18.7.15

Voimainkoetus

Yksi isoimmista murheistani on tänä vuonna ollut käsieni ja jalkojeni hallinnan menettäminen. Niiden perään olen itkenyt, niiden takia olen epäillyt toipumistani kokonaisuudessaan, vaikka muuten olenkin pysytellyt varmana paranemisesta. Paranemisesta olen ollut varma silloinkin kun varmuuteen ei annettu mitään syytä.

Käsillä tekeminen ja omin jaloin liikkuminen ovat iso osa sitä, kuka ja mikä minä olen, kuten blogia pidempään lukeneet varsin hyvin tietävät. Tärisevät ja voimattomat kädet ja kävelykelvottomat jalat aiheuttivat melkoisen identiteettikriisin, vaikka voisi kuvitella, että syöpä itsessään ja ulkonäkömuutokset olisivat kovempi paikka.


Syöpähoidoista ja syövästä on paljon sivuoireita, jotka murentavat myös jaksamista. Eri lääkkeet veivät minulta murusia itsestäni. Sanoin hyvästi keskittymiskyvylle, kivuttomille päiville, katkeamattomille yöunille ja vaivattomalle hengittämiselle.

Kun koko päivän keskittyy hengittämään sisään ja ulos sohvalla kattoa tuijottaen ja samalla sisältä levottomana vapisten, ei tärkeysjärjestykseen mahdu edes listalle leipominen tai käsityöt.


Nyt sytostaattimyrkyt ovat takanapäin, ja alan kuntouttamaan itseäni, palaamaan päiväjärjestykseen. Asiat jotka ennen hoidin vasemmalla kädellä siinä sivussa vaativat nyt ponnistelua, lepotaukoja ja kiivasta eteenpäin puskemista. Mutta olen valmis siihen.

Hoidot jatkuvat vielä, eikä takeita paranemisesta ole vieläkään, mutta edessä olevat hoidot ovat luultavasti armollisempia keholleni. Minäkin yritän olla.


Tällä viikolla valmistin nämä kuvien kolme kakkua. Hitaasti. Kädet vapisten. Itseäni kyseenalaistaen. Epäonnistuen, turhautumisen kyyneleitä itkien.

Mutta myös ilosta hihkuen, instagrammissa hehkuttaen ja aidosti innostuen. Kun laskin kakut maailmalle, jäljelle jäi vain tyytyväisyys. Tein, osasin, onnistuin.


Aikaa tämä toipuminen tulee viemään.

Tähänkin pätee se mitä olen sanonut alusta asti: Miut on tehty jostain sitkeämmästä.

31.5.15

TSI: Maitotölkistä nojatuoliksi

Pienenä olin kateudesta vihreä oikeastaan vain kahdelle lapselle. Yhdelle, joka sai soittaa musiikkiopistossa pianoa, ja toiselle koska hän omisti kolmikerroksisen kokopinkin Barbien talon. 

Minun äitini lievitti kateuttani tekemällä nukeilleni itse kalusteita, ja kirjahyllyä vähän tyhjentämällä se talokin oli olemassa. Äidiltäni olen tainnut saadakin tämän tartunnan tehdä itse, jos vain suinkin pystyy. 


Tirppa on nyt innostunut barbieleikeistä tosissaan, ja on alkanut kaipaamaan leikkeihinsä muutakin kuin itse nuket. Peittoja ja tyynyjä olen tehtaillut jo muutamat, ja tänään tein yhden nojatuolin. 

Koska homma on nopea ja simppeli, ja äitini minulle opettama, ajattelin näyttää teillekin miten maitotölkki muuntuu nojatuoliksi Barbie-kokoluokan nukeille.


Tarvikkeet:

Maitotölkki

Hienosteluversioon:

Vanua, Kangasta, liimaa, lankaa, neula


Yksinkertaisimmillaan nojatuoli muodostuu ihan vain maitotölkistä leikkaamalla ja taittamalla. Tölkin yläosa leikataan pois, kyljet leikataan kulmista auki haluttuun istumakorkeuteen asti. (Kannattaa sovittaa nukella!) Yksi sivuista taitetaan istuinosaksi, kaksi käsinojiksi ja yksi selkänojaksi.


