4.3.15

Pahanlaatuinen imusolmukesyöpä

Yskä ja palleakipu paljastuivat 21cm kokoiseksi syöpäkasvaimeksi. Blogi päivittyy nyt vain instagrammiin ja sinnekin voinnin mukaan. Kaikki järjestyy, tästä parannuraan.

8.2.15

Älä älä, varo varo, hidasta hidasta!

Olin ihan varma, että minusta tulisi yksi niistä äideistä, jotka antavat lapsen kokeilla rajojaan liikunnallisesti mielin määrin. Katsoisin tyynenä kun ipana kiipeää puuhun, taikoisin laastareita, tsemppipuheita ja parantavia puhalluksia tarpeen mukaan. 


Ja yritänhän minä. Käsilaukussa on keijukuvioisia tatuointilaastareita, ja kireä hymy kasvoilla hoen (itselleni) "hyvin se menee" kun lapsi haluaa tasapainoilla, kiipeillä ja juosta päätöntä vauhtia jäisellä leikkikentällä. 


Sisäisesti panikoin. Miun ainut lapseni. Nyt se katkoo jalkansa, murtaa kätensä, halkoo kallonsa ja kuolee. Kun lapsi pomppii trampoliinilla, muistan ne lehtijutut kaksivuotiaista sairaalassa molemmat sääret katkenneina. Kun ipana juoksee loivaa rintettä alaspäin, muistan ala-asteen Jennan jolta katkesi etuhampaat kun se juoksi alas liukumäkeä. Kun se kiipeää puuhun, olen varma että se tippuu, jää jumiin tai repii ihonsa oksantynkiin. Hiihtäessä ja luistellessa näen sieluni silmin miten se viiltää itsensä luistimen teriin tai teloo itsensä sauvankärjellä. 


Järjellä ajateltuna lapset ovat aina hiihtäneet, luistelleet ja laskeneet mäkeä. En voi jättää viemättä lasta rannalle siksi että joka kesä joku onneton lapsiparka jää vahingossa vahtimatta ja hukkuu laiturin viereen. En voi kieltää mäenlaskua vain koska pelkään murtuneita luita ja kivusta huutavaa lasta. Annan harjoitella saksilla leikkaamista vaikka jännitän koko ajan leikkaako se sormeensa. Opetan häntä ajamaan polkupyörällä, vaikka muistan kyllä miten paljon asfaltti-ihottuma kirvelee. Minäkin sain pienenä opetella luistelemaan, siitä huolimatta, että ensimmäinen luistelukoulutuntini päättyi tikkausreissuun.

En yksinkertaisesti voi kääriä lastani pumpuliin, koska jotain voi vaikka sattua. 


Minusta ei tullut rohkeaa ja kannustavaa tsemppiäitiä. Minusta tuli äiti joka antaa kyllä lapsensa kokeilla rajojaan ja osaamistaan. Seison vieressä, puristelen käsiäni ja hoen välillä itsekseni, välillä lapselle mantraa "älä älä, varo varo, hidasta, katso eteesi, ohjaa, jarruta jo, HEEEEI!"


Vastasyntynyt on jotain uskomattoman herkkää, ja sitä haluaa suojella ja varjella kaikelta. Äidin kuuluukin kiintyä lapseensa ja haluta pitää se turvassa. Niin biologia toimii. Mutta tämä irti päästäminen, huh, ei ole helppoa. 

Kun on selvinnyt kaikista "apua, mitä jos mie pudotan sen/liukastun/unohdan sen jonnekin" jutuista, vauva alkaa tutkia maailmaa otsalohko edellä. Ja sitten kun nurin muksahtelu ja sohvalta alas pomppiminen on taputeltu, kaikkeen tulee lisää vauhtia, lisää jännitysmomentteja ja huimasti vähemmän kontrollia. Neljävuotiasta ei pidättele enää mikään, motoriikka on jo pitkälle kehittynyt ja oma tahtotila kokeilla korkealla. Äidin tehtäväksi jää vain uskaltaa päästää irti, antaa lupa yrittää ja epäonnistuakin.


