen, silloinkin kun se on ollut barbileikkejä sängyllä ilman ulkoilumahdollisuutta. En ehkä ole ollut mikään huippumutsi, mutta minä olen täällä, olen läsnä. Mietin näitä melkein kolmea (!) vuotta, jotka olen ollut jatkoajalla. Mitä kaikkea olenkaan saanut olla näkemässä, olla paikalla lapseni kasvaessa. 


Kun ensimmäisen kerran pyysin lääkäreiltä ennustetta, he sanoivat, ettei heillä ole kristallipalloa. Että hyvällä tuurilla, jos saan itseni ulos teholta, saatan muutaman prosentin todennäköisyydellä olla hengissä vielä kolmen vuoden päästä. Muistan miettineeni, etten tee kolmella vuodella mitään, etten suostu tuollaisiin todennäköisyyksiin. Ettei lapseni tarvitse minua kolmen vuoden päästä yhtään vähempää kuin juuri nytkään. 

Tavallaan olin väärässä, kolmeen vuoteen mahtuu niin paljon elämää. Mikä ihana, kamala, kamalan ihana kolmevuotinen!

Ja tuo lapsi, joka on kolmessa vuodessa kasvanut enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Syksyllä saatan seitsemänvuotiaan kouluun hänen ensimmäisenä koulupäivänään. Ja siitä en alkuun uskaltanut edes haaveilla, en antanut itseni edes ajatella sitä päivää. Tuntui, että sydämeen tuli säröjä pelkästä ajatuksesta, etten olisi paikalla. 


Minkä määrän rakkautta olenkaan saanut osakseni kolmessa vuodessa. Romanttista rakkautta, kihlat, häät ja häiden ensimmäisen vuosipäivän. Arkista rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja ennen kaikkea rakkautta äidin ja tyttären välillä. Oman äitini ja minun. Minun ja oman tyttäreni. Sellaista sukupolvien välistä väkevää rakkautta. 

Olen iloinen, että viimeiset vuodet olen myös saanut olla osa neljän sukupolven naisten piiriä. Olen kasvanut vahvan naisen helmoissa, ja ammentanut voimaa niistä vaikeuksista, jotka minua vanhemmat ovat selättäneet. Viime vuonna ja tänä vuonna olen surkeana seurannut vierestä, kun mummini on taistellut vuorostaan syöpää vastaan. Erityisen rankkaa on ollut katsoa äitiäni meidän välissämme, tyttären joka selvisi omastaan ja äidin, jonka on nyt vuoro taistella. Minun tekisi mieli silittää äitini hiuksia, antaa hänelle hetkeksi minunkin osuuteni jaksamisesta ja kuiskata, että hänet on tehty maailman vahvimmasta aineesta. 


Resilenssi on sana, joka kuvaa ihmisen kykyä ponnistaa ylös vastoinkäymisten jälkeen. Se on kykyä nähdä positiiviset asiat surkeissa ajoissa. Se on kykyä nojata toisiin ja pyytää apua. Se on kykyä uskoa tulevaan silloin, kun ei anneta hirveästi syytä.

Jos resilenssi olisi alkuaine, meidän suvun naiset olisi tehty sataprosenttisesti siitä. Eikä tuo pienin ole sitä yhtään vähempää. Vahva, valoisa ja periksiantamaton. Jos se on ainut perintö, jonka lapselleni jätän, se riittää.


Tirpan sanoissa konttaamisesta on iso totuus sisällä. Ihan sama, miten elämässä pääsee eteenpäin, kunhan menee. Ihan sama, miten liikut, kunhan liikut. Pitää uskaltaa edelleen toivoa elämältä ja tehdä töitä niiden haaveiden eteen. Meille jokaiselle on annettu vain tämä yksi elämä elettäväksi iloineen ja suruineen. Luovuttaa ei saa, ennen kuin sydänkäyrä näyttää suoraa.





6.12.17

Juhlamekot Suomi100-juhlaan

Tuli taas aika tehdä tanssiharrastuksen esitykseen asut. Toiveena oli juhlavat vaatteet esiintyjille ja juhlan teemana mikäs muukaan kuin rakkaan kotimaamme satavuotissynttärit. 