Tätä runkoahan voi sitten koristella ihan miten lystää. Paperilla, tusseilla ja liimallakin saa jo melkoisen hienoa aikaisiksi, mutta jos haluaa tehdä pidempään leikkejä kestävän version, kannattaa nähdä ylimääräinen vaiva ja pehmustaa tuolia vähän vanulla ja päällystää kankaalla.


Minulla on yhdet jouluverhot, joista olen silpunnut kangasta jo moniin askarteluprojekteihin, ja tähänkin riitti tarvittavat kolme suikaletta. Yksi takaa selkänojan ja istuinosan yli alas asti, ja yksi molemmille puolille käsinojiin ja kylkiin. Lisäksi laitoin vähän vanua selkänojaan ja istuintyynyyn, vaikka nuket tuskin valittaisivat liian kovasta istuimesta..


Sitten vain käsin harsien kankaat kiinni toisiinsa, ja jos kangaspalat eivät yltä pohjassa toisiinsa kiinni, niin vähän teippiä tai liimaa varmistukseksi.


Barbielle nojatuoli, hinta 0euroa, ja vähän vaivannäköä.



Tirpan mielipide:

"Aika monta aikaa joutui sitä kyllä odottamaan, mutta onneksi se on edes hiano."



Teettekö itse leluja?
Maksaako vaivan?

21.5.15

Sinusta tahdon pitää kiinni

Minä uskon rakkauteen. 


Pidän itseäni onnekkaana. 

Olen löytänyt elämässäni sen yhden ihmisen, josta en halua luopua silloinkaan, kun se tuntuisi olevan järkevintä. Minulla on ollut jo kymmenen vuotta matkallani ihminen, jonka pelkkä läsnäolo liikuttaa minussa jotain niin perustavanlaatuisella tavalla, etten pysty sitä mitenkään sanoin selittämään. 


Olen saanut kasvaa hänen kanssaan yhtä matkaa.

Tavatessamme olin 15-vuotias, ja juuri niin keskenkasvuinen, kuin miltä se kuulostaa. Kymmenessä vuodessa olen kasvanut teinistä aikuiseksi, päässyt yläasteelta, asunut ulkomailla, muuttanut omilleni, valmistunut ylioppilaaksi, tullut äidiksi, valmistunut ammattiin ja paljon muuta. Samalla tavalla hänen on täytynyt aikuistua, käydä läpi kaikki muutokset ja vaiheet jotka siihen vaaditaan. Kaikki näistä vaiheista eivät ole olleet kepeitä ja kivuttomia, osa niistä on meinannut ajaa meidät pysyvästi erillemme.

Mutta rakkaus kantaa.


Haluan täydestä sydämestäni katsoa tulevaan.

On helppo ratkaisu jäädä pyörimään tehtyihin vääryyksiin. Vaatii enemmän suhtautua menneisiin menneinä, luopua pahoitetusta mielestä ja nähdä ihminen tapahtuneen takana.

Tuon ihmisen kanssa, joka hänestä on kasvanut, minä haluan jakaa elämäni. Minä haluan seistä hänen rinnallaan kaikissa tulevissakin hetkissä, jakaa hyvät ja huonot, terveyden, sairauden, onnen ja epäonnen. Hänen kanssaan tiedän, etteivät ne pimeimmätkään hetket kykene sammuttamaan sitä kipinää joka meidän välillämme on.


En tee kompromisseja.

Hän ihan todella on minulle se mitä toivon. 
Hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi silloinkin, kun peilistä tuijottaa elävä ruumis. Hän saa minut nauramaan silloin, kun pelkään kuolemaa. Hän kantaa minua silloin kun omat voimani eivät siihen enää riitä. 
Hänen kanssaan rakkauslauluissa on järkeä. Onnellisina hetkinä tekee mieli nipistää itseään, voiko tälläistä ollakaan. Hänen kanssaan minä, perheeni, kotini tuntuvat ihan toisella tavalla kokonaisilta.

Hänen kanssaan olen valmis aivan kaikkeen.


Hän on minun perheeni, paras ystäväni ja rakkaimpani.

Olen monesti elämässä tuntenut olevani vähän hukassa, pikkaisen ylimääräinen ja aikalailla vääränlainen. Hänen kanssaan minä olen kotona. Hän kertoo minulle koko olemuksellaan, että olen oikeassa paikassa, ja tervetullut sellaisena kuin olen. Voin vain olla siinä, iltapuvussa, toppapuvussa, saunanraikkaana, hiestä läpimärkänä, aamuenergisenä, rättiväsyneenä, onnellisena, surullisena, elämäni voimissa ja synkimmissä pohjavesissä. Minun ei tarvitse ansaita paikkaani, se on minun paikkani.


