18.10.14

Uusi blogikoti (ja kompurointia matkalla sinne)

Tämä blogi on minulle kovin rakas henkilökohtainen projekti. Neljän vuoden aikana se on kasvanut vähintään yhtä paljon kuin tyttäreni. 

Pikkuhiljaa olen alkanut kaipaamaan jonkinlaista yhteisöä johon kuulua, blogikotia. Samalla haluan kuitenkin säilyttää blogini sellaisena kuin se on, sellaisena kuin me olemme. En miellä olevani blogisti, olen äiti ja leipuri. En sisusta, en harrasta lastenvaatteita, asupostaile tai testaile lastentarvikkeita. Elän arkeani lapsen kanssa, näytän ja opetan tyttärelleni minun tapani elää. Me pyöräilemme, ekoilemme, teemme ruokaa yhdessä, puuhaamme käsitöitä, leikimme, liikumme, sotkemme ja yritämme etsiä aarteita arkeen tästä läheltä. 

Siksi olinkin onnellinen, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kuulua uuteen Kaksplussan blogiyhteisöön. Yhteisöön tulee jatkossa kuulumaan melko iso määrä erilaisia blogeja ja erilaisia perheitä, myös me pienemmät saamme mahdollisuuden saada äänemme kuuluviin. 

Mitään varsinaista muutosta lukijoille tästä ei tule. Blogin sisältö, osoite ja ulkonäkö pysyy samana, massamainoskampanjoita ei tule ja yhteistyöjutut pysynevät yhtä vähälukuisina kuin tähänkin asti. Sivupalkista pystytte seuraamaan muita blogiyhteisön blogeja yhdellä vilkaisulla, ja Kaksplussan kotisivujen kautta selatessa omien juttujeni ympärillä näkyy Kaksplus.fin kehykset. Mikäli haluatte vilkaista tai peräti lukea juttujamme jatkossa sitä kautta, voit käyttää tätä osoitetta: http://blogit.kaksplus.fi/blogi/kaksinkaunihimpi/



Tämän projektin tiimoilta matkustin eilen Helsinkiin, vaikka jännitin niin, että meinasin kääntyä vielä juna-asemalla takaisin kotia kohti. Lupauduin nimittäin osallistumaan uuden blogiyhteisön mainoskuvaukseen Otavamedialla, siitä huolimatta että kameran edessä tunnen oloni kömpelöksi ja susirumaksi, ja joutuessani keskellä uusien ihmisten ryhmää lähinnä pidättelen itkua toiveesta sopia joukkoon.  Todellinen hyppy epämukavuusalueelle siis.


Parin tunnin junamatkan aikana ehtivät onneksi pahimmat sydämen hutilyönnit tasaantua, enkä ainakaan heti nolannut itseäni. Myöhemmin kyllä hoidin senkin homman hienosti.

Kuvauspaikalla kävi selväksi, että kahden hengen perheestämme vain toinen viihtyy kameran edessä. Hän osaa vaihtaa asentoa, hymyillä rennosti, näyttää itseltään ja mahdottoman kauniilta samaan aikaan. Se en ole minä.



Minä pääsin ammattilaisen puunattavaksi, enkä silti muuttunut taianomaisesti kuvaajan lempilapseksi. Kameran edessä olin omasta mielestäni ainakin lihava, vanha, hiukset huonosti, paita rypyssä, kädet väärässä paikassa, ja kaikki vähäkin rentous ja itseluottamus karisi nopeasti. Minusta tuntuu, että kuviin tallentui kireitä hymyjä ja kevyttä pakokauhua, joten jos bongaatte kuvan jossa näytän peuralta ajovaloissa, siltä minusta myös tuntui. 


Jotta sain kruunattua sen kuuluisan ensivaikutelman avasin vielä suuni aiheesta lasten merkkivaatteet, enkä saanut sen jälkeen enää pelastettua tilannetta. Voin kertoa, että hävettää vielä tälläkin hetkellä, vaikka mielipiteeni takana seisonkin.


