26.5.16

Hääkukkia minibudjetilla


Lupasitte, että saan höpötellä näitä hääsuunnitelmiani tänne, ja aion nyt tehdä niin, silläkin uhalla että menee yliannostuksen puolelle. 

Mitään hirveän syvällistä sanottavaa minulla ei ole, mutta haluan näyttää teille mitä mallailin ilmaiseksi saaduilla nuupahtaneilla kukkasilla ja luonnonkukilla. 



Omasta kimpustani pyysin hinta-arviota kukkakauppiaalta, ja kimppu joka sisältäisi kuusi vihertävän vaaleanpunaista ruusua, vähän morsiusharsoa, ruiskaunokkia, maksaruohoa, vihreitä täytekasveja ja mehitähden maksaisi likemmäs kahdeksaakymmentä euroa. Ei pysty ei kykene, en voi käyttää meidän minibudjetistamme niin isoa summaa kimppuun jonka hylkään pöydälle kuvien ja kirkon jälkeen.

Toinen kukkakauppias pahoitteli, että on jäänyt eläkkeelle ja sulkenut kaupan ennen kuin meidän häämme ovat, joten hän neuvoi minulle miten tehdä kimppu itse, ja myi kimppupohjan, mehiläisvahapaperia, pumpulilevyä ja kukkateippirullan minulle viidellä eurolla. Kaupan tekijäisiksi sain kimpun nuupahtaneita ruusuja ja asetelmasta ylijääneen oksan morsiusharsoa harjoittelua varten.

Lisäksi sain neuvon hakea kukat torilta edellisenä päivänä, saa kuulemma nättejä sesonkikukkia edullisesti, ja kestävät yhtä hyvin kuin kukkakaupankin kukat. Jos ei ole turhan ronkeli sen suhteen tuleeko joka pöytään samansävyisiä neilikoita, on mahdollista selvitä pöytäkukistakin todella edullisesti.

Totesin harjoitellessani, ettei minusta floristiksi olisi, mutta minulle (ja miehelle) oma kädenjälkeni kelpaa.



Pöytiin tulee juhlapaikan puolesta valkeat liinat, kaitaliinat leikkaan puutarhajuutista, jota saa rautakaupoista kymmenen neliömetrin satseina. Asetelmiin tulee pohjalle puukiekot, niiden päälle vaarinkaljapulloihin kukkia, ja koristeltuihin hillopurkkeihin (ledi)kynttilöitä. Sammalta tökkään muutaman tupsun purkkien väliin.

Tuohon ylempään kuvaan mallasin asetelmaa miniatyyrinä, koska minulla oli hoppu, eikä kaikkia osia ollut saatavilla oikean kokoisina. Kuvassa on pellavainen tabletti, kahviservetti, lasten aterimet ja snapsilaseja.  Joudutte käyttämään vähän mielikuvitusta, sillä alemmassa kuvassa on ruskea pullo oikean kokoisena.


Tähän lopuksi vielä pieni vilkaisu meidän juhlapaikkaamme, ihan tuikitavalliseen seurojentaloon:

Hirvenpää on kunniavieras!


Pitkän matkan muutto


En tiedä oikeasti yhtäkään ihmistä, joka voisi käsi sydämellä vannoa rakastavansa muuttamista. Muuttaminen on stressaavaa, aikaa vievää, ja henkisesti raskasta. Oman omaisuuden kartoittaminen, karsiminen ja pakkaaminen on urakka!

Olen muuttanut usein viimeisen kymmenen vuoden aikana, pikaisesti laskien 8 kertaa. Kieltämättä hämmästyin. Miten olen muka ehtinyt, kun tässä viimeisimmässä kodissamme olemme asuneet jo yli kolme vuotta? Mutta kyllä se lukema pitää paikkaansa, lapsuudenkodista kimppakämppään, kaksi ulkomaanosoitetta, ensimmäinen oma koti, eräs kolho kaksio, linnunpöntön kokoinen yksiö, luhtitalon kaksio ja nyt tämä vanhan varuskunnan koti.

