31.10.14

Iltapäivä lähikuvissa




Arki näyttää joskus paremmalta lähikuvissa. Voin rajata kuvaan uuden teetuttavuuden joka tuoksuu huumaavasti päärynältä. Voin ottaa lähikuvan suolakiteistä pähkinöissä. Kirpeät satsumat ja ylirunollinen saksankielinen romaani sopivat täydellisesti yhteen. Lähikuvissa tälläinen seesteinen iltapäivä on ihan totta.


Samaan aikaan tiskikone odottaa tyhjentäjäänsä, tietokoneella soi "Kakkaa lumella", olohuoneessa tanssii päiväkodista kotiutunut ylienerginen avaruuskeijuprinsessa, kissat nahistelevat sohvapaikasta ja pyykkikone louskuttaa kylppärissä. Ajatus katkeaa viimeistään siinä vaiheessa kun lapsikin haluaa "mangariineja".

(Ilta)päivääkään en vaihtaisi pois.


//Kirja: Rabenliebe - Peter Wawerzinek

30.10.14

Kissasi sun, kissani mun

Istuimme pikkukakkosen verran sohvalla koko perhe. Minä napsautin lukuvalon päälle ja otin kutimet esiin.

Tirppa otti mukavan asennon sohvannurkasta, ja Tyyne otti välittömästi oman paikkansa hänen kainalostaan. Siellä missä lapsi on hetken paikallaan, on myös pienin kissa. Näiden kahden yhteinen elo on kestänyt vasta vuoden, mutta he ovat erottamattomat. Koko päivän Tyyne jaksaa touhuta Tirpan leikeissä mukana, vahtia jokaista suupalaa ja tarkkailee jopa silmä kovana kun neiti käy suihkussa. Illalla kun lapsi käy nukkumaan, kömpii kissa viereen. Se ei yksinkertaisesti halua olla erossa pikkulikasta. 

Tyyne on tapoineen varsin rasittava eläin, mutta tyttärelleni rakas, joten se on sitä minullekin.



Minun syliini Tyyne ei tule, ellen sitä erikseen ota siihen. Kauaa en silti saanut rauhassa neuloa, koska minullakin on oma henkilökohtainen kehrääjäni, Sopu. Isompi katti on ollut minulla jo viisi vuotta, ja se liimaantuu kylkeeni kiinni aina tilaisuuden tullen. Se on minun kissani, minun ja isäihmisen ensimmäinen vauva, se "sitten kun asut omassa kodissa, ota vaikka sata kissaa" -kissa. Se puskee kasvojani, lipoo varpaitani ja tunkee pyllynsä kirjan päälle kun makoilen sängyllä lukemassa.

Tirpasta se ei sen sijaan perusta, vaikka aiemmin he tulivatkin hyvin toimeen. Sopu on kai vain katsonut, että Tyyne hoitaa ipanan viihdyttämisen, arvon rouvan ei tarvitse siihen enää ryhtyä. Ei Sopu tietenkään edes sähähdä Tirpalle, kunhan pujahtaa piiloon silloin kun neiti innostuu liiaksi yhteisleikeistä.


Oikeastaan kahden naisen taloutemme onkin neljän naisen talous. Kaksi hullua kissanaista ja niiden kissat. Koskaan ei tarvitse olla yksin, aina on joku joka tulee syliin ja vaatii huomiota.

Tosin joskus voisin haluta nukkua yksin, aikuinen, kolmevuotias ja kaksi kissaa mahtuvat huonosti 90 senttiä leveään vuoteeseen. Viimeistään aamuyöllä Tyyne ja Tirppa hipsivät sänkyyni, eikä minun ja Sopun auta kuin tehdä tilaa. Kun herätyskello soi heti neljän jälkeen aamulla, meillä ei tapella öisin siitä kuka nukkuu ja missä. Vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että minä jaan tyynyni kahden kissan pyllyn ja kymmenen pienen tytönvarpaan kanssa.

Mitä lemmikkejä teillä on?
Miten lapset suhtautuvat niihin, entä ne lapsiin?


27.10.14

Sadonkorjuu: Kurpitsabolognese ja jämälasagne

Kurpitsalyhdystä kaiverrettiin melkoinen määrä ruokaa, joka Tirpan mukaan riittää joulusta vappuun. Muutama vuosi sitten ajatus siitä, että olisi pakko syödä kymmenen kiloa kurpitsaa, oli sanalla sanoen kuvottava. Ainoa mielikuvani kurpitsasta oli pikkelssi kouluruokalan salaatin seassa, joten ymmärtänette erehdykseni.