Hän on tyttäreni isä.

Ei virheetön, mutta kasvanut paikalleen. Hän antaa tyttärellemme jotakin arvokasta. Hän antaa esimerkin periksiantamattomuudesta, uudelleen yrittämisestä ja kaikkensa antamisesta. Tyttäremme saa kasvaa sellaisessa isän rakkaudessa, josta en osannut haaveillakaan. Heidän kahden välillä on jotakin sellaista, josta en saa kiinni, jotain puhdasta ja viatonta, kaiken kattavaa molemmminpuoleista lämpöä ja välittämistä.

Hän rakastaa lastamme vähintään yhtä paljon kuin minä. Ja se on paljon se.



Ennen muuta minä rakastan häntä. Puhtaasti, vilpittömästi, epäröimättä. Kaikkea sitä mitä hän on.


En malta odottaa loppuelämääni, jonka saan jakaa hänen kanssaan.




//Laulu Juha Tapio - Kanssasi kahleisiin, esitti Camilla Bäckman

1.5.15

Apukokin pikavappu


Mielikuvissani olen kelpo martta ja vähän mummo, pullantuoksuinen kodinhengetär. Todellisuudessa meillä ei ole pesty ikkunoita kahteen vuoteen, säilytysjärjestelmä perustuu kasoihin ja vappupäivänä sima on edelleen sitruunoina pöydällä.

En siis tänäkään vuonna muistanut ja ehtinyt tehdä simaa ajoissa jääkaappiin, eikä fyysinen jaksamiseni riitä perinteisiin pullataikinamunkkeihin. Käteväemäntä olen rajoitteistani huolimatta ja vappumakuja saatiin pöytään, eikä aikaa mennyt kuin tunnin verran. En ole varmastikaan ainoa jolla ei hektisessä lapsiperhearjessa ole aikaa hoitaa kaikkea prikulleen perinteitä kunnioittaen, joten jaan niksini teillekin.


Lemonadesiirappi

2,5dl sokeria (fariinisokeri olisi ollut simamaisempi!)
3 sitruunan kuoret ja mehu

Mittaa ainekset kattilaan, keittele n.5-10min, kunnes liemi muuttuu siirappimaiseksi. 

Tämä siirappi säilyy jääkaapissa pitkään. Tarjolle laitettaessa sekoita kannuun kivennäisvettä, jääpaloja ja maun mukaan tätä (jäähtynyttä) sitruunasiirappia. Kesällä juoma tuunautuu mintunlehdillä ja sitruunasiivuilla hyvinkin salonkikelpoiseksi. 



Appelsiiniset rahkamunkit

2,5dl vehnäjauhoja
1dl sokeria
1tl leivinjauhetta
0,25tl suolaa
0,5tl kaardemummaa
50g voita
250g rahkaa
1 muna
1 appelsiinin kuoret ja mehua n. 4rkl


Sekoittele kuivat aineet kulhossa. Sekoita nuolijalla joukkoon sula voi, rahka, muna ja appelsiinin kuoret ja mehu. 

Paista 180 asteisessa rypsiöljyssä reiluja ruokalusikallisia taikinaa. Omani kypsyivät hyvin n. 2min per puoli. Huomaathan, etteivät nämä munkit missään vaiheessa muutu pullamaisen kypsiksi, vaan lopputuloksen kuuluukin olla kostea keskeltä.





Tämä osuus ei kuulu apukokille sitten yhtään.


Tunnin reippaalla puuhastelulla pöydässä on jotain sitruunaista juomaa ja meheviä munkin tapaisia. Sotkua ei juuri jää siivottavaksi, ja munkinpaistajallakin on vielä hyvää vappumieltä jäljellä herkkujen nauttimiseen. Eihän se ole ollenkaan sama asia kuin ne mummin tuhdit munkit ja kielellä kipristelevä sima, mutta edes vähän sinne päin. Herkullista joka tapauksessa!







 Kippis!

Mitäpä vappuherkkuja teillä syötiin?

