4.12.16

Rumia sanoja

Syöpätaipaleen alkupuolella listasin itselleni kaikkia niitä uusia rumia sanoja joita jouduin käyttämään uudessa arjessani. Tuntui, että kaikki syöpään viittaavat sanat olivat niin kolhon kliinisiä, jonkun muun kehon osia. Epikriiseissä luki diffuusi mediastinaalinen bulkkituumori. Epätarkkarajainen iso kasvain rintakehässä. Tuumori, kasvain, massa. Lymfooma. Ripoteltiin sekaan vähän levinneisyyttä, EPI-pisteitä, solumyrkkyjen nimiä ja hienoja diagnooseja haittavaikutuksille.
Minä puhuin perheeni ja ystävieni kesken Kevinistä.

Kevin oli melkoinen tyyppi. Iso. Hankalassa paikassa. Kovin aggressiivinen. Oli helppo puhua Kevinistä, sai jättää rumat syöpäsanat keskustelun ulkopuolelle. Sairaalakeskustelut saivat vähän komediamaustetta, kun mietittiin ääneen kahvilassa tapposuunnitelmaa Kevinille, ja tajuttiin miltä se ulkopuolisen korviin kuulosti.

Tänä syksynä rumat sanat tekivät paluun. Ensin niiden perinteisten muodossa. Noin vain suihkussa oli pakko kiroilla, kun sormiin löytyi kainalosta ihan reilun kokoinen patti. Sadattelin sitä muutaman päivän itsekseni, mutta ei se mihinkään hävinnyt.

Hieman toiveikkaana kävin näyttämässä sitä parille lääkärille, josko he eivät pitäisi sitä mitenkään ihmeellisenä. Yleislääkäri totesi ensikokeilulla, ettei uskalla sanoa muuta kuin että jotain siinä on. Lapissa syöpäpuolen ylilääkäri totesi käsikopelolla sen diffuusiksi tuumoriksi ja lähetti jatkotutkimuksiin.


Kuukauden tutkimisen ja hutkimisen jälkeen todettiin, ettei se ole mitään muuta kuin joku patti. Sitä kuvattiin ultralla, röntgenillä ja magneetilla, ja sitten se kirjattiin kirjoihin ja kansiin kudosmöykyksi.

Olen kiitollinen, että nämä väärätkin hälytykset otetaan ihan tosissaan, ja oikeasti tutkitaan. Silti takaraivoon jää nakuttamaan se "entä jos" kun patista ei kudosnäytteitä otettu.

Ja eniten jäi ärsyttämään Helsingissä Kevinin kontrollikäynnillä lääkäri, joka puolihuolimattomasti tarkisti vain osan imusolmukkeista, ja totesi, ettei jatkossa tarvitse sitten enää "luumua pienemmistä muutoksista" aiheuttaa tälläistä tutkimusrumbaa. Lisäksi kysymykseni uudelleenkouluttautumisesta, sytostaattien haittavaikutusten kontrolloinnista, lausunnoista ja muista kuitattiin olan kohautuksella. Kun syöpää ei todennettavasti enää ole aktiivisessa vaiheessa, ei ihmisen hoito näköjään enää kiinnosta edes sen vertaa, että kertoisi kenen puoleen kääntyä.

Joten, tässä sitä elellään sitten, yhden syöpäkasvaimenjämäpatin ja yhden epämääräisen kudosmöykyn kanssa. Ihan rentoina ja huolettomina naisina. (Lisää tähän valinnainen ruma sana)

Supersankarien kengissä

Tämä syksy on mennyt opintojen osalta hirvittävän nopeaan. Luennoilla, harjoitusryhmätunneilla. Olen lukenut kasvatustieteitä, kasvatus- ja kehityspsykologiaa ja miettinyt opettajuutta monelta kantilta. Olen nauttinut monialaisista opinnoista, siis niistä tunneista joilla konkreettisesti opetellaan ja kerrataan niitä asioita, joita peruskoulussa opetetaan. Biologiaa, maantietoa, äidinkieltä, kuvaamataitoa, musiikkia. Toisissa aineissa olen huomannut omaavani hyvät ja riittävät pohjatiedot, mutta esimerkiksi musiikin opinnoissa olen joutunut myöntämään, etten osaa soittaa kuin suutani. Olen istunut hirvittävän pitkiä aikoja pianon ääressä tapaillen niitä ihan ensimmäisiä nuotteja ja sointuja.