Aupairina ollessani perheen äiti laittoi yhtenä sunnuntaina pastakastiketta kurpitsasta, enkä kehdannut kieltäytyä. Siinä sitten yökötystä niellen tuijotin annostani ja päätin syödä sen. Otin kaksi lautasellista lisää. Hänen versiossaan kaikki surruuteltiin sileäksi (kasviskammoinen poika) ja sekaan heitettiin reilusti pekonia jauhelihan sijaan, mutta tämä minun versioni menee "suomiruokaan" tottuneelle Tirpalle paremmin alas.


Kurpitsabolognese

Kurpitsaa
Sipulia
Valkosipulia
Porkkanoita
Jauhelihaa
Tomaattipyreetä
Ranskankermaa

Kaveriksi spagettia ja nostalgiafiilistelyksi Bergkäseä, vuorijuustoa.

Perinteisesti tämän reseptin valmistuksessa käytettiin lapsityövoimaa, mutta vierailevasta apukokista johtuen kuvia ei nyt ole.


Keittele kurpitsoista sose. Tilkka vettä kattilan pohjalle, keitetään kurpitsaa kunnes se pehmenee, surautetaan sauvasekoittimella tasaiseksi.


Tästä eteenpäin resepti toimii kuin normaali bolognesekastikkeen ohje. Paistinpannulla paistetaan ensin sipuli+valkosipuli, sitten jauheliha ja lopuksi porkkanaraaste. Maustetaan oman maun mukaan, me pidämme vähän tulisemmasta. Sitten kipataan sekaan kurpitsasose (normaalisti tomaattimurska) ja annetaan porista. Lisäsin vielä vähän tomaattipyrettä ja reilun ruokalusikallisen ranskankermaa, mutta toimisi varmaan ilmankin.

Autenttinen lapsiperhekattaus: maitotölkki ja ketsuppipurkki

Päheän oranssia bolognesea!

Tarkka makuraati hyväksyi kurpitsan syötävien vihannesten listalle, ja jopa haiskahtava vuorijuusto oli lasten mielestä hyvää. Isompi oppi käärimään spagettia lusikan ja haarukan avulla, pienempi söi tottuneesti ryystämällä, koko naama soossissa.



Joku ehkä huomasikin kuvista, että minulla on tapana laittaa ruokaa kuin ruokittavia suita olisi kymmenkunta. Sydämeltäni olen suurperheen äiti! Harmillista että yhtä ja samaa ruokaa jaksaa syödä vain tietyn aikaa ennen kuin hyväkin ruoka alkaa tympiä. Normaalisti pakastan ruokaa Tirpan kokoisissa annoksissa, mutta nyt pakkanen on ääriään myöten täynnä kurpitsaa. Joten ruokahävikin minimoimiseksi lavastin kastikkeenlopusta uuden ruuan:


Jämälasagnejen äiti. Kurpitsabolognesea, hyyyyyyvin venyvä juustokastike haisevasta vuorijuustosta (voi+vehnäjauho+maito+juustoraaste), vähän lasagnelevyjä ja se siitä. 40 minuuttia uunissa ja maanantainen iltapäiväruoka pöydässä.

Tirsk, minivuoka. Riittäisi ehkä kahdelle aikuiselle.
Kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua. Tai todisteita varsin arkisesta elosta.

Käsi ylös, 
kuka kurpitsapikkelssikammoinen on valmis antamaan kurpitsalle uuden mahdollisuuden?


Ps. Kenelle Sapere-menetelmä ei ole tuttu, käykää kurkkaamassa TÄÄLTÄ vinkkejä siihen, miten isompi lapsi totutetaan uusiin makuihin.

26.10.14

Mikä Spatz?

Pohdin aika ajoin blogin kirjoittamista omalla nimelläni, äitini on kuitenkin antanut minulle persoonallisen nimen, eikä kaimoja tule usein vastaan. Tämä bloginimeni on minulle kuitenkin paljon muutakin kuin nimimerkki, se on muisto ja lempinimi. Omasta nimestäni ei ole ikinä väännelty lempinimiä, enkä koskaan voinut sietää hellittelynimityksiä isäihmiseltä. Tänäkin päivänä korvaani särähtää, jos joku jättää nimestäni osan pois, tai vääntää siitä jotakin mielivaltaista.