Kävin lainaamassa kirjastosta Mekkotehtaan kaavakirjan ja tein neidin toiveiden mukaisen mekon ja essun. Mekon malli on Maret ja essun kaavan muokkasin jonkun muun mekkomallin kiinteästä essuosasta. 

Eurokankaassa oli sopivasti Black Friday alennukset, joten mekon tarvikkeille jäi hintaa n. 20 euroa nappeineen päivineen. Kankaan valinnasta olin melko yllättynyt, sillä olin valmistautunut torppaamaan glitteritylliehdotukset (eivät passaa valittuun kaavaan, tiedätte etten muuten kaihda glitteriä enkä tylliä!) mutta neiti melko määrätietoisesti valitsi tämän vähän elastaania sisältävän puuvillasatiinin lipun sinisenä. En olisi itse osannut paremmin valita! Vuoreksi ja alushameeksi ostin halvinta ja ohuinta valkeaa puuvillaa.

Mallia en tapojeni vastaisesti juurikaan muutellut. Olkaröyhelöt valitsin tuplana, tere jäi pois vyötäröltä ja helmaan kaavoitin ihan vahingossa ylimääräiset 15cm, kun unohdin lyhentää helmapalaa röyhelön verran. Ainut kaavasta poikkeava lisäys oli alushamekerros röyhelöineen. Ja tosiaan essu on tuollainen vanhanaikainen pitsiessu, ihan irrallisena. 


Samassa hulluuspuuskassa ompelin neidin parhaalle ystävällekin esitykseen mekon. Malliksi valikoitui Karoliina samasta Mekkotehtaan kirjasta. Olkaröyhelöiden reunaan ompelin hennon valkoisen pitsin ja helma ommeltiin pussimalliseksi ihan ohjeen mukaisesti. Tyttöjen mielestä tämä helmamalli oli kissankellon mallinen, ja se kuulostaakin paljon kauniimmalta nimeltä tälle nätille helmalle.

Kuminauharypytys mekon yläosassa hirvitti etukäteen. Paljon. Loppupelissä siitäkin tuli ihan mukiinmenevän näköinen, ja ennen kaikkea mukava käyttäjänsä ylle.


Tirppa toimi mallina molemmille mekoille viime viikolla, kun yhtenä ainoana päivänä olimme kotona sen (melkein) valoisan tunnin aikana ja keli oli plussan puolella. Hämärässä viidessä minuutissa napsitut kuvat eivät ole hirveän edukseen, mutta tätä on bloggaaminen Lapissa. Minun taidoillani kaamos on mahdoton kuvausolosuhde.


Juhlassa pienet tanssijat mekoissaan olivat niiiiin onnellisen oloisia. Itsestäni taas tuntui hyvältä kunnioittaa tilaisuuden luonnetta tekemällä käsin ihan oikeat tanssimekot.

Kankaiden rippeistä sai myös vauvanukke oman Maret-mekkosensa, ja pääsipä mukaan juhlaankin yleisön joukkoon. Minnepä tuo nukke ei kulkisi mukana, jouluna sekin täyttää jo kuusi vuotta!


Näiden kuvien myötä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää 
ja synttärionnea 100-vuotiaalle Suomelle!

5.11.17

Kissanlöytymisjuhlat


Ei niin pientä syytä iloon, etteikö siitä saisi juhlia aikaisiksi. Kissan löytymisen kunniaksi sovimme, että kutsun kaikki Sopun etsinnöissä mukana olleet meille kakkukahville sitten kun voi huokaista kissan selvinneen reissustaan kunnialla. Kun haavat paranivat, kynnet kasvoivat takaisin ja karva alkoi taas näyttää terveen eläimen turkilta, laitoimme kutsut eteenpäin.


Sopu oli itsestäänselvästi juhlien kuningatar ja kaiken huomion keskipiste. Meidän kissamme ovat erittäin sosiaalisia tapauksia muuten, mutta juhlissa Sopu varsinkin tuppaa väistämään väenpaljoutta, joten olin yllättynyt siitä, miten kissa tuntui ymmärtävän, että kaikessa hössötyksessä kyse on siitä, ja pysyi siis sohvalla paijattavana koko illan. Se sai pinon uusia leluja, joilla intoutui leikkimään kuin pieni kissanpoika. 



