28.4.16

Nopeasti hyvää




Tiedättehän sen hetken iltapäivällä, kun tekisi mieli vähän jotain hyvää, mutta kaapeissa ei ole mitään? Minä ainakin kierrän välillä kaapilta kaapille, vaikka tiedän tasan tarkkaan etten jemmaile kaappeihin mitään herkkuja, koska itsehillintäni on surkea.

Ensimmäisessä kuvassa on kaikki mitä tarvitaan pikaiseen jäätelöannokseen!

Eilen jäädytetyt kaksi (2) banaania, kaksi desiä maitoa (mantelimaitokin käy, tai muut vastineet) ja desi tummaa kaakaojauhetta. Heitetään kaikki blenderiin ja surautetaan pikaisesti sekaisin.

Lopputulos on sellainen "vähän kesäauringossa pehmennyt" suklaajäätelö, ilman lisättyä sokeria, tarvittaessa maidotonkin. Minä heitin omani noin tunniksi pakkaseen, kun luulin osaavani tehdä vähän jämäkämmästä jäätelöstä palloja. En osannut.

Kaveriksi kiehautin äitini bravuurin, kuuman suklaakastikkeen. Desi vettä, desi sokeria, desi kaakaojauhetta, kiehautetaan kattilassa ja sekoitetaan tasaiseksi, annetaan aavistus jäähtyä, jolloin muuttuu paksummaksi. Jääkaapista löytyi granaattiomenan vähän nahistunut puolikas, siitä sai vielä herkullisia punaisia siemeniä koristukseksi.

Varsin pätevä "jotain hyvää" ja jos ei lähde kikkailemaan pakastamisen kanssa, vaan kelpuuttaa vähän löllömmän jäätelön, valmistusaika on nopeampi kuin mikrossa valmistettavalla kuppikakulla.

Reipas tyttö

Hei, minä täällä.

Syöpä on nyt vanhoja uutisia, ja pitäisi vaan jatkaa elämää. Ulkoapäin näytän ihan terveeltä, hiukset ovat jo melko pitkät ja tuuheat, arvet jäävät vaatteiden alle, unettomuudesta mustat silmänaluset peittää meikkivoiteella, kivuista huolimatta nousen aamuisin sängystä. 60 päivää seuraavaan kontrolliin, ja siihen asti yritän unohtaa, kuinka herkästi tämä voi alkaa kaikki alusta. Joka päivä tiedostan, että kasvain on vielä kyydissä.

Nousen sängystä. Niinpä. Fysioterapeutti kirjasi ylös liikeratojani, rajoitteitani, virheasentoja. Käsissä ei ole normaalisti voimia. Tuntoaistini on häiriintynyt lähes koko kehossa. En hahmota omia rajojani, telon itseäni jatkuvasti pienille mustelmille. Oikean jalkani hermovaurio on hankalampi kuin aluksi ajattelimme, se kiertää lonkan, polven ja nilkan sisäänpäin, vaikeuttaa kävelyä, vetää selän ja hartiatkin vinoon. Kyljen hermovauriot aiheuttavat hengityskipua. En muista milloin viimeksi olisin vetänyt vapaasti syvään henkeä. Puhuminenkin hengästyttää, sydän takoo kurkusta ulos kun puen kengät. Liikkuminen aiheuttaa kipua, mutta makaaminenkaan ei auta.

En aina tiedä, kumman mieluummin muuttaisin normaaliksi. Olisinko mieluummin kivuton ja uneton, vai nukkuisinko yöni ja kestäisin nämä kivut. Eipähä tarvitse valita. Minulla on kahdenlaisia öitä: niitä öitä kun saan nopeasti unta, ja herään jo varhaisina aamuyön tunteina odottamaan auringonnousua, ja niitä öitä kun tuskallisen unettoman pyörimisen päätteeksi saan unta kello neljä aamulla, vain herätäkseni seitsemältä viemään lasta päiväkotiin. Näiden kipujen kanssa minä jo tulen juttuun, onhan minulla ihan pätevä lääkitys. Välillä kipu lyö läpi, vetää minut maihin ja meinaa viedä tajun. Mutta apteekkari ottaa joka kerta asiakseen päivitellä, millaisia lääkkeitä näin nuori ihminen syö. Ettei nyt vain olisi väärinkäyttöä.