Saksassa asuessani naureskelin ääneen kaikille hassuille eläinaiheisille hellittelynimille, joita he antoivat ystävilleen ja kumppaneilleen. Hasi, Mausi, Bärchen, Schnecke. Yhtenä päivänä huomasin kotiutuneeni, kun minusta oli täysin luontevaa, että tyttöpuoliset ystäväni ja perheeni viittasivat minuun nimillä Spatz ja Spätzchen. Varpunen. Vuosi Saksassa jäi taakse, mutta nimi pysyi mukanani, isäihmisestä tuli minulle Käferchen, ja saksan kieli on yhä minulle ajattelukieli, se kieli jolla höpötän itsekseni polkiessani töihin aamuvarhaisella.

2008
Pitkän harkinnan jälkeen annoin tatuoida nimeni kuvan muodossa iholleni. Varpunen kuvastaa tatuointina vapautta ja pysyvää rakkautta, mutta on ennenkaikkea muistutus minulle siitä, että ihminen on vapaa tekemään elämästään itsensä näköisen. 
Sain vuosia myöhemmin rinnalleni Tirpan, tuon sievän pienen tyttäreni. Ehkä joku päivä saan vihdoin otettua iholleni sen toisen pikkulinnun.

Toivottavasti teistä ei siis tunnu siltä, että antaisin teille vähemmän itsestäni, kun pidän kastenimeni ystävien, perheen ja tuttavien kesken käytettävänä. Annan tälle blogille ja sen lukijoille paljon muuta.


Neljän blogivuoden aikana olen kertonut itsestäni varmasti jo paljon, mutta luulenpa, että seuraavia asioita eivät kaikki pidempääkään lukeneet minusta tiedä:


1. Olen hyvin huonokuuloinen. Minulla on ollut kuulolaite vuodesta 2006, mutta pärjään arjessa huulilta lukemalla ja keskittymällä. Hälisevä ympäristö ja uudet ihmiset stressaavat minua, ja hermostun uusissa ääniympärisöissä, varsinkin kaikuvissa tiloissa.

2. Ylioppilastodistuksessani oli viisi E:tä, halusin silti valmistua ammattikoulusta leipuriksi.

3. Vihaan kastumista. Tykkään uimisesta ja suihkussa valumisesta, kylpyammeesta lillumisesta puhumattakaan, mutta inhoan kastautumista ja kastumista. Siksi saatan pähkäillä tunninkin kylpytakissa ennen suihkuun menemistä.

4. Olen aina ajoissa. En täsmällinen, vaan ajoissa. Olen juna-asemalla vähintään varttia ennen junan lähtemistä, enkä voi ymmärtää ihmisiä, joiden mielestä ajoissa on täsmälleen-sillä-kellonlyömällä. 

5. Tulin ehkä raskaaksi 20-vuotiaana, mutta olin kiltti teini. Olin töissä seurakunnalla, vietin iltojani kirjastossa ja esittelin potentiaaliset poikaystävät aina ensin äidilleni. Yläasteella haaveilin lähetystyöntekijäksi lähtemisestä.

6. Minulla on ollut kolme sukunimeä, vaikken ole ollut kertaakaan naimisissa.

7. Inhoan kenkiä ja sukkia. Vaihdan aina suoraan sukattomasta sandaalikaudesta villasukkakauteen, ja käytän puuvillasukkia vain töissä ja silloin kun on pakko olla asiallinen. Minulla on kylläkin heikko kohta kauniille korkokengille, mutta rajallisesti mahdollisuuksia pitää sellaisia.

8. Olen ollut palomies. Minulla on nuoremman sammutusmiehen pätevyys. Valitettavasti raskaus ja yksinhuoltajan elämä pakottivat jättämään rakkaan harrastuksen/työn vapaapalokunnan parissa.

9. Olen ajanut autolla kerran, tai kaksi, riippuen laskutavasta. Ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ajoin viisi minuuttia, jonka jälkeen kaivoimme autoa pitkään ja hartaasti irti lumipenkasta.

10. En voi saada, enkä halua enempää lapsia. Tirppa on ja pysyy ainokaisenani.



Muuttuiko kuva minusta?
Haluatko kysyä jotakin?