Olen siis konkarimuuttaja? En. Minulla on aina hyvät suunnitelmat ja To do -listat muutolle, ja päädyn silti viimeisenä iltana paniikissa viskomaan loput tavarat mustiin jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin ajatuksella, että käyn ne sitten myöhemmin uudessa kodissa läpi. Ja sitten siirrän ne laatikot avaamattomina seuraavaan kotiin.

Nyt olisi tarkoitus muuttaa yhdellä kuormalla melkein 900 kilometriä. Auto ajaa pihaan, nostelemme laatikot ja huonekalut kyytiin ja jatkamme matkaa. Loppusiivous ostetaan ystävän firmalta. Ei mitään mahdollisuutta ajaa toista kuormaa, johon lastataan unohtuneet asiat siivouskomerosta tai häkkivarastosta, tai se polkupyörä. Jotain uutta järjestelmällisyyttä pitäisi siis itsestäni löytää.


Hyviä vinkkejä ja neuvoja?
Pahimmat kompastuskivet ja emämokat?

20.5.16

Toivomuskukkia


Olen odottanut kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein kesää, ja se taitaa olla nyt. Seuraavan kolmen kuukauden aikana elämässä liikahtaa aika paljon asioita eteenpäin.

Soveltuvuuskokeet ovat muutaman hassun päivän päästä Rovaniemen yliopistolla, ja käymme samalla katsomassa uusia kotikulmia. Syöpäkontrolliin on noin kuukausi. Ajokortti on muutamaa ajotuntia vaille ajettu, inssistä pitäisi päästä läpi. Heinäkuussa järjestellään ja pakkaillaan, ja toivottavasti vastaanotetaan opiskelupaikka. Elokuussa juhlitaan häitä ja valmistujaisia, ja siirretään kimpsut ja kampsut melkein 900 kilometriä pohjoiseen.

En ole yhtään valmis! Tällä hetkellä pakka on aika pahasti sekaisin, mutta yksi asia kerrallaan ne varmaan järjestyvätkin.


Tirppa uskoo tähdenlentoihin, putoaviin ripsiin, synttärikynttilöihin ja toivomuskukkiin. Kysyin eilen päiväkotimatkalla, mitä hän toivoo tällä kertaa.

Kuulemma omaa huonetta, uusia tarhakavereita ja omaa koiraa tai hiirtä. Ja sitä että kaikki muutkin muuttaisi Lappiin, ettei meidän tarvitsisi olla siellä ihan yksin.

Minäkin toivoisin, että muuttolaatikoihin saisi pakata muutaman ystävän perheineen, minun perheeni ja miehen perheen. Eihän neljä vuotta ole mikään ikuisuus, mutta kyllä se tuolle perheen pienimmälle on melkein kokonainen elinikä. Ehkä siis toivon meiltä kaikilta persauskestävyyttä matkustaa edestakaisin, ja toimivia nettiyhteyksiä Skype-puheluiden ajaksi.


Tähän kesään tiivistyy aika monta toivetta tulevaisuudelle. Että olisipa sitä terve, olisipa suunta elämälle, rakkaimmat ympärillä ja uusia seikkailuja.

Taidanpa puhaltaa minäkin muutaman toivomuskukan.

19.5.16

Kilpailuhenkinen parisuhde

Se on tämä kevät, kun joka kanavalta tulee hääohjelmaa. Erilaisten hääparien seuraaminen laittaa analysoimaan omaakin parisuhdetta ja tulevaa avioliittoa. Emme me ole se siirappisen rakastunut pari joka käyttää loputtomasti aikaa toistensa silmiin tuijotteluun ja ihastuneesti huokailuun, emme mikään kiiltokuvapari, jolla on somestrategia rakkaudelle.. mikä sitten on se meidän juttumme?