Onneksi tähän blogiyhteisöön mahtuu monenlaisia. En ehkä itse blogeineni solahda joukkoon ja luo lähtemättömän ihastuttavaa ensivaikutelmaa, mutta olen silti tervetullut, ja se tekee minut iloiseksi. 



Jäikö kysyttävää blogiyhteisöstä?

Onko joku muukin sosiaalisesti kömpelö kuin norsu posliinikaupassa?


16.10.14

Laatikkopyörä talvikuntoon


Laatikon talviajokuntoon laitto on odottanut aikaa parempaa, ja lomalla siihen oli mahdollisuus, kun uskollisen ratsun ei tarvitse olla käyttövalmiina joka päivä ja joka hetki. Koska Kouvolasta en ole löytänyt pyöräkorjaamoa, joka vastaanottaisi laatikkopyörän huollettavakseen ilman muttia, ajelutimme ajoneuvomme junalla vanhalle kotipaikkakunnalle, liikkeeseen jonka tyytyväinen asiakas olen ollut pienen ikäni.

Menomatkalla korkealattiajunassa. Ei hyvä, mutta meni.

Useamman viikon olen kiroillut aamusella, kun kulku on jotenkin tahmean oloista ja aamupakkasilla vaihteet ovat ikävästi jäässä. Pyörieni luottokorjaaja vei sen pienelle ajelulle ja takaisin tultuaan sanoi, että pyörässä on töitä, mutta hän hoitaa. Olisin voinut tyytyä vastaukseen, mutta halusin tietää alustavan vikalistan, ja listaa riitti.

Puoli vuotta (ja reilut kaksituhatta kilometriä sitten!) tehdyt kiristelyt piti tehdä uudelleen. Takajarru kaipasi lisää pitoa. Takapyörän napa oli vaurioitunut, kiitos uuden päiväkodin ratasepelipyörätien. Pinnat piti kiristää. Joitain pienempiäkin käyttökulumia/löystymisiä korjattaisiin ja liikkuvia osia rasvattaisiin. Lisäksi toivoin, että hän tekisi jarruista ja vaihteista talvikestävät,  kolmen yli kaksimetrisen vaijerin irrotus, kuorista poisto, putsaus, aseöljykäsittely ja takaisin kasaus kun ei ole ominta osaamisaluettani.

Keväällä tehty "talven jäljiltä" huolto oli vain pientä hienosäätöä ja yhden puhjenneen takakumin vaihto. 

Yhteensä huoltoihin osineen on mennyt rahaa 152,70e, lisäksi olen maksanut uuden laatikon rahdit 30e ja purkin venelakkaa vanerinpäätyjen tuplalakkauksiin, n.10e. Eli vuosikustannus polkupyörän ylläpitämisestä päivittäisessä käytössä on ollut pyöreästi 200 euroa. Kuulostaa paljolta, kun vanhaa pyörää huollatin alle sadalla eurolla vuosittain, mutta Jopossapa ei ole vaihteita tai vaijereiden päässä olevia jarruja, eikä laatikon vaihdosta johtuvia kuluja luonnollisestikaan tullut. 
Ilmaista polkupyöräilykään ei siis ole, mutta huomattavasti halvemmalla selviän pyörällä kulkemisesta, kuin auton ylläpitämisestä renkaanvaihtoineen ja huoltoineen.

(Pitää muistaa sekin, että koska teen työmatkani polkupyöräillen, verovähennyksiin saa laittaa 80 euroa. Sillä kustannus lähes puolittuu.)

Melko huoletontakin tämä pyörän korjaus oli, sain hinta-arvion etukäteen, ja sitten vain tapoimme aikaa puistoissa leikkimällä ja kavereilla kyläilemällä.



Korjauksen valmistuttua sain pyöräni kansioon kuitin, jossa oli eritelty jokainen tehty kiristys ja osanvaihto, tiedetäänpähän ensi vuonna mitä asioita tarkistella. Lisäksi on kiva tietää, mistä maksaa. Normaalisti irvistelisin satasen laskun edessä, mutta nyt olin paitsi varautunut siihen, myös täysin tyytyväinen saamaani asiakaspalveluun ja korjauspalveluun. Lähtiessäni "normaalia hankalamman" pyöräni kanssa liikkeestä sain vielä iloisen toivotuksen tuoda se taas keväällä huoltoon, on kuulemma piristävää vaihtelua korjaajallekin.