25.10.14

TSI Varjotelevisio

Meillä tulee töissä usein isoja pahvilaatikkoja, jotka suorastaan huutavat keksimään pahvilaatikkoaskarteluja. Useimmiten teemme niistä Tirpan kanssa kertakäyttömajoja, tiedättehän, sellaisia tusseilla koristeltuja teippihirvityksiä, jotka leikitään lyttyyn yhdessä illassa.

Meillä on kuitenkin ollut ilo lainata ystäväni lasta viikonlopun verran, ja kouluikäisen avustuksella voikin askarrella jo mahtavia juttuja!


Varjotelevisio

Iso pahvilaatikko
Leivinpaperia
Teippiä ja liimaa
Sakset
Tussi
Ohuempaa kartonkia
Jätskitikkuja
Lukulamppu


Ensin suunniteltiin laatikkomallinen telkkari. Ainoa olennainen mitta on aukon koko, sen pitää olla leivinpaperiarkkia pienempi. Pohjan leikkasimme pois.

Kävin samalla hämmentävän keskustelun kahden lapsen kanssa joista kummankaan kotona ei ole putkitelevisiota, ja joille ajatus televisiosta ilman kaukosäädintä oli hulvattoman hauska vitsi. 
Saatoin tuntea oloni hieman vanhaksi. Hieman.



Laatikon sisäpuolelle teipataan kaksi leivinpaperia. 


Tadaa! Hihiteltiin yhdessä vielä sillekin, että olin toisella luokalla, kun taloyhtiöömme saatiin kanava nro 4. Varsinkin isomman likan mielestä oli ihan järkyttävän outo ajatus, että telkkarissa oli vain kolme suomenkielistä kanavaa.



Valaistuksen hoidettiin teippaamalla neulontavaloni ruokapöydän tuoliin. 

Käsilläkin olisi tietysti voinut varjotelkkaria esittää, mutta askartelimme pakkauspahvisuikaleista mäkiä, kuoppaisia teitä ja tiheitä kuusimetsiä lavasteiksi, sekä piparimuottien avulla metsäneläinvarjonukkeja. Nukkeihin saimme varret jätskitikkujen avulla. Näiden askartelussa sievistelyllä ei voita mitään, vain siluetti näkyy, joten teippiä voi laittaa ronskistikin ja leikata muutaman kurvin suoraksi. 


Sitten vain lapset laatikon sisälle, vähän taustamusiikkia tietokoneelta ja ihailemaan hetkessä syntyvää satumaailmaa ja rönsyileviä tarinoita. 



Olen ehkä ollut lapsi kun jokaisella oli putkitelevisio olkkarissa, mutta askartelukodinkoneet eivät onneksi tunnu liian vanhanaikaisilta näiden 2000-luvulla syntyneidenkään mielestä. Videoimme useamman esityksen tabletilla, ja editoimme niistä elokuvatyökalun kanssa varsin hauskoja pätkiä musiikkeineen ja tekstityksineen. Ei päässyt siis totuus unohtumaan: nämä lapset kasvavat "hieman" toisenlaisen tekniikan kanssa kuin minä. Tuossa videoille käkätellessämme se ei tosin tuntunut yhtään huonolta asialta.

Tämä askartelu jaksaa luultavammin viihdyttää meitä ainakin tämän iltaa, ja menee sitten taloyhtiön pahvinkeräykseen. Tekemämme videot sen sijaan kaivetaan varmaan esiin kovalevyltä vielä vuosienkin päästä. Äidillänikin on vielä tallessa filmejä joissa minä opettelen uimaan - kotivideot eivät vanhene koskaan.

Meillä on värityskirjoja tabletilla ja pulpetilla, ja muitakin askarteluja voi reissun päällä tehdä kätevästi kosketusnäytöllä. Lapsi osaa itse ottaa "askarteluistaan" print screenejä ja vaihtaa värittämisestä piirtämiseen ja piirtämisestä lautapeleihin tabletilla, mutta toisaalta paperi, liima ja sakset pystyvät luomaan myöskin ihan mielettömiä juttuja. Onni onkin ehkä tässä tasapainossa, että voi vielä askarrella varjoputkitelevision, mutta leikki voi jatkua uuden teknologian avulla ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Mitä teillä on viimeksi askarreltu?