Se mikä minulle tuli näissä opinnoissa yllätyksenä, on se miten nopeasti jalkauduimme sinne alakouluun, luokkaan oppilaiden eteen. Vietin lähes koko marraskuun opetusharjoittelussa harjoittelukoulullamme katsellen, kuunnellen ja opettaen.

Harjoitteluun mennessäni olin epävarma. Opettajan kengät tuntuivat yhtä isoilta, kuin silloin kun olin itse pieni koululainen. Silmissäni opettajat olivat arjen supersankareita. Niiden pitää tietää kaikesta kaikki, ja osata vähän kaikkea. Luokanopettaja soittaa pianoa, tietää miksi merivesi on suolaista, osaa lentopallossa hihalyönnin ja on oikeudenmukainen tuomari lasten kahnauksissa. Pienten koululaisten silmissä opettaja tietää ja osaa kaiken. Opetusharjoittelun alussa katselin itseäni peilistä, sisäkengissä ja avainnnauhassani jossa luki Opettaja Camilla. Ei näyttänyt supersankarilta, ei.


Olen introvertti, ja monesti se saadaan kuulostamaan heikkoudelta, vialta luonteessa. Pidän ihmisistä ja ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta paljon, mutta lämpenen vähän hitaammin uusille asioille, olen vasta tutustumisen jälkeen puhelias, en ole selkeää johtaja-ainesta, enkä muutenkaan sovi tähän uuteen "kunnollisen ihmisen" muottiin. Luokkahuoneessa en tuntenut näitä ominaisuuksiani enää heikkouksiksi. Suunnitelmallisuus, harkitseminen, ja tarkkaileva luonteeni tuntui kelpaavan opettajalle. Kannustava hymy vei ihan yhtä pitkälle kuin sanallinen suitsutus.

Vaihdoin tarkkailijan roolista pienin askelin luokan eteen kun saimme pitää oppimistuokioita luokalle. Kun ensimmäisen hyvin menneen opetustuokion jälkeen istuin ohi tuolistani ja päädyin lattialle selälleni kolinan kera, oli ainakin jää murrettu. Lakkasin jännittämästä opetustilanteita, ja ymmärsin jokaisen opettajan käyttävän opetuksessa niitä omia vahvuuksiaan.

Kolmas viikko oli kokemuksena ammatinvalintaa vahvistava. Ohjaava opettaja asetti haasteita, oppilaat tuntuivat jo ihan omilta. Tuntisuunnittelussa ei enää tuntunut siltä, että keinotekoisesti kirjoittaa sitä mitä oletetaan kirjoitettavan, vaan oppimistavoitteiden, motivaation ja pedagogisten keinojen miettiminen tapahtui luontevasti. Tuntien pitäminen oli hauskaa ja haastoi huomioimaan kaikenlaiset oppijat. Itselleni alkoi hahmottumaan se, millainen opettaja haluan tulevaisuudessa olla. Kuunteleva, välittävä, oppimiseen innostava, oikeudenmukainen.

Mietintämyssyn alle laitoin ohjaavan opettajan kehoituksen miettiä omia rajojani, omaa jaksamistani ja sitä kuinka ison osan omasta elämästä on valmis antamaan työlle. Tarkkaavaisuus ja välittäminen kun voi kääntyä kohtuuttomaksi taakaksi opettajan harteille.



Opetusharjoittelun jälkeenkään peilistä ei katsonut kouluarjen supersankari ja moniosaaja. Kelpo tyyppi kuitenkin. Herkkäkorvainen, suunnitelmallinen, rauhallinen. Oppilaiden silmissä riittävän hyvä. Sellainen tyyppi joka tottuneesti vastasi kutsumanimeen ope. 

3.12.16

Kenkäkaaos kaappiin

Meidän kodissamme heti eteiseen astuessa oli vastassa ihana anopin meille häälahjaksi kutoma räsymatto, ja kenkäteline joka pursusi kenkiä. Kenkiä kenkien päällä, kenkiä telineen vieressä, alla ja ympäri eteistä. On mahdotonta pitää siistinä tavaroita, joille ei ole mitään omaa paikkaa. 