Joululahjasta paljastui pinkki Stiga. Sillä saa mäessä jo ihan järjettömät vauhdit. Ensimmäiset viisi laskukertaa sydämeni hakkasi kurkussa ja kädet hikosivat ilman lapasiakin. Nyt luotan jo siihen, että ipana pärjää kyllä. Varmistan että mäki on turvallinen, toppuuttelen ettei tarvitsisi laskea sieltä ihan ylhäältä asti ja koitan peittää kauhunkiljaisuni innostuneella ilmeellä. Ja jos lasku päättyy rytinällä lumipenkkaan, on minulla tarjota lohduttavia pusuja ja kaiken parantavaa taikapölyä. Seuraavalla kerralla onnistut varmasti kulta!


Olenko ainut hermoheikko äiti?


2.2.15

Tuottelias taiteilija

Meillä on pienimuotoinen arkistointihaaste. Sen aiheuttaa erittäin tuotelias neljävuotias. Tiedättehän, erittäin tuottelias, sellainen jolle on ihan ok haaste kuluttaa yhdessä viikonlopussa loppuun puoli pakettia kopiopaperia, rasiallinen tusseja ja puolet vesiväripaletista.


Yhdessä iltapäivässä pelkästään piirrustusmaalauksia syntyy parisenkymmentä. Siihen sitten vielä päälle ne sata kirjettä ja kirjoitusharjoitusta. Kaikkiin kuviin neiti paneutuu samalla intohimolla, enää ei vain maalata jotain paperille, vaan kuvissa on auringon valoa Afrikassa, vesirokkosairaala, keväinen kukkaniitty ja meidän koko perhe. Harmi vain, etten hallinnoi kansallisarkistoa, vaan pieniä tupaten täysiä kaappeja. Paljon pitää karsia, ja niille säästettävillekin keksiä säilytystapa.

Iltapäivän satoa.
Uudet tussit. Syntymäpäivälahjaksi saadut piirrettiin jo loppuun. 
Vesiväreistä loppui ensimmäisenä tummanpunainen.

Olen valokuvannut isoimman osan esittävistä kuvista tietokoneelle, ja valikoinut ne huolellisimmat tai herttaisimmat työt säästettävien pinoon askartelukaappiin. Pikkuhiljaa se pino alkaa olemaan siinä pisteessä, että se kaatuu syliin joka kerta kaappia raottaessa. Jotain on siis kehiteltävä.


Miten te säilytätte pienten taiteilijoiden teoksia?
Mitä jää säästöön, mikä menee paperinkeräykseen?

25.1.15

Apua sisustushaasteeseen?

Tässä blogissa ei ole juuri meidän kotoa kuvia, lähinnä koska sisustukseni ei ole tyylikäs ja graafinen valkoista valkoisella, ja koska asunto on pieni ja omituisen muotoinen kalustaa. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska tarvitsen apua samaa kehää kiertäville ajatuksilleni.


Asuntomme on pieni, mutta kohtalaisen tilavan oloinen pohjaratkaisun takia. Rakastan niin monia asioita tässä kodissa, leveitä ikkunalautoja, hurjaa huonekorkeutta, kätevän kokoista makuuhuonetta, saunaa ja tilavaa kylppäriä. Inhokkilistalle pääseekin vain huonosti suunniteltu vaatehuone ja hankalan muotoinen tupakeittiö.


Ainoa paikka ruokapöydälle on tässä. 


Parvekkeen ovi jää vähän huonosti sen taakse, mutta tilaa on kuitenkin tarpeeksi kiertää.


Ikkunaseinälle ei ole mahdollista laittaa mitään sähkölaitteita, koska pistokkeita ei ole, eikä kiviseinään saa porata. Makkarin kulkuaukkoon ei oikein voi laittaa mitään kalusteita, yksi pieni nojatuolikin on melkein liikaa. Pulpetista ja perintötuoleista luovun kuolleen ruumiini ylitse.


Tähän asti tilanne on ollut ihan hyvä, kulmasohva ja sen taakse itse rakennettu kirjahylly ovat ajaneet asiansa ja sopineet tilaan hyvin. Ei se nyt sisustusnäkökulmasta mikään kaunokainen ole, mutta kelpoisa kuitenkin. 

Nyt sohvasta on murtunut runko, ja se on lähdössä kaatopaikalle. Selkänojatyynyt kierrätinkin jo eteenpäin. 