22.10.14

Kurpitsalyhty jänishousuille


Sain ystävältä mahtavan lahjan, jättikurpitsan! Mahtava ensinnäkin siksi, että rakastan kurpitsaruokia (poislukien pikkelssi) ja toisekseen koska nyt on juuri oikea aika kaivertaa kurpitsasta koristelyhty. Pieni mutta asiaan sisältyy, Tirppa ei ole yhtään kauhun ja pelottavan ystävä, ja jopa hymyilevä kurpitsalyhty on hänen mielestään kammottava. Niinpä teimme kurpitsalyhdyn jänishousuille.



Tästä lähdetään, noin 25 kiloa kurpitsaa, ja yksi pupupöksy. Ajattelin kertoa minun niksini kurpitsan kovertamiseen:


Kurpitsalyhty menee pieleen heti alkuunsa, jos ei ole tarkkana. Hattu leikataan irti niin, että veitsen kärki on viistossa kurpitsan keskustaa kohti. Muuten hattu humpsahtaa koverretun kurpitsan sisälle. Tee suosiolla iso hattu, pienestä reiästä on inhottava sohia loppuja työvaiheita.


Kas näin. Sitten poistetaan höttö joka sisältää siemenet. Siementen ystävät voivat ottaa ne talteen ja vaikka paahtaa niitä, minulle ne ovat hukkatavaraa.


Höttö lähtee helposti käsin kiskomalla ja nyhtämällä.


Kun helposti irtoava höttö ja kaikki siemenet on poistettu, jäljelle jää se syötävä osa. 


Kurpitsan liha on aika tiivistä tavaraa, eikä irtoa ilman työkaluja. Normaalisti lainaan äidiltä jätskikauhan, mutta tämä tukeva kastikekauha ajoi asiansa. Valitse työväline jolla et silppua sormiasi ja jonka kahva on tarpeeksi lyhyt ja jykevä.


Kurpitsa(jätski)pallurat on sitten helppo pussitella odottamaan jatkokäyttöä. Tästä kurpitsasta tuli ruokaa noin 10kg, eli reilusti alle puolet kurpitsan kokonaispainosta, mutta hurjan monta ruokaa tekee tästäkin määrästä. Ainakin muffinsseja, sosekeittoa, piirakkaa, pannaria, pastakastiketta, oi joi..


Tiedät, että on aika lopettaa kaapiminen, kun valo alkaa hohtaa kurpistan kyljestä läpi. Silloin kuoren paksuudeksi jää n. 1cm. Ohuempi lyhistyy nopeasti ja paksummaksi ei kannata jättää, menee liikaa ruokaa hukkaan.


Himmaile kuitenkin yläaukon reunalla, jätä siihen vähän liikaa, pysyy hattu varmemmin paikallaan.


Sitten näppärästi vihannesveitsi käteen ja kaivertamaan. Tyyli on vapaa, itse tein tänä vuonna satumajan lukuisilla pieniruutuisilla ikkunoilla.


Onhan se kurpitsalyhty tietysti hieno näinkin, mutta jotain se selkeästi vielä kaipasi, joten lähdimme pienelle metsäkävelylle Tirpan kanssa. 


Metsästä kerättiin sammalta (vain vähän yhdestä kohtaa!), käpyjä, pihlajanmarjoja, kiviä ja puolukan varpuja. Sammaleen mukana tulee varmaan koppakuoriaisia, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.


Sitten luodaan kerätyistä asetelma. Kivet pääsivät mökin portaiksi, tammenlehdet pehmukkeiksi sisälle, sammaleet ja muut pihamaaksi tarjoiluastialle. Lelukopasta kaivettiin muutama metsäneläin taloa asuttamaan.


Ja koska lyhty tehtiin omaa pientä jänishousuani ajatellen,  sillä saa myös leikkiä. 





Illan tullen metsäneläimet rauhoittuvat yöpuulle, ja lyhtyä valaisee sisäpuolelta käsin led-kynttilä. Ihan turvallisuussyistä en käytä meillä sisällä kynttilöitä silloin, kun en aio itse istua niiden vieressä koko paloaikaa. Kolmevuotiasta ja kahta kissaa väpättävä liekki kiinnostaisi liikaa, ja olisin joutunut luopumaan lehtipehmukkeistakin kurpitsan sisällä.