Me molemmat olemme todella kilpailuhenkisiä. Se voi olla huonokin asia, lautapeleissä päästään välillä lämpimistä tunteista kuumiin, kun Monopolissa häviäminen ottaa luonnon päälle. Mutta enimmäkseen uskoisin, että kilpailuhenkisyys on hyvä asia, parisuhteessakin, kun sen yhdistää rakkauteen ja haluun tehdä toinen onnelliseksi.


Kilpailemme keskenämme saavutuksissa, meille on molemmille tärkeää olla hyvä siinä mitä teemme. Vaikka kilpailemme, välillä leikkimielisesti ja välillä ihan tosissamme, emme epäonnistumisen tullen mollaa toisiamme. Kannustus on hurja voimavara, kun vierellä on joku, joka sanoo että älä aseta rimaa liian alas, sinä pystyt siihen, kokeile uudestaan. Saa olla epävarma ja stressata, kun toinen vakuuttaa uskovansa sinuun. Kilpailuhenkisyys vie meitä vähän pidemmälle, antaa meille virtaa vaatia itseltämme enemmän.

Haluamme ja kaipaamme sitä "olen ylpeä sinusta" hetkeä, ja annamme toisillemme kunnian kun saavuttaa jotain, tekee jotain hienoa, saa jotain valmiiksi. Oli se sitten saavutus videopelissä, hienosti neulottu sukka, menestymistä opinnoissa, etenemistä uralla tai ylitetty pelko. Minusta ihmisen viehättävimpiä ominaisuuksia on kyky olla ylpeä omista saavutuksista, ja se että osaa olla vilpittömän onnellinen toisen puolesta.


Kilpailemme myös siitä, kumpi tekee toiselle enemmän hyvää. Tässä kilpailu on ehkä väärä sana, mutta kuvaava. Monessa vihkitilaisuudessa annetaan neuvo "kilvoitella toinen toisenne palvelemisessa", mikä on kaunis ajatus. Parisuhde voi ihan hyvin perustua tälle. Minä haluan tehdä sinulle hyvää, palvella sinua. Minä haluan valmistaa sinulle hyvän aterian, keittää aamukahvin, lämmittää saunan. Haluan ilahduttaa sinua. Minä haluan vaihtaa lampun, hankkia sinulle jotain mitä olet toivonut, auttaa sinua konkreettisesti eteenpäin, ajaa ylimääräiset kymmenen kilometriä koska jokin vaivaa mieltäsi. Haluan tehdä sinulle hyvää ja haluan antaa sinulle kiitosta siitä mitä teet minun eteeni.

Kiitollisuudessa ja arvostamisessakin saisi kilpailla. Tämän ääneen sanomista pitäisi harjoitella: Minä olen sinusta niin kiitollinen, niin ylpeä, ja arvostan sinua niin paljon, et mitenkään voi pistää paremmaksi. Ja pitäisi luottaa rakkauteen niin paljon, että ainut vastaus tälläiseen avoimeen kilpailukutsuun on: Kyllä voin, katso kun näytän.

12.5.16

Morsiustytön mekko vuosikertasilkistä





Välillä palaset loksahtelevat paikalleen erikoisilla tavoilla.

Tämän mekon kaavat ostin Usasta hääpukuni kaavojen yhteydessä 2 dollarilla. Silkki on fysioterapeuttini ystävän Intian tuliainen vuosikymmenten takaa, ja sain sen melko nimellistä summaa vastaan. Ompelussa Tirpan kummitäti oli korvaamaton apu, kaavaan tehtiin melkoisia muutoksia helmaan, jotta kangas riittäisi.

Lopputuloksena on ihan Tirpan näköinen mekko, joka on samalla pitkä ja lyhyt, juhlava ja rento, peittävä mutta viileä elokuun keleihin. Sävyä oli vaikea saada kuviin oikein, silkki on kudottu viininpunaisella ja violetilla vaihtelevan paksuisella langalla, ja se läikehtii auringon valossa kauniisti, himmeästi hohtaen. Morsiustyttönikään ei ollut kuvaustuulella, kuten kuvista huomaa, mutta pahoittelin tätä vaivannäköä lettuiltapalalla.