Aloin etsimään vanhaa pientä kaappia, senkkiä tai komuuttia kenkäkaapiksi. Etsintäni ei vain yksinkertaisesti tuottanut tulosta. Kaikki myynnissä olevat olivat a) kalliita, b) liian hyväkuntoisia tuunattavaksi tai c)molempia. Kunnes Tori-ilmoitukseeni vastasi vanhempi herrasmies, joka tarjosi kahdellakymmenellä eurolla "vanhaa, rumaa ja vähän risaa" kaappia kotiinkuljetuksella. 

Mieheni totesi kaapin nähtyään, että toivottavasti raha liikkui meidän suuntaamme.. ja ymmärrän kyllä. Kaappi oli kolhuinen ja joku oli lisännyt siihen yhdeksänkymmentäluvulla arkistokaappilukot. Epäilin visiotani vähän itsekin. 


Kaappi on umpipuuta, mutta tiikkiviilupintainen. Ei siis mitenkään ihanteellinen tuunattavaksi. Varsinkaan kun viilu ei ollut enää hyväkuntoista. Useamman illan vietin tämän kaapin rumiluksen parissa. Pesin. Hioin kevyesti. Pesin uudelleen. Pohjamaalasin. Kittasin. Välihioin. Maalasin, maalasin ja maalasin.


Miesparka tuli iltamyöhällä kotiin vain nähdäkseen kaapin joka kerta kamalamman näköisenä. 

Maalikaupassa oikean sävyn hakeminen oli lievästi sanottuna hikinen homma, kun vesiliukoisiin maaleihin ei saanutkaan valmiina mitään edes liki oikeaa sävyä. Maalimyyjäkin pyyhki hikeä kun etsimme mielikuvissani olevaa "tomuisen mintunvihreää" sävyä tusinasta eri värikartasta.


Mutta nyt. Ei kenkäkaaosta. Kaikki perheemme kengät kahden oven takana. Olkoonkin syvin kaamos meneillään ja mahdollisuus kuvata vain keinovalossa, tässä hän nyt on. Minttuinen liinavaatekaappi. Vielä vetonupit arkistokaappilukkojen peitoksi, ja edessämme on hyviä vuosia.


Olen vähän ihastunut. Ja nyt on taas hyvässä muistissa mitä tämä huonekalujen uudistaminen vaatii tekijältään, ihan hetkeen ei oteta uusiksi!

31.10.16

Kämpästä kodiksi: Lastenhuone

Tirppa sai muuton jälkeen ensimmäistä kertaa oman huoneen. 


Minun tietämättäni lapsukaiseni oli päättänyt huoneeseensa väriteeman, ja tilannut mummilta huoneeseen räsymatonkin. Eipä siinä auttanut nikotella, lapsi haluaa sateenkaarihuoneen, lapsi saakoon sitten sateenkaarihuoneen. Verhot sopivissa väreissä olivat täysin mahdottomat löytää, mutta joutuessani etsimään liinavaatekaapista väliaikaista verhonkorviketta Finlaysonin Keisari oli niin kiva ikkunassa, että ompelin pussilakanasta verhot.

Huone on isohko, mutta osan tilasta lohkaisevat kiinteät kaapit. Kaapin ovissa on kiertävä taidenäyttely ja (keskeneräiset) kirjainkortit pienelle leikkikoululaiselle. Ovien edessä on myös kätevästi tilaa jumppailuun ja pelleilyyn, ja kirjahyllyn vieressä minisoppi lukemiseen.


Huonekalut tulivat enimmäkseen vanhasta kodista. Pulpetti, sänky ja kirjahylly muuttivat ihan sellaisenaan lastenhuoneeseen.

Tuplakerrossänky sinänsä ei ole lastenhuoneessa tarpeellinen, mutta aluksi uudessa kodissa ei ollut meidän makkarissamme sänkyä lainkaan, ja toisekseen näin kaukana kaikesta pari vieraspaikkaa tulee aina tarpeeseen. Ostoslistalla on turkoosit Avaroom sängynpeitot, jotta alasänky vapautuisi leikkitilaksi ja jotta yläsängyn petaaminen helpottuisi. Ilmekin huonessa tietysti siistiytyisi heti. Kissankarvallakin on osansa tässä päätöksessä..