Kurpitsa säilynee viikon verran sisätiloissakin hyvänä, ja sen jälkeenkin se ilahduttaa meitä vielä pitkään ruuan muodossa. Siitä lisää myöhemmin!


Mitä tykkäätte?
Aiotteko itse kaivertaa kurpitsan? Pelottavan vai lällyn?




// Something small -blogissa on kurpitsafiilistelyä aikuisempaan makuun ja Mehukekkerit blogin naiset tekivät ihanan polka dot kurpisan. Muidenkin blogien kurpitsajuttuja saa jakaa kommenttiboxiin!

21.10.14

Oman äidin tekemiä pinaattilettuja

Iltahämärässä T alkoi hinkumaan vielä ruokaa, mieluiten pinaattilettuja. Voin rehellisesti kertoa, että meillä ollaan ostettu pinaattiletut muiden äitien tekemänä suoraan kaupan kylmähyllyltä. Minulta ne jäävät kuitenkin syömättä, sillä ne eivät maistu juuri miltään ja koostumuskin on kumisen jähmeä. Koska kotona oli aineksia (yksinkertaistettuihin) pinaattilettuihin, päätin yrittää tehdä niitä ihan itse.

(Pahoittelen kuvien laatua, kodin valaistus on vähän vaiheessa ja luonnonvalo vähissä.)

Pinaattiletut

Maitoa(5dl)
Munia (3)
Jauhoja (3,5dl)
Pinaattia (pakastepussillinen)
Suolaa (n. 1tl)
Voisulaa (n. 3rkl)

Annan tällä kertaa poikkeuksellisesti mittoja reseptiin, koska itseltänikään ei olisi sujunut ilman niitä. Ohje muokattu Valion reseptistä vastaamaan saatavilla olevia aineita.


Tämä resepti on ehdottomasti apukokin heiniä! Visputellaan munat rikki, maito munien sekaan, jauhot maidon sekaan ja lopuksi vielä pinaatti, suola ja voisula. Katsokaa miten se osaa jo vispata, suhina vaan käy! Jaksan ihmetellä joka kerralla noita karttuvia taitoja, mihin kolmevuotias pystyykään, kun annetaan.


Huolimatta sotkuisesta keittiöstä uskalsin ottaa kuvia myös lettujen paistamisesta. Luotan, että lukijat ovat joskus nähneet kastiketahroja omassakin hellassaan.

Onneksi otin, koska sain tallennettua yhden pienen ylpeän hetken; lapsi käänsi ensimmäistä kertaa elämässään itse letun ympäri, ihan ilman apua!


Noin vain ujutteli paistinlastan letun alle, otti tukevamman otteen kahvasta ja huiskis ympäri! 


Ylpeä apukokki, mutta niin on kyllä äitikin!


Pinaattiletut nautittiin puolukkahillon ja raejuuston kera, samalla piirettyjä katsellen. 

Arkena en jaksa huolehtia asioita piirun päälle, lapsi kattoi astiat (oma-aloitteisesti) pöytään ennen kuin ehdin pyyhkiä sen, servetinlopuista löytyi vielä kaksi samanlaista ja yhdet maitomukin sirpaleet siivottiin vielä ennen kuin pöytään päästiin. Tekevälle sattuu.


Ipanan annos oli taas äidille mieleen, halusi lautaselleen kaikkea, mihinkään ei tungettu ketsuppia, ja jopa söi lautasensa tyhjäksi. Voisin tottua tähän.


Sitten vastaus siihen polttavaan kysymykseen: "T, kummat on parempia, omatekemät vai kaupan pinaattiletut?"


Ei turhia kainostella: Apukokin tekemät on parempia kuin eineslätyt. Turhia ei hienosteltu myöskään syömistavoissa, tänään mentiin aika voimakkaasti sormiruokailuperiaatteella, ei kuulemma ehdi nyt pilkkoa.. Jospa yhdelle illalle riittää, että osaa käyttää vispilää kuin ammattilainen ja kääntää lettunsa ihan itse, opetellaan haarukalla ja veitsellä syömistä taas toisena päivänä.

Mitä eineksiä teillä syödään?


Ps. On minulla toinenkin kestopahistelu einesosastolla, maksalaatikko. Kävin taas luovuttamassa verta, niin uskallan syödä sekä pinaattia, että maksaa, eikä kroppa tykkää pahaa. < 3




Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...