1.9.14

Sanani syön


Bianca haastoi minut paljastamaan syötyjä sanoja, vakavasti vannottuja, ohi mennen letkautettuja, minä-en-koskaan-ikinä juttuja. Vakavasti ottaen niitä riittäisi tässä elämäntilanteessa romaaniksi asti, mutta yritetään pysyä kepeällä linjalla:

"Kun saan nää (mun ekat) villasukat valmiiksi, en koske puikkoihin enää ikinä!"
Näen untakin neulomisesta. Eikä ne ole painajaisia.
"Jos ikinä saan tyttären niin pinkkiin se ei ainakaan pukeudu!"
Voi kun tämä kuva olisikin ainoa esimerkki..



"Mihinkään äitiyshömpötyksiin en lähde mukaan"
Kuvassa äitiblogisti lapsimessuilla, kävelemiseen kykenevä lapsi kantorepussa.
"Pullantuoksuista kodinhengetärtä musta ei saa millään"
Ruisleipäähän me tässä leivotaankin, eikä pullaa.


Ja koska vannomatta on aina paras, tässä se vähemmän kepeä loppukevennys:

"Mie aion olla aina onnellinen tässä."
Vuonna 2009.

Vähiin ovat vannomiset käyneet vuosien myötä. Nyt yritän vain ottaa sen mitä tulee, ja arvostaa jo mennyttä.

31.8.14

Neuletuhkimon jatko-osa


Neuloin ipanalle edellisen pipon liian pieneksi, ja se matkasi uuteen (blogi)kotiin. Siellä asuu kuitenkin kaksi pientä ja pippurista pikkuneitiä, joista isompikin tahtoi oman tupsupipon. Onneksi nämä neuloo valmiiksi parin Lemmen viemää -jakson aikana, joten ei tuntunut ylivoimaiselta urakalta neuloa vielä toinenkin.

Tupsupipo isosiskolle

Lanka: Novita isoveli
Menekki: yhdestä lankakerästä jäi pienen tupsun verran
Fiilis: Vielä yksi!

Oma lapsi on siis edelleen vailla omaa pipoa, eikä yksikään olemassa olevista langoista kelpaa. Onneksi tehtaanmyymälään polkaisee vartissa. 



30.8.14

Jääkausi


Huomenna on taas joka toisen sunnuntain kolme tuntia. Viimeksi isäihminen leikki kolme tuntia Tirpan kanssa, emmekä me vaihtaneet keskenämme sanaakaan. En kertaakaan katsonut häntä silmiin. Ihan todella toivon, että tämänviikkoinen menee samalla tavalla, että vain olemme olemassa yhtä aikaa.

Vielä ei ole aika rennolle, ystävyydelle, juttelulle ja yhteiselle. Yksikin kiltti tai ymmärtäväinen, tai (hyväluojaei) pahoitteleva sana avaisi sellaiset sulkupadot, että olisi paras vain poistua heti ulko-ovesta. Menetin parhaan ystäväni ja elämäni rakkauden. Murusten jakaminen olisi vain julmaa, juuri nyt.

Ehkä tulee vielä päivä, kun tämä kaikki ei enää tunnu missään, on vain kokemus elämässä. Ehkä silloin voimme rennosti jutella ja nauraa samoille asioille, ilman yhteenkuuluvuden tunnetta, ilman kipeitä muistoja.

Se päivä ei ole vielä huomennakaan.

28.8.14

Kiitos vuosista


Löysin arkistoista kuvan jonka isäihminen otti minusta eräänä syysiltana, ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Olen vanhempi, painavampi, aikuisempi, äiti, nyt. Kaikki nämä vuodet olen kantanut häntä sydämessäni. Sitä lyhyttä pientä pisamanaamaista poikaa joka hän joskus oli. Honteloa teinipoikaa. Ihmisrauniota onnettomuuden jälkeen. Vahvaa, pitkää ja komeaa miestä joka hänestä kasvoi.

Niin paljon on ollut. Ja sen aion kertoa tyttärellemmekin. Sen minkälaisesta, voi minkälaisesta rakkaudesta lapsi on saanut alkunsa.

27.8.14

Tyhmääkin tyhmempi iltapäivä


Ihmettelin välipala-aikaan lasta tarhasta hakiessani, miksi vispipuuron syönti oli niin tuskaisen hidasta ja syötin ipanan päästäkseni lähtemään ajallaan kotiin. Eteisessä haalaria pukiessa tuli itku. Kun käsi on niin kipeä. Kun tipuin sängystä.

Ei sitten ollut kenellekään aikuiselle viitsinyt valittaa, että käsi on käyttökelvottoman kipeä. Olipa vain syönyt puuronsa vasemmalla kädellä ja jatkanut oloaan. 
Vietimme neljä ja puoli tuntia sairaalan päivystyksessä ja lääkäri muljautti oikean käden värttinäluun sille kuuluvalle paikalle. Röntgenkuvissa oli ehjä kyynerpää, joten pääsimme kotiin ilman kipsiä. Nyt sitten katsellaan, milloin käsi saa takaisin puristusvoimansa ja kivuttomat liikeradat.