Ajelin vastahuolletun laatikkomme kotiin leveästi hymyillen. Taas rullaa seuraavat puoli vuotta kepeästi ja turvallisesti.

Paluumatkalla pääsimme matalalattiajunaan. Matkustimme vain yhden pysäkinvälin, siksi keskellä eteistä.

Antakaa minulle vertailukohta?
Mikä on hintalappu 365 päivän autoilulle?

13.10.14

Jämistä lounaaksi

Sunnuntailounas on aina vähän ongelmallinen. Ruokaa pitäisi saada pöytään yhdeltätoista, kun kaupat aukeavat vasta puoliltapäivin. Käyn normaalisti torstaisin ja maanantaisin ruokakaupassa, joten sunnuntaisin jääkaapissa on lähinnä jämiä ja valo. Olen pyrkinyt tietoisesti välttämään ruokahävikkiä, joten sunnuntain lounas on usein kasattu juuri siitä mitä sattuu kaapeista löytymään, myös niistä jämistä.

Olen Valion koekeittiön reseptien ahkera käyttäjä, niihin kun ei useimmiten tarvitse teelusikallista maustekastiketta jota myydään puolen litran pullossa tai kahtakymmentä raaka-ainetta.. Lisäksi lapsiystävällisten reseptien määrä on aika kiitettävä, tämänkinpäiväinen ruoka on sovellettu ohjeesta Spagettimunakas.


Makaronimunakas

Makaronia
Maatilatorin palvikinkkua (pakkasesta)
Tomaatteja (ystävän puutarhasta)
Kananmunia
Sipulia & valkosipulia
Juustonjämät (mitä nyt sattuu olemaan)
Maitoa
Mausteita
Voita paistamiseen


Apukokille korkattiin uusi työväline tämän myötä, raastinrauta. Raastettiin sipuli ja juustoraaste erillisiin kulhoihin. Säästyimme sormeinpäiden raastamiselta, mutta jännittyneiltä ilmeiltä emme välttyneet.


Valkosipulipusertimeenkin riittää jo näppivoimat. Huikean iso apuri jo, mihin hän vielä pystyykään..


Pienimmätkin apukokit pstyvät auttamaan mittaamisessa ja sekoittamisessa, ja jos vähän menee pieleen, ei ole niin justiinsa.


Maustaminen kannattaa suosiolla pitää omissa näpeissä. Tai ainakin olla heilumatta kameran takana kun pippuria lisätään. Onneksi sitä sai takaisinpäin lusikalla kauhaisemalla!


Terävällä veitsellä leikkaaminen on aina toivelistalla, kun ruokaa ruvetaan laittamaan. Litteitä ja mattapintaisempia juttuja T saa leikata jo itse, koska osaa pitää "sormenpäät piilossa" mutta näissä pienissä ja pyöriväisissä minä vielä autan.

Paistohommat hoidin tällä kertaa ihan itse, koska varsinainen tekeminen vei vain pari minuuttia. Paistoin sipulit pannulla voissa, kippasin munamaidon pannulle, laitoin perään kinkkukuutiot, makaronit ja juustoraasteen. Kypsän munakkaan päälle ripottelin pikkutomaatinpuolikkaat. Apukokki kattoi sillä aikaa pöydän ja valitsi servetit.


Lisukepuolella mentiin myös aika matalilla vaatimuksilla, porkkanaraaste on ipanan kestoherkku ja raejuusto omani.


Kerrankin lapsen lautanen oli kuvauskelpoinen, eikä ruuan kanssa kaivattu ketsuppia!