Juhla ilman kakkua on vain tapaaminen. Siispä tein meille sitruuna-marenkipiirakkaa, lohipiirakkaa ja New York juustokakkua kirpeällä punaherukka-vadelmakastikkeella. Ja koska joukossamme oli yksi vegaani, tein kaikkea tuplat, tavallisina ja sitten ilman eläinperäisiä tuotteita.


Joskus olemme naureskelleet, että minä järjestän pitkin vuotta vaikka mitä kissanristiäisiä. Mutta nämä ovat kyllä ensimmäiset kissaa varten järjestetyt juhlat! 


Kiitos juhlijoille juhlista, mutta ennen kaikkea kiitoskiitoskiitos siitä, että autoitte löytämään meidän rakkaan karvakorvamme kotiin ennen pakkasia.  

28.10.17

Ensilumi ja kuksakateutta


Tänne satoi ensilumi 20.10 tänä vuonna, juuri parahiksi Elsan ja Kaamoksen syyslomalle. Me saimme kutsuttuna yöpyä yhden yön heidän luonaan Arctic Wilderness Lodgen  mökillä Vaatunkikönkäällä.

Vaikka paikka on meille tuttu, ja käymme tuolla esteettömällä reitillä usein, oli ihan toisenlaista taikaa herätä kosken ääreltä mökistä ja katsoa ulos huurteiseen maisemaan kun on vielä tiukasti lämpimän peiton alla. Olen ihan mökkeilyihminen, mutta pääsen harmillisen harvoin nauttimaan siitä, lähipiiristä kun ei kesämökkejä löydy. Sitäkin iloisempi olin siis yökyläilykutsusta.


Aamusella pakkailimme tavarat ja lähdimme laavulle makkaran ja vaahtokarkin paistoon. (Tiedän, tätä nuotioruokarepertuaaria pitäisi kyllä laajentaa!) 
Reitti oli vielä ihan kuljettavissa, mutta veikkaisin, että tämä oli kuitenkin vuoden viimeinen reissu, sillä lunta on sittemmin tullut lisää. 


Viivyimme laavulla hyvän tovin, vaikka ajatuksena oli lähinnä piipahtaa. Ipanat kuitenkin leikkivät hyvin yksiin, eikä pari pakkasastetta kipristänyt kenenkään nenää varsinkaan nuotion lämmössä. Glögi oli kuumaa ja poromakkarat pinnasta mustia ja sisältä kylmiä. Sanoisin että aika tavallisen ihanaa.


Tunsin pienen varustekateuden pistoksen itsessäni, kun katselin Elsan tottuneesti kaivavan repustaan kuksaa ja nuotiokattilaa. Meillä retkeilykamppeet ovat toisen työvälineitä, niin niitä ei noin vain voi napata mukaansa kotoa. Joitakin asioita pitäisi siis varmaan hankkia tuplana, ainakin kahvipannu veden keittämistä varten.

Kuksakateus on toinen asia. Vaikka nuo puukomposiittikuksaset vaikuttivat ihan näppäriltä, olen täällä asuessa kehittänyt itselleni pakkomielteen saada tehdä ihan oman kuksan. Oikeasta koivupahkasta, itse liotellen, kuivaten ja muotoillen. Se vaan vaatisi osaavamman ohjaamaan työskentelyä, ja oikean materiaalin. Koivupahka on melko hintavaa ja harvassa, jos ei satu omaa metsää omistamaan mistä sitä etsiä. Lisäksi prosessi sen työstämiseksi on pitkäjänteisen ihmisen touhua. Asiaa tutkiessa on siis tullut hyvin selväksi, miksi käsityönä tehdystä pahkakuksasta saa maksaa sen 40-60 euroa. Jokaisella retkellä kaipaan omaa kuksaa, mutta ostaminen ei tunnu vaihtoehdolta, saati jonkun korvaavan puukupin ostaminen. Tahtoisin oman, sellaisen joka vuosikymmenen aikana hioutuu omaan käteen sopivaksi, ja kantaa mukanaan kaikki ihanat maisemat joissa siihen on kaatanut kahvia. Tiedättekö?

Ehkä palaan tähän vielä, kun saan omani tehtyä. 


Tämän postauksen myötä meidän retkeilyt varmaan jäävät talvitauolle, ja tulistellaan vain kirkontörmän laavulla, johon pääsee autolla suoraan. Keväällä sitten taas aktiivisemmin!