Pääni on tarkistettu, kiitos kysymästä. Ei ole korvien välissä nämä ongelmat. Ei kirjaimellisesti eikä henkisesti. Minä voin henkisesti niin hyvin kuin voi olettaa. Olen lääkärin mukaan asiallinen, elämänhaluinen ja orientoitunut. Olen sitä omastakin mielestäni.

Lapseni on päivähoidossa. Alle neljä tuntia päivässä, kolmena päivänä viikossa, ennen kuin ehditte tuomitsemaan. Vaikka minä olen kotona. Vien kuulemma päivähoitopaikan sitä enemmän tarvitsevilta, kyllä kotona olevan vanhemman pitäisi jaksaa huolehtia lapsen riittävästä varhaiskasvatuksesta ihan itse. Kyllä minä itse lastani kasvatan ja opetankin, teen tehtäviä, laulan, leikin, askartelen. Mutta lapsiryhmäksi minusta ei ole. Kahden tunnin ulkoiluun joka päivä minusta ei ole. Minun kanssani ei tarvitse jonottaa omaa vuoroaan, toimia ryhmässä, jakaa leluja. Haluan, että tuo lapseni saa viikoiltaan muutakin kuin nämä neljä seinää. Riittää, että minä olen täällä jumissa.

Sosiaalinen elämäni on tietokoneella. Melkein jokaisena päivänä toivon, että joku kaipaisi minun seuraani. Aika monena päivänä soitan itse ystävilleni ja perheelleni, en nyhjötä täällä marttyyrina kotona. He ovat ihania, kerran viikossa joku käy meillä, istuu minun kanssani kahvikupillisen, tai -pannullisen verran. Vähän aikaa minusta tuntuu, että olen oma itseni. Tiedättehän, ihminen, sosiaalinen, hauska, elossa. Viikot vain ovat pitkiä.

Olen reipas tyttö. Suoritin kaiken mitä minulta vaadittiin, ja rekkalastillisella onnea se riitti selviämään lähes mahdottomasta. Kukaan ei vain kertonut minulle, ettei tämä urakka pääty siihen, että lääkäri sanoo "nähdään seuraavassa kontrollissa kolmen kuukauden kuluttua". Olen reipas tyttö,  olen ottanut itseäni niskasta kiinni, teen fysioterapiaa joka päivä, ilmoitan Kelalle viikottain olevani edelleen työtön ja työkyvytön. Huolehdin kodistani ja perheestäni, viikonloppuisin nautin parisuhteestani.

Kutsukaa kiittämättömäksi, jos ette tiedä miten arvokkaana pidän jokaista uutta päivää.

Olen reipas, mutta kyllä minullakin alkaa tulla raja vastaan, en halua vain selvitä hengissä, haluan elämäni takaisin.

Terveisin,

Camilla 

(Se jolla joskus oli syöpä, mutta nyt se ei tee muuta kuin laiskottelee päivät Kelan tuilla. Väittää opiskelevansa pääsykokeisiin ja ajavansa ajokorttia ja järjestävänsä elämäänsä uudelleen. Laiska se vaan on.)


TL;DR Valivali, meni hermo kaikkitietäviin puolituntemattomiin ja Kelan selvityksiin.

22.4.16

VAKAVAa puurtamista




Huhtikuu on pyhitetty pääsykoekirjoille. Toukokuun ensimmäinen tiistai on VAltakunnallinen KAsvatustieteiden VAlintakoe, ja olen istunut enimmän ajastani nenä kiinni aineistossa.

Osan ajastani (liian ison) olen kuluttanut puhelimessa Kelan, työvoimatoimiston, sairaalan ja muiden instanssien kanssa. Ilmeisesti olen taas tilanteessa, jossa kukaan ei oikein tiedä, mikä perustoimeentulo minulle kuuluisi, vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, etten ole mitenkäänpäin työkuntoinen tai -kykyinen. Rahattomuus rasittaa aivoja kohtuuttomasti tilanteessa jossa aivokapasiteettia pitäisi suunnata opiskelemaan kykenevöittävän hyvinvointiyhteiskunnan teoriaa ja muita tieteellisiä artikkeleja. Ja kieltämättä haluaisin työntää jo aivoistani ulos tiedot polyneuropatioista, neutropeniasta, syklofosfamidista ja muista. En ole hakemassa lääkikseen.