Lelusäilytykseen sen sijaan piti keksiä uusi ratkaisu. Vanhassa kodissa lelut sai näppärästi vaatehuoneeseen laatikoissa, mutta tässä uudessa kodissa tämän huoneen kaapit ovat ainoa kiinteä säilytystila, joten lelujen säilyttäminen kaapissa ei ole vaihtoehto.

Ikean Trofast täytti kriteerit: se mahtuu tilaan, ei ole liian korkea, kaikille leluille sai oman irrotettavan laatikon, ja runko on ihan puuta, eikä kalustelevyä. Kalusteen päälle ostettiin kaitale vihreää pehmeää kuramattoa, joten nukkekoti sai vehreän pihamaan ympärilleen.

Nukkekodin nostaminen ylemmäs palvelee taas kasvaneen lapsen tarpeita. Lattiatasossa kyyriminen vähensi talolla leikkimistä, mutta nyt talon asukkaina on taas vuorotellen Petshoppeja, Pikkaraisia ja Barbeja.


Isoisäni kirjontatyökin sai taas arvoisensa paikan, ja ilokseni väritkin passaavat huoneeseen hienosti. Riikinkukkoja ikkunassa, joutsenia seinällä.


Jokainen joka on joskus muuttanut ymmärtää miten helpottavaa on saada valmista, tai liki valmista edes jossakin osassa uutta kotia. Tirppa onneksi kotiutui uuteen päiväkotiin ja arkeen välittömästi, mutta on ihanaa, että myös hänen oma tilansa on nyt selkeästi hänen, eikä hänen, vähän vanhempien nukkumapaikka ja osaksi pahvilaatikkovarasto.

Olen iloinen, että huoneesta tuli ipanan itsensä näköinen, toimiva ja sen sortin lapsekas, joka ei jää "pieneksi" heti seuraavana vuonna.


Mitäpä tykkäätte?

30.10.16

Valokuvan voimalla morsiameksi

Ennen häitä tunsin olevani tunnelukossa itseni kanssa. Häistä ja naimisiinmenemisestä olin ja olen varma, mutta kyseenalaistin sen, voiko minusta kaiken tämän jälkeen tulla morsian. Vuoden aikana tiputin 20 kiloa ja lihoin kolmekymmentä, menetin hiukset, ripset ja kulmakarvat ja sain kehooni lukuisia isoja ja häiritseviä arpia. En tuntenut olevani tarpeeksi kaunis pukeutumaan valkoiseen pukuun ja olemaan kaikkien vieraiden silmien alla.

Tiesin kuitenkin mieheni pitävän minua kauniina, ja kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein suunnittelimme kuvaamme Annan kanssa pienen valokuvayllätyksen huomenlahjaksi. Sovimme, ettemme edes yrittäisi mitään "hotellihuone, seksikkäät pitsialusvaatteet ja skumppaa" tyylistä kuvausta, vaan kuvasimme niin, että minulla oli mahdollisimman hyvä ja luonteva olla. Menimme metsään ja joenrantaan, alusvaatteiden sijaan valitsin bikinit ja valkoisen liepukkapaidan, alkoholin sijaan minua rentoutti kuvaaja, johon luotin täysin. 

Kuvien taustalle mahtuu pari tuntia naisten välistä ystävyyttä, puhetta miehistä, rakkaudesta, avioliitosta, lapsista, armollisuudesta omalle vartalolle. Anna ei missään vaiheessa kuvia asetellessaan kehoittanut piilottamaan mitään, vaan sanoitti sitä kaunista, joka linssin taakse välittyi. Oli pelottavaa asettua näinkin paljaana kameran eteen, mutta kameran takana työskentelevä nainen teki siitä paitsi helppoa, myös voimauttavaa.

Voimauttavia olivat myös valmiit valokuvat. Kykenin näkemään jotain kaunista itsessäni, katseeni ei yhdessäkään kuvassa kiinnittynyt puutteisiini tai heikkouksiini. Näin itseni naisena, enkä kovia kokeneena ihmisruumiina. Näiden kuvien jälkeen näin itseni morsiamena, en vain tulevana vaimona. 