Ruuanlaitto lapsen kanssa ei ole kovinkaan siistiä tai vakavaa puuhaa. Tiskiä tulee puolet lisää ja aikaa kuluu enemmän, mutta lapsi malttaa odottaa ruokaa paremmin, koska on itse seuraamassa sen valmistumista. Itse valmistetun ruuan olen huomannut myös maistuvan paremmin, ja atomianalyysiä ruuan koostumuksesta ei tarvitse tehdä, koska on itse ollut ylitarkastajana katsomassa, ettei sekaan mene mitää "outoa". Aina ei lopputulos ole viimeisen päälle, tämäkin munakas otti pohjasta vähän likaa väriä ja ikkunalaudalla ollut persilja oli kuollut ja kuihtunut sitten viimeisen käyttökerran. Ei haittaa, nälkä lähti!


//Blogin aikaisemmat apukokkipostaukset löytyvät tunnisteen Ruoka alta. 

12.10.14

Pyjamapäiväletti

Meillä on Tirpan kanssa loma, viikon ylityövapaa. Pikkuneidillekin ylimääräiset vapaat tulevat ilmeisimmin tarpeeseen, koska lomatoiveita kysellessä hän ilmoitti haluavansa olla kotona pyjamissa ja katsoa pikkukakkosta. 

Hän aikoo makoilla sohvalla peiton alla kissamekossaan nahjustellen, mutta hiukset halusi kuitenkin lettikampaukselle. Neitikin on oppinut jo, ettei halua hiuksiinsa ketsuppia, puuroa tai muovailuvahaa päivän touhuista.


Unitakut selviteltiin Tangle Teezerillä ja Elivon selvityssuihkeella, kuten joka päivä. Ohuelle, takkuuntuvalle ja kihartuvalle hiukselle ja herkälle päänahalle en ole löytänyt parempaa yhdistelmää. 


Pisimmät kasvoille pyrkivät hiukset nappasin pienelle letille.


Ja letittelin sen taakse osaksi isoa lettiä. 


Otsahiukset ylttävät jo melkein korvan taakse. Ensi vuoden päiväkotikuvassa ei sitten olekaan mitään vinksinvonksin otsahiuksia tai kymmenen pinnin viritelmää. Otsalla oleva voimakas pyörre teki tästä päätöksestä helpon, vaikka tavallaan kaipaan sitä pikkutyttömäisyyttä, jonka tasaiseksi leikattu otsis tuo.
Muutkin hiukset ovat venähtäneet jo melkoiseen mittaan, kun kampaajalla käyminen on edelleen itkun ja parun takana. Prinsessahiuksien leikkaaminen tekee neidin mielestä fyysisesti kipeää, joten olen taas antanut asian olla.

Jos lukijoissa on muitakin pienten tyttöjen hiusjuttujen kanssa takkuilijoita, Pinterestistä löytyy paljon koko päivän kestävien lettikampausten ohjeita.

11.10.14

Aina ilman autoa

Meidän perheemme ainoalla aikuisella ei ole ajokorttia, eikä siten autoakaan. 

Kahdeksantoistavuotiaana olin periaatteellisesti sitä mieltä, että minä en tarvitse ajokorttia. Isäihmisellä oli auto ja ajokortti, joiden avulla matkat Ikeaan mahdollistuivat, mutta muuten kuljin mieluiten julkisilla tai pyörällä, silloinkin.

Tirpan synnyttyäkään, ja jäätyäni ilman autoilevaa puolisoa, en kaivannut autoa. 
Tirpan ollessa vauva meidän neuvolantätimme jaksoi siunailla "hankalaa tilannettamme" moneen otteeseen, ja perhevalmennuksessakin keskustelua virisi lähinnä siitä, mitkä vaunut mahtuvat kenenkin isin uuden Audin/Volvon/Volkkarin takapaksiin. 

Tuskaillessani kouluun paluuta ja toimimattomia julkisia ja järkyttävän lumisessa talvessa polkupyöräilyä pimeinä aamutunteina, voi silloin kaipasin autoa/ajokorttia, mutta köyhällä opiskelevalla yh-äidillä ei ollut rahaa eikä aikaa sellaista hankkia. Koulumatkat hoituivat junalla ja bussilla ja satunnaiset kupruilut systeemissä saatiin siloiteltua ystävien suosiollisella avustuksella.