30.4.15

Paluu kasvomaalien pariin

Tänään nappasimme aamun naamiaisasua varten kaapin perälle pölyttyneet kasvovärit esille, ja iltapäivällä molempia jo houkutti päästä maalaamaan kasvoja muuten vain. 

Ennen Tirpan syntymää tein paljonkin töitä lasten ja nuorten kanssa. Joskus oli sitten kasvomaalauskeikkoja syntymäpäivillä ja lastentapahtumissa, ja nautin pienten jännittyneiden ja siveltimen alla kutisevien lasten maalaamisesta. Silloin tosin värejä oli puolet enemmän, siveltimiä enemmän kuin yksi paksu, ja harjoituksesta vakaa käsi. Päätin kuitenkin etten anna sytostaattitärinän nyt estää hauskanpitoa, ja ilman valkoista (ja ihania efektivärejä) tulisi kotioloissa toimeen.


Jatkoimme aamun ötökkäteemalla, ja maalailin tyylitellyn perhosen ipanan kulmille ja poskille. 

Kädet vapisivat kuin parkinsonmummolla ja tuntui, että sai aikaiseksi vain suttua. Symmetrisyyttä ei tarvitse edes mainita. Mutta ei tämä lopputulos nyt niin hirvittävän huono ole. 


Sen verran nautimme molemmat maalailusta, että voisin päivittää palettiini ainakin sen valkoisen värin ja ostaa taas uudet ohuet siveltimet. Ipana haluaa nimittäin seuraavaksi yksisarvismaalauksen, tiikerinaaman, kukkia ja jääkuningattaren kruunun.. ja minä mielelläni toteutan.


Hölmölle ja turhanpäiväisellekin on nyt aikaa.

Vappukimalainen (eli pitkäikäisin naamiaisasu ikinä!)

Meillä on kotona iso laatikollinen roolivaatteita vapaassa leikissä. Useimpina päivinä ipana kipaisee päiväkodista tullessaan huoneeseemme ja vaihtaa arkivaatteensa ihan uuteen Tirppaan. Legoleikeissäkin kun on eroa, onko leikkimässä noita, prinsessa, discodiiva vai tiikeri! 

Tänään on lupa vapun kunniaksi pukeutua päiväkotiinkin juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluaa, ja odotin tyttäreni valitsevan jonkun lukuisista prinsessamekoistaan, kun kerrankin saa. Lukemattomina aamuina olen saanut perustella miksi paljetein koristeltu tyllimekko ja taikasauva eivät ole sopivat päiväkotiasuksi, tai tähkäpäämekko, tai elsamekko, tai edes noidan kimallusmekko. 

Tänään hän halusi olla kimalainen. Asulaatikon pohjalla oli pieni mytty, naamiaisasu vuodelta 2012, Tirppa on pitänyt sitä ollessaan vuoden vanha ensimmäisissä vappujuhlissaan. Pahoittelin, ettei se enää taitaisi mahtua. Neiti ei kuitenkaan kuunnellut perustelujani, vaan sipaisi asun päälleen ja sanoi, että hyvin sopii.



Ja niinhän se sopiikin. Avasin puvun lahkeiden kuminauhoihin tekemäni solmut, eikä se sen jälkeen edes kiristänyt mistään. Kolme vuotta sitten puku oli nilkkapituinen, nyt hädin tuskin shortsimittaa, mutta yhtä herttainen edelleen.



Muistan manailleeni, että olen ihan älytön, kun tuhlaan pienistä ruokarahoistamme rahaa ampiaisasuun jota käytetään kerran, eikä tyttö edes muista tapahtuneesta mitään. Mutta ostin kuitenkin. Ehkä olisin ollut paremmin mielin, jos olisin tiennyt asun kestävän leikkiä ja mahtuvan päälle vuosia.



Aamulla pyöräytin askartelulaatikostani pikapikaa vähän kasvomaaleja, piipunrasseja ja huovutusvillaa parantamaan asua entisestään.

Kuvatodiste siitä kun lapsi leikkasi itse itselleen otsatukan. Lapsuuden etappi sekin.

Mimmu kävi hakemassa työmatkallaan neidin päiväkotiin, ja kovin iloisesti suristen lapsi katosi rappukäytävään. 


Ja koska ette usko kuitenkaan:



Mitä teidän vappuunne kuuluu?
Onko täällä blogin puolella enää ketään?
Vieläkö meidän jutut kiinnostaa?


Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...