Koska kaikki kiva tulee kolmisin, on perheemme kolmas jäsen sen sortin kulkutaudissa, että saa luvan pysytellä koulun terveydenhuollon hellässä huomassa. Toki on hienoa, että voidaan pitää meidän koti eristettynä pöpöistä jotka veisivät minut sairaalaan, mutta aikuinen seura ja apu kelpaisi viikonlopuille.

Pahoittelut siis, blogi päivittyy miten sattuu, ja instassakin on vain luentopapereita ja stabilotusseja. Täällä on vähän hoppu, koitan tehdä haaveilusta todellisuutta, josko vaikka syksyllä meitä olisi kaksi yliopisto-opiskelijaa perheessä.

19.4.16

Kanssasi kahleisiin

Kihlapäivämme oli täydellinen. Yllättävä, romanttinen, ylitsevuotavaisen onnellinen. Minä olin ylitsevuotavaisen onnellinen. Olen. Voin yhä tuntea sen miten sydämeni hakkasi kylkiluitani vasten kuin viimeistä päivää, kannan puhetta mukanani yhtenä kallisarvoisimmista muistoistani.

Se mitä en pystynyt pitämään mukanani, on alkuperäinen kihlasormukseni. Niin kaunis kuin se olikin, se ja hermovaurioni eivät sopineet samaan käteen. Leveä teräväkulmainen sormus painoi suurennettunakin jonkun hermon lyttyyn, ja sormuksen käyttö oli kivuliasta. Kannoin siis nimettömässäni mummini vanhaa perintösormusta kihlan paikalla, ja surin vähän oikeaa sormusta, siihen kuitenkin liittyy kaunis muisto ja ihana tarina.


Etsin mahdollisuutta muuttaa kihlasormusta niin, että se olisi näköiseni, yhä se sama sormus, mutta hellä kipuileville hermoilleni. Moni kultaseppä sanoi minulle, ettei valettu sormus tulisi kyseeseenkään kierrätyskullasta, mutta Qiva Jewelleryn Jouni ymmärsi minua, tarinaani ja sitä miksi minulle oli niin tärkeää säilyttää kihlani ja pitää sitä jatkossakin. Hän lupasi tehdä mahdottomasta mahdollista, joten lähetin kihla- ja rippisormukseni matkalle Jyväskylään.

Takaisin sain tämän kaunokaisen. Hillitty ja maanläheinen, mattaa ja kiiltävää yhdistävä niinkuin alkuperäinenkin. Ja vähän enemmän.


Mies ei valinnut minulle soitettavaksi sitä perinteisintä rakkauslaulua, mutta Juha Tapion Kanssasi kahleisiin kyllä sanoitti tilanteen paremmin kuin yksikään siirappisempi balladi. Hänen osaltaan etenkin, mutta myös minun ajatuksiani: Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata. Vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin. Minulla on vapaus valita, saan valita sydämeni mukaan, enää hetkeäkään tuhlaamatta, ja haluan hänet. 

Ja tämän kauniimpaa kahletta en osaa kuvitella nimettömääni. Siksipä kultaseppä kaiversi sisälle myös tulevan vihkipäivämme.

17.4.16

25v kertauskurssi



Viime vuonna yksi paranemisetapeistani oli täyttää 25-vuotta. Ensin se tuntui todella kaukaiselta, ihan epärealistiselta ja suoraan sanottuna mahdottomalta. Mutta kun oli ensin päässyt teholta, hoidot oli aloitettu, olin päässyt kotiinkin välillä ja syöpäläiselämästä tuli osa päivärutiinia, ei se sitten niin kaukana ollutkaan.

Syntymäpäiväni vietin parin luuytimeeni liittyvän ison komplikaation, ja niistä seuranneiden hoitoviivästymien takia Syöpäklinikan hellässä hoidossa. Aamiaiseksi nautin jykevän annoksen sytostaatteja, lounaaksi jääpaloja, päiväruuaksi sairaalan tarjoamaa kakkua (!) ja illalla jaoin syntymäpäiväleivokset ja pikkolopullon alkoholitonta skumppaa rakkaan ystäväni kanssa hiljaisella klinikan käytävällä. Ei siis sinänsä kovin huonot synttärit, olisi voinut olla hautajaiset..

Sanoinkin, ettei haittaa jos 25-vuotissyntymäpäiväni menevät näissä merkeissä, koska ajattelin täyttää 25 vielä monta vuotta peräkkäin. Ja nyt kun ollaan näin pitkällä, en oikein ole enää varma. 25v kertauskurssi, vai lasien kilistelyä sen kunniaksi että: ÄHÄKUTTI selvisinpä vielä yhden vuoden!