Muutimme maalta "kaupunkiin" tai kaupungin laitamille viimeisen opiskelukevääni aikana, ja jokseenkin lopetin auton kaipailun siihen. Laatikkopyörän kotiuduttua olenkin vitsaillut, että ainoat asiat joita autosta kaipaisin ovat penkinlämmitin ja radio. Kesällä ilmastointikin olisi pop.

Arkikuviot pyörivät tehokkaasti kombinaatiolla laatikkopyörä ja kantoreppu, kun työmatka (päiväkotikierroksen kanssa) kerryttää poljettavaa n. 10km/päivä, matkaa kaupunkiin on n.8km ja lähimpiin ostoskeskuksiin 5 kilometriä. Kaupunkiinkin polkaisee kepeästi hyviä pyöräteitä pitkin ja perillä Tirppasen jalkojen väsyessä kantoreppu on paikallaan.

Kun haluamme poistua oman kaupungin alueelta, pitää kuvioihin ottaa vielä julkiset liikennevälineet. 

Viime viikonloppuna meidät oli kutsuttu naapurikaupunkiin ihanaisen herrasmiehen ensimmäisille syntymäpäiville, joten matkaan oli käytävä:


Kotoa juna-asemalle laatikkopyörällä. 



Kotikaupungista naapurikaupunkiin junalla.



Naapurinkaupungin juna-asemalla tehtiin pientä hienosäätöä kantamuksien kanssa, pikkutirpan reppu hyppäsi LOQI-kestokassiin ja neiti itse Tulan kantoreppuun. 


Juna-asemalta kävelin ensin viemään suolaisia gluteenittomia piirakoita juhlapöytään, mutta sankari itse oli vielä päiväunilla, joten ojennettiin vain piirakat ovenraosta ja hilpaistiin reipas lenkki ravintolaan lihapullapastalle. Mahat täynnä ruokaa matkattiin takaisin juhlapaikalle musiikkikaupan kautta, ja kilometrejä kertyi taas mittariin. 

Tilattiin aikuistenlistalta kimppapastaa, pätevä vaihtoehto lastenlistan ranskalaisille.. Huomatkaa toki ketsuppi, siitä on vaikea päästä eroon ravintolassakaan, jos se kannetaan pöytään lasta varten. Huoh.
Koska paikasta toiseen oli kiva siirtyä tihkusateessa reippaaseen tahtiin ja liikennevilinää riitti, oli näppämpää kantaa lasta, kuin hoputtaa ja varoitella jatkuvalla syötöllä varo-tuujo-älä-katoetees-kävelisitnyt-mennäänjoennenkukastutaan...


Juhlissa vierähti koko iltapäivä, ja lainareppu pääsi hetkeksi myös päivänsankarin käyttöön. (Ensimmäisiä syntymäpäiviään juhliva poikanen istui repussa yhtä mukavasti kuin neljättä syntymäpäiväänsä lähenevä Tirppa. Pitkäikäinen ratkaisu siis!)


Matkalla juna-asemalle ei Tirppa jaksanut enää sinnitellä ilman päiväunia, vaan aloitti väsykiukuttelun ja reppuun haliyhteyteen päästyään simahti heti. Viisitoista kiloa ei kulje yhtä kevyesti edessä kuin takana, mutta yllättävää kyllä enemmän tuntui haittaavan lapsen pituus (jonkun muun pipo minun silmilläni) kuin paino.


Junassa oli kovin rauhallista, vaikka kello oli vasta seitsemän illalla. Tirppa nukkui tyytyväisenä koko matkan eturepussa, ja minä neuloin pieniä sukkia. Näin vinkkinä samaa yrittäville, älkää. Jouduin kotona purkamaan kaiken edistyksen, koska pieni näköeste hämärsi silmukoidenlaskukykyäni.