Tirppa on peruspositiivinen lapsi: "Onneksi suklaata voi syödä vasemmallakin kädellä!"

No niinpä. 

26.8.14

Sadonkorjuu: Kanttarelli-juuresloota

Sienestelyt Tirpan kanssa ovat tuottaneet satoa jopa vähän ylijäämäisesti. Niinpä olen luovuttanut ison osan sienistä äidilleni ja anopille. Pikkulikalle iski kuitenkin paniikki, että emmekö me tee niistä kotona mitään ruokaa, siis meille. Rehellisesti sanottuna en uskonut sienien edes uppoavat pieneen nirsoilijaan, mutta aliarvioin taas yhdessä tekemisen ihmeellisen voiman, sieniruoka kun upposi paremmin kuin mikään muu!

Tässäpä taas "reseptiä":

Kanttarelli-juureslaatikko 


Ainekset:

Perunoita
Porkkanoita
Sipulia
Palsternakka
Kanttarelleja 
(meillä oli jokunen musta torivisienikin)
Voita
Maitoa
Juustoraastetta
Vehnäjauhoja
Fariinisokeria
Suolaa, pippuria ja yrttiseosta

En ole mikään reseptinikkari, vaan laitan ruokaa mututuntumalla. Sopivasti perunoita pohjalle, niin monta porkkanaa kun kolmevuotias jaksaa kuoria, kanttarelleja niin paljon ku metsästä puolessa tunnissa löytyy.. Sillain sopivasti vain kaikkea. (Ai miten ärsyttävää oli opetella kokkaamaan äitini ohjeilla "sillai sopivasti" "ripsaus sitä, vähän tosta ja ihan miten tykkää" "maun mukaan" jne, mutta näköjään se on kannattanut.)


Putsaa sienet. Kuori juurekset, pilko perunat vuokaan ohuina siivuina. Porkkana ja palsternakka kuorimaveitsellä ohuenohuiksi suikaleiksi. Sipuli pienitään silpuksi.


Paistellaan pannulla voissa ja fariinisokerissa sipuli, palsternakka, sienet ja lopuksi vielä ne porkkanatkin. Kaikki lapataan perunoiden kanssa sekaisin ja jostain taiottiin vielä ruohosipulisilppua, kun se kasviraukka oli muutenkin kuolemassa.


Sitten se vaikein osuus. Tehdään juustokastike. Voita ja vehnäjauhoja pyöritellään pannulla, lisätään maitoa, vispataan ku hullu ettei tule paakkuja, maustetaan suolalla, pippurilla, yrttimausteella ja vähän fariinisokerilla. Viimesimmäksi lisätään kastikkeeseen melkein kaikki juustoraaste. Sitten kaadetaan kastike kasvisten sekaan, käännellään vähän ja heitetään päälle juustoraasteen loput.

Paistellaan n.175-200 asteisessa uunissa (riippuu uunista) kolme varttia tai kunnes perunat on kypsiä. Maltetaan sen verran että laatikko vähän jäähtyy.


Syödään parhaassa seurassa, mieluiten kynttilän valossa. Lisukkeena palkkakurkuista tehty etikkainen pikasalaatti, kirsikkatomaatteja ja säilykepunajuuria. 



Ipana söi lautasensa tyhjäksi asti. Käsittämätöntä. Sinne upposivat inhokkisipulit, hyipahanhajuinen palsternakka ja vähän epäilyttävät sienet. Noin vain, ääntä kohti. (Okei, kurkut se jätti lautaselle.)

Ruuasta tuli niin hyvää, ettei haittaa yhtään, että automaatiolla teen ruokaa edelleen isommalle perheelle..



Vieläkö jaksatte lukea syksyruokajuttuja?

25.8.14

Neuletuhkimo


Sain kuningasidean aloittaa Tirppaselle villapipon neulomisen. Harmi vain että kello likenteli kymmentä, ja lapsi oli jo nukkumassa. Vaan äkkiäkös sitä sokkona valitsee hyvän kuuloisen silmukkaluvun ja nitkuttelee palmikoita sen vaaksan verran.

Seuraavana aamuna totuus on kovin ikävä. Pieni se on. Mahtuu, mutta neule soi, venyy kauhean näköiseksi jos sen yrittää laittaa päähän. Kiukuspäissäni neuloin sen kuitenkin valmiiksi asti, tein jopa naurettavan ison tupsunkin. Arvata saattaa, ettei se valmiinakaan istu päähän yhtään sen paremmin.

Onneksi voi aina leikkiä neuletuhkimoa ja etsiä pipoon sopivaa päätä. Mielipaha pieneni ainakin 99% kun kansi löysi vakansa ja pipo sai uuden kodin! Pienenä sivujuonena pienemmän T:n isosiskokin saattaisi kaivata pipoa, joten oikean silmukkaluvun metsästys jatkuu..

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...