Korvaava sohva on ihana, kauniin vaaleanharmaa, kolmen istuttava ei-kulmasohva, ei-divaanisohva. Sen mukana tulee pieni rahi. Se on täsmälleen tuon eteisen ja olkkarin erottavan väliseinän mittainen, eli sitä seinää vasten sohva tulee asettumaan.


Ongelma onkin siis kirjahylly, ei uusi sohva. 

Kirjahylly tarvitaan, se on selvä. Haluan tilaa kirjoilleni, ja haluan ne esille, enkä sängynaluslaatikoihin. Nuo väliseinät ovat todella ohutta kipsilevyä, eikä niiden varaan voi ruuvata seinähyllyjä. Ainakaan jos tahtoo säilyttää niissä hyllyissä mitään Aaltomaljakkoa painavampaa. 


TV:n paikka on pakko pitää suunnilleen noilla sijoillaan, koska se on ainoa pistokepaikka, ja sitä on tuolta paikalta mahdollista kääntää näkymään sohvan tai keittiön suuntaan.



Kun tilaa on vähänlaisesti, mikään kovin massiivinen ratkaisu ei tule kysymykseen. Iso ja tumma kirjahylly tukkisi tilan myös visuaalisesti.






Onko joku parempi hahmottamaan tilaa ja tilaratkaisuja?
Millainen kirjahylly meille sopisi?

24.1.15

Oikotie aamupalaonneen


Viikonloppuaamupalat ovat meidän perheessämme sitä aitoa laatuaikaa, arkiaamuisin emme kotona olekaan. Rakastan kikatusta keittiössäni aamutuimaan, kauniisti katettua pöytää ja hitaasti syömistä. Aamupalan ajaksi aamupiiretyt hiljenevät ja Spotify soittaa hiljaa kepeää brittipoppia. Pieni heiluttaa jalkojaan pöydän alla ja laulaa suu täynnä. Kissat kerjäävät kinkkua silmät lautasen kokoisina, emmekä me henno jättää toivetta toteuttamatta.

Mutta koska elämä on elämää, eikä Kodin Kuvalehden juttu, eivät aamut itsestään muotoudu tälläisiksi. Keittiökin on pakko siivota jo illalla vaikka kuinka väsyttäisi työviikon jälkeen. Joskus aamulla mieli tekee hautua untuvapeiton alla ylimääräinen tovi jos toinenkin. Silloin on hyvä, jos ihanasta aamupalasta puolet on jo tehty. Suosikkiherkkuaamupalamme on amerikkalaiset pannukakut, ja tässä on meidän oikotiemme aamupalaonneen:



Keittiöjumalatar Nigellan keittokirjasta bongasin vuosi sitten idean tehdä jauhoseos pannukakkuihin valmiiksi. Sitten kun tekee mieli pannareita, lisää vain maidon, munan ja vähän voita, ja taikina on valmis paistettavaksi. Ei tarvitse etsiä useampaa mittakippoa ja lusikkaa ja peuhata jauhoissa heti aamusta. Täydellistä!


Jauhoseos:

600g vehnäjauhoja (melkolailla litra)
3rkl leivinjauhetta
2tl ruokasoodaa
1tl suolaa
(kukkurapäinen 1rkl vaniljasokeria, tai ihan vain sokeria. Älä laita jos tykkäät tehdä pekonipannareitakin.)

Sekoita aineet huolella yhteen, laita ilmatiiviiseen purkkiin.






Nätisti koristeltuna tästä purkista saisi myös kivan tuparilahjan. Jatko-ohjeistuksen voisi sitten liittää kylkeen etiketillä.


Amerikkalaiset pannukakut:

150g/n.2dl jauhoseosta
2,5dl maitoa
1 muna
1rkl sulaa voita

Sekoita ainekset vispilällä hyvin yhteen, mittakiposta tai mehukannusta taikinaa on helppo annostella paistinpannulle. Paista kuumalla pannulla, käytä vain vähän voita. Käännä kun letun pintaan ilmestyy kuplia.





Tarjole ihan miten itse tykkäät. Tirppa söi omansa marjoilla ja vaahterasiirapilla, itse lisäsin vielä turkkilaista jugurttia. Hyväksi havaittuja lisukkeita saa jakaa kommenttiboxiin!