Koti-asemalla vyötin edelleen nukkuvan lapsen laatikkoon turvavöillä ja poljin kotiin. Kotona kippasin pienimmäisen sängynpohjalle, riisuin vaatteet häneltä ja itseltäni, ja könysin minäkin peiton alle.

En menisi väittämään, että elämä ilman autoa on ihan yhtä helppoa kuin auton kanssa. Autolla lähtisin kotipihasta ja saapuisin perille määränpäähäni, juuri niihin aikoihin kuin itse haluan. Matkalla pysyisin kuivana, VR:n asiakaspalvelu ei nostaisi ärsytyskerrointa, Tirppa pysyisi paikallaan vöissä koko matkan ja radio soittaisi kepeitä pophittejä. Mutta postilaatikkoon tipahtelisi isoja laskuja, tuskailisin renkaidenvaihtoja, huoltoja, automatkaviihdykettä lapselle, bensan hintaa, parkkipaikkoja ja liikenneruuhkia. Eikä minulla olisi näin rautaista annosta arkiliikuntaa pitämässä takapuolen leveyttä kurissa.


Puolensa ja puolensa siis, mutta tämä on meidän perheellemme sopiva valinta. Aika näyttää tuleeko jossain vaiheessa autosta välttämättömyyshankinta myös meille, mutta toistaiseksi pärjäämme ilman, ja silloin harvoin kun emme pärjää, saan luvan kanssa pyytää apua niiltä joilla auto on kotipihassa.


Kantokiertuereppu jatkaa nyt meiltä matkaa Isän pikajuna -blogiin vaikka haikeudella siitä luovummekin, niin ihastunut olen tuohon aikuisempaan kuosiin. Ilman reppuahan emme siis jää, sillä oma pöllö-Tulamme jää meille edelleen arjen apuriksi.



Ps. Käykääpä kurkkaamassa Kasvukautemme -blogissa miten autoton elämä toimii kolmen lapsen perheessä!

7.10.14

Taikakeijuballeriinaprinsessa

Siitä asti kun kruunu valmistui, on pienin näprännyt ylijäänyttä lankaa haikeana: Taikasauva sen olla pitäisi.

Koska lankaa (Novita Silver) oli jo kotona ja pitkäjänteisyys varsinaisiin käsitöihin minimilukemissa, lupasin tehdä taikasauvan. 
Nappasin käyttöön hyväksi havaitun lumihiutaleen virkkausohjeen ja askartelukaapista pyöröriman pätkän. Virkkasin pikaisesti tähtösen ja neuloin puurimalle pitkän "sukan", mutta viimeistelyvaihe antoi odottaa itseään muutaman päivän. Eilen sitten sain aikaisiksi tärkätä tähden Erikeepperillä (lopputulos on taipuisa) ja tänään sen kuivuttua ompelin vain kiinni varteen.

Tälläinen siitä tuli:


Hain lapsen päiväkodista taikasauva käsilaukussa, ja jotenkin se simsalabim taikoi tarhastalähtökiukuttelut pois. Joten tänään iltapäivällä meillä on asunut varsin hyväntuulinen taikakeijuballeriinaprinsessa. 





 Voi miten ihana taikakeijuballeriinaprinsessa, minun ihan ikiomani. En ehkä itse ole ihan sinut kaiken tämän kimaltavan, pinkin ja hörselön keskellä joka kolmevuotiaan lempparilistalle kuuluu, mutta on hellyyttävää katsoa lasta joka on itsetuntonsa huipulla. Hän osaa kaiken, on kaunis, ihana, kimaltava, ja ainakin keiju, balleriina ja prinsessa, yhtä aikaa. Talletan tämän vaiheen tulevaisuuden varalle, ehkä hän joku päivä kaipaa muistutusta siitä, miten ihana oikeasti onkaan.

6.10.14

Reippaina Repovedellä (ja kantoliinaviikkobingo!)

Nyt vietetään kansainvälistä kantoliinaviikkoa ja sen kunniaksi Ipanainen ja Kantaen tempaisivat kantoliinaviikkobingon. Viikon aikana kannattaakin ahkerasti kerätä merkkejä ruudukkoon ja huudella lopuksi oma lukema TÄNNE, palkintona arvotaan kantokauluri, liinailutossut, rengasliina ja Tulan kantoreppu..