Koska mies saa vaatetuksensa työn puolesta myös häihin, ja pikkumimmin mekko on valmis, olen ainoastaan minä enää vaatteeton. Sekin korjaantunee kesän aikana, kun kyläilen mestariompelijani luona sovittelemassa pukuani, mutta viimeiset ompeleet ommellaan vasta viikkoa ennen häitä, joten niitä kuvia saatte odottaa vielä jokusen tovin..

Mitä pidätte?
Hyviä vinkkejä edullisista juhlakengistä 28 kokoiseen jalkaan?

28.4.16

Nopeasti hyvää




Tiedättehän sen hetken iltapäivällä, kun tekisi mieli vähän jotain hyvää, mutta kaapeissa ei ole mitään? Minä ainakin kierrän välillä kaapilta kaapille, vaikka tiedän tasan tarkkaan etten jemmaile kaappeihin mitään herkkuja, koska itsehillintäni on surkea.

Ensimmäisessä kuvassa on kaikki mitä tarvitaan pikaiseen jäätelöannokseen!

Eilen jäädytetyt kaksi (2) banaania, kaksi desiä maitoa (mantelimaitokin käy, tai muut vastineet) ja desi tummaa kaakaojauhetta. Heitetään kaikki blenderiin ja surautetaan pikaisesti sekaisin.

Lopputulos on sellainen "vähän kesäauringossa pehmennyt" suklaajäätelö, ilman lisättyä sokeria, tarvittaessa maidotonkin. Minä heitin omani noin tunniksi pakkaseen, kun luulin osaavani tehdä vähän jämäkämmästä jäätelöstä palloja. En osannut.

Kaveriksi kiehautin äitini bravuurin, kuuman suklaakastikkeen. Desi vettä, desi sokeria, desi kaakaojauhetta, kiehautetaan kattilassa ja sekoitetaan tasaiseksi, annetaan aavistus jäähtyä, jolloin muuttuu paksummaksi. Jääkaapista löytyi granaattiomenan vähän nahistunut puolikas, siitä sai vielä herkullisia punaisia siemeniä koristukseksi.

Varsin pätevä "jotain hyvää" ja jos ei lähde kikkailemaan pakastamisen kanssa, vaan kelpuuttaa vähän löllömmän jäätelön, valmistusaika on nopeampi kuin mikrossa valmistettavalla kuppikakulla.

Reipas tyttö

Hei, minä täällä.

Syöpä on nyt vanhoja uutisia, ja pitäisi vaan jatkaa elämää. Ulkoapäin näytän ihan terveeltä, hiukset ovat jo melko pitkät ja tuuheat, arvet jäävät vaatteiden alle, unettomuudesta mustat silmänaluset peittää meikkivoiteella, kivuista huolimatta nousen aamuisin sängystä. 60 päivää seuraavaan kontrolliin, ja siihen asti yritän unohtaa, kuinka herkästi tämä voi alkaa kaikki alusta. Joka päivä tiedostan, että kasvain on vielä kyydissä.

Nousen sängystä. Niinpä. Fysioterapeutti kirjasi ylös liikeratojani, rajoitteitani, virheasentoja. Käsissä ei ole normaalisti voimia. Tuntoaistini on häiriintynyt lähes koko kehossa. En hahmota omia rajojani, telon itseäni jatkuvasti pienille mustelmille. Oikean jalkani hermovaurio on hankalampi kuin aluksi ajattelimme, se kiertää lonkan, polven ja nilkan sisäänpäin, vaikeuttaa kävelyä, vetää selän ja hartiatkin vinoon. Kyljen hermovauriot aiheuttavat hengityskipua. En muista milloin viimeksi olisin vetänyt vapaasti syvään henkeä. Puhuminenkin hengästyttää, sydän takoo kurkusta ulos kun puen kengät. Liikkuminen aiheuttaa kipua, mutta makaaminenkaan ei auta.