8.4.16

Kotipikaruokaa


"Kotiruoka on terveellistä!"

Jup, ei meillä ainakaan aina. Joskus tekee mieli kotonakin rehellisesti vain roskaruokaa. Ei meille ole vieras ajatus ajaa hampparipaikan autokaistallekaan, mutta kotona tehdyissä burgereissa on jotain spesiaalia. Jos ei muuta, niin ainakin se, että "vetinen ja mauton" ei kuulu ruokalistalle.


Lautasille päätyi tällä kerta hampurilaisia täytteineen (itse tehdyt pihvit, vaan ei sämpylät), skånenperunoita parmesanin jämillä ja jugurttiin tehtyä coleslawta. Ja ihan yhtä ylensyöneen oloisena sai kellahtaa ruokalevolle kuin pikaruokaravintolaruokailunkin jälkeen.

Ohjeita kaipaavalle: Pihvit (ilman sipulijuttuja) & Skånen perunat (tavan kermaa&parmesaania&kevätsipulia) & Coleslaw


Mäkkäriin vai kotihamppareita?
Molempi parempi?
Vai ei kumpaakaan ikinä?

Syöpätukka + Saa kysyä


1. kuva viimeinen päivä omalla tukalla, jo harventunut.
2. kuva ensimmäinen päivä ilman hiuksia
3. kuva tänään
 
Syöpähoitojen kaikille näkyvä osuus on tämä hiusasia. Kaikilta syöpähoitoja saavilta tukka ei irtoa, mutta minä kuuluin niihin, joiden hoitojen yhtenä sivuvaikutuksena on tilapäinen sulkasato. Minä menetin hiuksiani tukkoina kaksi viikkoa sytostaattien aloittamisesta, ja ajoin pääni siiliksi sinä päivänä kun peilistä katsoi takaisin keski-ikäisen naisen ohuella tukalla varustettu reppana. Päätin, että syöpä ei vie minun hiuksiani, vaan ne lähtevät silloin kun minä en enää kestä.

Instagrammia seuraavat ovatkin saaneet nähdä tooooodella pahoja "huono tukkapäivä" tilanteita, lavuaarin tukkivia hiustuppoja, tuulen vinoon kääntämän peruukin, ensimmäisen päiväni kaljuna ja ihan liian monta muuta. Osa niistä on merkitty häshtägillä #tukkatilanne. Mutta on sinne joukkoon kuulunut yksi iltapukujuhla kun peruukki oli täydellisesti ja monta hyvää hetkeä kaljun tai päähineiden kanssakin.

Olin kyllä kuullut "syöpätukasta" ennalta, siis siitä että hiukset saattavat kasvaa aivan erilaisina takaisin, kuin millaisina ne lähtivät. Blondista lumikiksi ei ole edes mikään urbaanilegenda, vaan väri ja laatu voi kuulemma muuttua todella radikaalisti. Silti jotenkin yllätyin, kun omat hiukseni alkoivat kasvaa takaisin. Ensin sänki oli blondi, sitten tummanharmaa (HYI!) ja lopulta tummanruskea, koko ajan untuvan pehmeä, sellainen angorakanin ja kananpojan välimaastosta. Mutta siinä missä hiusvärini taitaa päätyä lähelle alkuperäistä, ehkä pari astetta tummempana, niin tämä hiuslaatu sitten onkin.. erityislaatuinen. Tuossa isossa kuvassa on tilanne tänään. Kihara, hyvin hyvin kihara. Ja hiuksia on määrällisesti todella paljon, mutta laatu on pehmeä ja hento, kuin pienellä lapsella. Märkänä ne ylttävät jo harteille, kuivina ne kelluvat kiharapilvenä korvien tasalla.

Hiusten lähteminen toi pienen identiteettikriisin, mutta on tämä takaisin kasvattaminen yhdenlainen projekti. Sinänsä jännää, ettei voi yhtään arvata minkälaiset hiukset sitä onkaan puolen vuoden kuluttua..


Ps. Sovitaanko, että tämän postauksen kommenttiboxiin saa jättää kysymyksiä, joihin kaipaatte vastauksia, syövästä, hoidoista, elämästä. Sen verran rajataan, että Tirpan tai Isäihmisen puolesta en vastaa, joten kysykää sellaista mihin minä voin henkilökohtaisesti raapustella vastaukset.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...