Onko teilläkin viikonloppuaamiaiset tälläinen juttu?

20.1.15

Frozen -synttärit

Tirppa sai toiveensa, ja sunnuntaina neljävuotiasta juhlistettiin Disneyn Frozen teemalla. Oma sairastamiseni karsi suuruudenhulluimmat ideat, ja lopputulos oli hieman kotikutoinen. Lapsen mielestä synttäreissä oli kuitenkin taikaa ja kimallusta ja jäätä ja kaikkea ihanaa.


Tarjoilupöytään "liinat" saatiin ihan omasta vaatehuoneesta, valkoinen verho on joskus ollut ikkunassakin, sininen on ostettu kirpparilta uusiokäyttöä ajatellen. Lumihiutaleet, valkoiset kävyt ja kynttilälyhty ovat joulukoristeitamme. Sinisävyiset Mariskoolit lainasin ystäväni pohjattomasta astiakaapista.


Boolimaljan virkaa ajoi uskollinen salaattikulhomme, mutta hileinen taikabooli ei kaivannut koristeekseen muuta kuin hopeisen kakkupaperin. Boolissa oli ihan päärynämehutiivistettä, sitruunalimsaa, kivennäisvettä ja aavistus sinistä elintarvikeväriä.


Parvekkeen oveen askartelin nimibannerin kartongista ja tulostuspaperista. Vähän näyttävämpiä lumihiutaleita leikkelin Pinterestin ohjeilla. Ikkunan sain huurteisen näköiseksi kaapin pohjalta löytyneellä huurrespraylla. 


Sairastelun takia jouduin torppaamaan lapsen toiveet jäälinnakakusta, mutta tämä sabluunatekniikalla toteutettu jääruusukakku kelpasi päivänsankarille ihan hyvin. Väliin neiti toivoi appelsiinia, valkosuklaata ja vadelmia, ja sai mitä tilasi.


Teematarjoilut nojasivat aika vahvasti askarteluvihkosen mukana tulleisiin tarroihin ja niistä askarreltuihin tikkuihin. Reseptien kanssa en vajaakuntoisena alkanut temppuilemaan, vaan otin ne tutuimmat ja takuuvarmimmat äidiltä perityt ohjeet käyttöön.

Mustikkapiirakka muuttui hovikelpoiseksi minimuotoisena, kelpaisi jopa Arendalen kuningattarelle Elsalle. Niitä upposi vieraisiin noin kolmekymmentä kappaletta, joten taisi makukin olla kohdallaan.


Annan ja Elsan yhteinen suosikkiherkku on suklaa, joten tein pellillisen mokkapaloja, lumihiutaleströsseleillä tietenkin. Pienet ruudut sallivat santsaamisen, eihän näin pieniä edes lasketa.


Pienet lumihiutalepasteijat ovat alusta loppuun itse tehtyjä ja pitävät sisällään tomaatti-mozzarellatäytteen. 


Hansin ja Annan lyhyt romanssi ja ne voikkarit.. niitäkin oli saatava. Pienet kinkku-juusto kolmiovoileivät olivat yllättäen iso hitti!


Napostelukipoissa oli Olafin lumipalloja (vaahtokarkkeja),


Svenin papanoita (suklaarusinoita) ja Kristoffin jääkuutioita (itse tehtyjä marmeladeja).


Elsa on neidin suurin idoli, joten vaatteissakin yritettiin löytää Elsamaisia juttuja, joille olisi käyttöä myöhemminkin. Tyllihame, tukkapanta ja valkoinen pitsikesämekko maksoivat yhteensä saman verran kuin "se oikea" huonolaatuinen roolimekko , ja kelpasivat aivan yhtä hyvin.



Makuuhuonetta ei koristeltu, mutta puhallettiin läjä ilmapalloja päivään sopivissa väreissä, ja niistä irtosi iloa isoille ja pienille koko päivän.







Kaikki järjestäminen, koristeleminen ja leipominen eivät kuitenkaan tee juhlia. Kun vieraat saapuivat onnittelemaan päivänsankaria ja jakamaan juhlan kanssamme, alkoi se vasta toden teolla tuntua juhlalta. Kiitos ikimuistoisesta päivästä kuuluu siis perheelle, kummeille ja ystäville. Olette ihania.  



Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...