Itsellä ei ole tarvetta enää toiselle Tulalle, vaikka Tirpan kanssa olenkin samaa mieltä, että tämä kiertuereppu on kyllä paljon nätimpi.. Joten käyttäkää te tämä tilaisuus!


Sunnuntaina me teimme jo perinteeksi muodostuneen reippailuretken Repoveden kansallispuistoon ja otimme mukaan ihanan ystäväperheen, ja tietysti sen kantovälineen.

(Ennen metsään menoa piti vielä tehdä selväksi, että ne paljonpuhutut mönkijäiset on hirvikärpäsiä, eikä hirviökärpäsiä.)


Riippusillalle asti Tirppa käveli mahdottoman reippaasti isompien lasten kirittämänä. 


Riippusillan alla on "salainen" levähdyspaikka, sateelta ja tuulelta suojassa ja näkymää joka suuntaan. Tirppa on vihdoin tarpeeksi vakaajalkainen päästäkseen kurkistamaan minun lapsuuteni lempilokoseen, sinne pääseminen kun ei ole ihan helppokulkuista. Nuotiosavujen jäljet kalliossa innoittivat pienen mielikuvitusta, ja luolassanukkumisjuttuja on kuunneltu siitä asti.


Lapinsalmella otimme vain pienen välihuilin, kuumaa kaakaota termarista ja keksin. Viime vuonna tänne asti kävely tuntui jo saavutukselta, mutta nyt mieli teki matkata pidemmälle ennen kunnon evästaukoa.


Ketunlenkki on Repoveden "lapsiystävällinen" reitti, viisi kilometriä. Lainausmerkeissä siksi, että vaikka lenkki on lyhyt, sen varrella on haastavaa maastoa ja isoja korkeuseroja, eikä siis mikään rataslenkki.

Matkan varrella on myös pieniä infotauluja mm. alueen historiasta, puustosta ja eläimistä.


Takamukseni muistaa vielä pitkään tämän mäen nimen: Katajavuori. Olen monesti yrittänyt laskea rappuset, ja saanut lukemia kahdensadan molemmin puolin. Nyt keskityin pinnistelemään ipana selässä koko matkan ylös, rappusten määrästä viis.

Puoliväli!


Katajavuoren voi jättää tällä lenkillä välistäkin, mutta maisemat palkitsevat kyllä kiipeämisen:


Katajavuorelta laskeuduttiin Kapiavedelle ruokatauolle. Ja se kyllä tuli tarpeen meille kaikille. Tirppaa hytisytti syystuuli ja tyhjäksi käynyt maha, joten lämmittelimme hyvän tovin makkaraa paistellen ja kuumia juomia käsissä hautoen. Saatoimme myös tehdä selvää paketillisesta minikorvapuusteja ja pussillisesta keksejä.





Ketunlenkki vie Kapiavedeltä Ketunlossille ihanaa rantareittiä pitkin. Metsässä on pehmeitä sammalmättäitä joilla isommat lapset kävivät huilaamassa, ja rannassa pääsi kokeilemaan viilenevää vettä. Tirppa matkusteli tämän pätkän repussa ja pötkötteli välillä niin raukeana, että olin varma hänen nukahtaneen. 

 Valo tähän aikaan vuodesta on niin kaunis, toivoisin osaavani vangita sen tunnelman kamerallekin. 




Ketunlenkin loppuhuipennuksena on lihasvoimin kiskottava lossi, jolla pääsee Määkijänsalmen yli leppoisasti. Isompia lapsia vähän hirvitti outo kyyti, mutta Tirppa tunnisti olleensa täällä ennenkin. Lapaset märkinä lapset kiskoivat lossin ensin takaisin, ja sitten salmen yli.



Kotiin päästyämme aurinko kävi jo laskemaan, eikä unta tarvinut houkutella, Tirppa nukahti kesken lauseen. Oli meillä ihanaa, tänäkin vuonna.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...