Ja kun kuitenkin mietitte tätä, nahkaisiin kansiin koottu valokuvakansio näistä ja monista muista ihanista valokuvista oli myös hieno lahja ojennettavaksi aviomiehelleni. Vuodet eivät aina kohtele armollisesti, meistä ketään, joten sitäkin ihanampaa on, että tämä kesä ja nämä tunteet on taltioitu valokuviin, joihin palata kun illat pitenevät ja muisti pätkii.


// Kuvat Photo Saskia

27.9.16

Hiidenkirnut Rovaniemellä

Täällä oli tuossa pari viikkoa sitten Rovaniemi viikot, ja niiden kunniaksi kaupunki järjesti ilmaisen bussikuljetuksen hiidenkirnuja katsomaan. Eikä sellaista tilaisuutta tietenkään jätetty käyttämättä!





Tirppis oli vakuuttunut valtavista kivionkaloista, minä jäin vain ihmettelemään sitä voimaa mikä luonnolla on. Miten hitaasti syntyy valtavan suuria ja erikoisia asioita.

Täällä luonnossa liikkuminen on muutenkin jatkuvaa havainnointia siitä, miten erilaista maasto ja kasvit ovat kuin etelämmässä. Tunturit taivaanrannassa näyttävät aina yhtä vierailta, ja ajatus siitä, että niiden paikalla on ennen jääkausia ollut suuria vuoria, tuntuu vielä hurjemmalta.




Koulussa on tällä hetkellä biologiaa yhtenä oppiaineena, ja on hauskaa huomata, miten eri tavalla katselen ympärilleni. Mietin miten paikoissa olisi turvallista käydä koululuokan kanssa, mietin oppimiskokonaisuuksia, tehtäviä, kysymyksiä ja tapoja saada lapset innostumaan ja ymmärtämään.

Tirppiksen kanssa ollaan nyt puhuttu jääkaudesta, ja täytyy myöntää, vaikka olen asian opiskellut kertaalleen peruskoulussa, ei se silti ole jotenkin järjellä käsitettävissä oleva asia aina minullekaan. Että tällä paikalla on miljoonia vuosia sitten ollut kilometritolkulla jäätä, ja tämä mitä me näemme nyt, on se mitä jäi jäljelle.

Ympäristöoppi on ruvennut kutittelemaan kiinnostustani sivuaineena, sen luontokasvatuksen lisäksi. Saas nähdä, mihin päädyn, kun muitakin kiinnostuksenaiheita riittää, niinkuin tiedätte...

25.9.16

Tuhat muutakin toivetta

"Meillä jokaisella on 1000 toivomusta. Olla hoikempi, isompi, rikkaampi, uusi puhelin.. Syöpäpotilaalla on vain yksi toive: tulla terveeksi.
Tiedän, että 97% ei tule laittamaan tätä seinälleen, mutta tiedän, että 3% ystävistäni tulee niin tekemään. Kunnioittaakseen heitä, jotka ovat kuolleet syöpään tai heitä, jotka taistelevat juuri nyt sitä vastaan."


Ymmärrän kyllä hyvin, että on helpompaa laittaa tsemppipeukku, sympatiasydän tai ketjukirjeen pätkä Facebookiin, kuin oikeasti kysyä mitä kuuluu, tulla kylään, katsoa silmiin ja olla valmis kuulemaan muutakin kuin "olosuhteisiin nähden hyvin,  onhan tässä, kaikenlaista". Syöpä on vaikea asia, yhtään vähättelemättä, myös sairastuneen läheisille. Melkein mahdotonta käsitellä järkevästi, ja silti siitä vaikeneminen on ehkä vielä kurjempaa.

Syövästä pysyvästi paraneminen on suurin toiveeni. Ja varmasti monen muunkin syöpään sairastuneen.

Se mikä minua tässä nyt kiertävässä asiassa ärsyttää, on se, että oletetaan, että kaikki syöpään sairastuneet muuttuvat jotenkin radikaalisti paremmiksi ihmisiksi.