En aina tiedä, kumman mieluummin muuttaisin normaaliksi. Olisinko mieluummin kivuton ja uneton, vai nukkuisinko yöni ja kestäisin nämä kivut. Eipähä tarvitse valita. Minulla on kahdenlaisia öitä: niitä öitä kun saan nopeasti unta, ja herään jo varhaisina aamuyön tunteina odottamaan auringonnousua, ja niitä öitä kun tuskallisen unettoman pyörimisen päätteeksi saan unta kello neljä aamulla, vain herätäkseni seitsemältä viemään lasta päiväkotiin. Näiden kipujen kanssa minä jo tulen juttuun, onhan minulla ihan pätevä lääkitys. Välillä kipu lyö läpi, vetää minut maihin ja meinaa viedä tajun. Mutta apteekkari ottaa joka kerta asiakseen päivitellä, millaisia lääkkeitä näin nuori ihminen syö. Ettei nyt vain olisi väärinkäyttöä.

Pääni on tarkistettu, kiitos kysymästä. Ei ole korvien välissä nämä ongelmat. Ei kirjaimellisesti eikä henkisesti. Minä voin henkisesti niin hyvin kuin voi olettaa. Olen lääkärin mukaan asiallinen, elämänhaluinen ja orientoitunut. Olen sitä omastakin mielestäni.

Lapseni on päivähoidossa. Alle neljä tuntia päivässä, kolmena päivänä viikossa, ennen kuin ehditte tuomitsemaan. Vaikka minä olen kotona. Vien kuulemma päivähoitopaikan sitä enemmän tarvitsevilta, kyllä kotona olevan vanhemman pitäisi jaksaa huolehtia lapsen riittävästä varhaiskasvatuksesta ihan itse. Kyllä minä itse lastani kasvatan ja opetankin, teen tehtäviä, laulan, leikin, askartelen. Mutta lapsiryhmäksi minusta ei ole. Kahden tunnin ulkoiluun joka päivä minusta ei ole. Minun kanssani ei tarvitse jonottaa omaa vuoroaan, toimia ryhmässä, jakaa leluja. Haluan, että tuo lapseni saa viikoiltaan muutakin kuin nämä neljä seinää. Riittää, että minä olen täällä jumissa.

Sosiaalinen elämäni on tietokoneella. Melkein jokaisena päivänä toivon, että joku kaipaisi minun seuraani. Aika monena päivänä soitan itse ystävilleni ja perheelleni, en nyhjötä täällä marttyyrina kotona. He ovat ihania, kerran viikossa joku käy meillä, istuu minun kanssani kahvikupillisen, tai -pannullisen verran. Vähän aikaa minusta tuntuu, että olen oma itseni. Tiedättehän, ihminen, sosiaalinen, hauska, elossa. Viikot vain ovat pitkiä.

Olen reipas tyttö. Suoritin kaiken mitä minulta vaadittiin, ja rekkalastillisella onnea se riitti selviämään lähes mahdottomasta. Kukaan ei vain kertonut minulle, ettei tämä urakka pääty siihen, että lääkäri sanoo "nähdään seuraavassa kontrollissa kolmen kuukauden kuluttua". Olen reipas tyttö,  olen ottanut itseäni niskasta kiinni, teen fysioterapiaa joka päivä, ilmoitan Kelalle viikottain olevani edelleen työtön ja työkyvytön. Huolehdin kodistani ja perheestäni, viikonloppuisin nautin parisuhteestani.

Kutsukaa kiittämättömäksi, jos ette tiedä miten arvokkaana pidän jokaista uutta päivää.

Olen reipas, mutta kyllä minullakin alkaa tulla raja vastaan, en halua vain selvitä hengissä, haluan elämäni takaisin.

Terveisin,

Camilla 

(Se jolla joskus oli syöpä, mutta nyt se ei tee muuta kuin laiskottelee päivät Kelan tuilla. Väittää opiskelevansa pääsykokeisiin ja ajavansa ajokorttia ja järjestävänsä elämäänsä uudelleen. Laiska se vaan on.)


TL;DR Valivali, meni hermo kaikkitietäviin puolituntemattomiin ja Kelan selvityksiin.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...