Minä ainakin halusin itkeä hiusteni perään, vaikka samaan aikaan itkin rikkoutuneen luuytimeni perään. Halusin maalata varpaankynnet, vaikka jaloissa oli nivusista nilkkaan tukisukat. Olin välillä syöpäklinikalla omissa kivoissa pyjamissani, koska en halunnut viettää puolta vuodestani keltaisissa sairaalakaavuissa. En muuttunut vähemmän pinnalliseksi, en osannut lopettaa pikkuasioista ärsyyntymistä, enkä muuttunut lempeäksi äiti teresaksi, joka on täydellisen tasapainossa maailman kanssa. Välillä olin niin rikki ja loppu henkisesti, että sanoin todella rumia asioita, vaikka olisi pitänyt pyytää päästä syliin, kertoa että tiuskin, koska olet niin rakas, että ajatus menettämisestänne ajaa minut reunalle. Ennestään kiero huumorintajuni musteni sinne väriskaalan loppupäähän.

Haluan edelleen tuhatta asiaa. 


Minun elämäni ei ole, eikä ollut vain syöpää. Hoitojen aikana sovimme lääkärini kanssa, että emme varo liikaa, hoidamme tätä millä tahansa, että henki säilyisi. Olen iloinen, että sovimme, koska myöhemmin, kun kivut, unettomuus, asentovirheet, hermovauriot ja sisäelinvauriot laittoivat naisen nöyräksi, en ollut aina ihan varma, onko se sen kaiken arvoista. Halusin palavasti elää, nähdä ja kokea kaiken rakkaideni kanssa. Samaan aikaan mietin romuksi muuttuvaa kehoani ja sitä, mitä elämästä jää jäljelle, jos ei voi liikkua, kädet eivät toimi ja kivut ovat läsnä koko ajan, joka päivän jokaisena hetkenä. Edelleen mietin, mitä elämästäni jäi jäljelle, ja teen sitä mihin sydämeni palaa ja ruumiini pystyy. Haluan elämältäni niin paljon!

Ja voi, kyllä minä haluan myös olla hoikka. Haluaisin uudet ulkoiluvaatteet. Olohuoneeseen verhot ja sänkyihin päiväpeitot. Tahtoisin puukoruja ja nahkaiset talvitennarit. Tabletin opetusharjoitteluun.


Haluaisin myös lopettaa jo tämän syöpäjutun. Minua ei enää huvittaisi miettiä tätä edes puolikkaalla aivosolullani. Mutta kun katson itseäni peilistä suihkun jälkeen, näen kokoelman arpia, kihartuneet hiukset, unettomat yöt silmien alla ja kivun kireissä leukaperissä. Ja sitten automaattisesti skannaan itseäni ja oloani. Sattuuko johonkin mihin eilen ei? Saanko edelleen hyvin henkeä?  Tuntuuko imusolmukkeita? Onko sädehoitoalueella muutoksia? Mistähän nuokin mustelmat ovat tulleet? Pitääkö tuo näyttää lääkärille huomenna, vai seuraavalla kontrollikerralla?
Syöpä ei lopu siihen, kun sitä lakataan hoitamasta. Se painaa ajatuksissa, se on merkintöjä kalenterissa, se on jatkuva tieto siitä, että yksi aktivoituva syöpäsolu voi aloittaa koko jutun alusta, ihan koska tahansa.

Olen loputtoman kiitollinen siitä, että sain olla omille ihmisilleni ihan vain Camilla koko hoitojen ajan. Ystäväni puhui teholla vierelläni hiuskriisistään, toinen nahistelevista lapsista ja raskaasta arjestaan. Äitini kävi kahvilla, ja toi ohimennen ruokaa, hoiti tytärtäni tekemättä uhrauksistaan kiitollisuustaakkaa minulle.
Ja kiitollinen olen myös siitä, ettei kukaan missään vaiheessa väittänyt minulle kirkkain silmin, että selviän kyllä jos vain päätän niin, ja taistelen kovasti.


Minulla on tuhat ja yksi toivomusta elämälle. Tuhat samaa kuin kaikilla muillakin, ja toive elää vanhaksi asti mahdollisimman terveenä. Ja kukapa sitä ei toivoisi.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...