28.11.14

Huomenna ohjelmassa


Paistoin juuri parisen sataa suklaakeksiä ja huomenna aion kaataa kahvia. Olen nimittäin pähkinöinä huomisista Ipanaisen avajaisista ja huikeista naisista liikkeen takana. Tulkaa moikkaamaan ja ihastumaan uuteen myymälään!

27.11.14

24.11.14

Luminen kastekakku ja talvisia heräteostoksia

Ensilumi saa minut hihkumaan riemusta kuin pikkulikka. Kävin iltakävelyllä kun se satoi maahan, ja mieli olisi tehnyt jäädä siihen tanssimaan ja napata niistä hiutaleista jokainen kielen päälle. Koska se huikea lapsenmielinen lumi-ihastus menee ohi työpäiväaamuna, kun aura-auto ei ole vielä käynyt, fiilistelin alkanutta talvea myös ihan sisätiloissa.


Tein pienelle tyttöselle kastekakkua, johon toivottiin isoveljen lempipiirroshahmoja: Simpsoneita. Hetken aivosolut kopisivat toisiaan vasten, kun mietin miten yhdistää herkkä tilaisuus, tyttömäisyys ja Simpsonit. Ja tälläinen siitä sitten tuli.


Kakun pinta on valkeaa sokerimassaa, ja tuo lumiefekti on valkosuklaaganachea, kondiittorin tomusokeria ja kahta erilaista sokeriglitteriä. Hahmojen kanssa vietin hyvän tovin, kaksiulotteisten hahmojen muuttaminen 3D muotoon on aina hankalaa, saati kun on kyse näin hyvin tunnetuista hahmoista. Sisältä kakku on vaaleaa kakkupohjaa, itse tehtyä tummasuklaamoussea ja kirpeistä marjoista tehtyä kermatäytettä.


Kotikylälle oli avattu pieni joulukukkapuoti, ja sen näyteikkunassa oli esillä myös pienten käsityöläisten taidonnäytteitä. Näitä lasisia jäälyhtyjä kävin haikailemassa jo aiemmin, mutta tänään puodissa oli valot päällä ja kaksi muoria työn touhussa, joten huikkasin ovelta josko saisin omani jo ostaa. Sain, kera herttaisimman asiakaspalvelun ikinä. 

Kun pääsin kotiin maltoin juuri ja juuri riisua kengät, ennen kuin sytytin näihin (tuoksuttomat parafiini)kynttilät. 
En ole sisustusihmisiä, en vaihda mattoja, verhoja ja sohvatyynyjä sesongin mukaan, eikä minulla ole aina ruokapöydässä tuoreita kukkia. Mutta joskus vastaan tulee jotain, mikä suorastaan huutaa kuuluvansa minulle. Nämä ehkä vain hyräilivät hiljaa, mutta sitäkin kutsuvammin. Valo jää ihanasti lasissa oleviin kupliin ja poimuihin leikkimään, ihan kuin oikeassakin jäälyhdyssä. Pala talven taikaa sisätiloissa.




23.11.14

Joulukalenterin alku ja muita hyviä yrityksiä

Jokaisella perheellä on jouluperinteensä. Meillä vahvimpina ehdokkaina ovat:

Kesken jäävä tee-se-itse joulukalenteri
ja
Vähemmän onnistuneet joulukorttikuvat


En ole oppinut vieläkään, että joulun alla minulla EI ole aikaa tehdä mitään suureellista joulukalenteriprojektia. Silti aloitin marraskuun alussa kaikkien muiden juttujen lisäksi neulomaan joulukalenterisukkia. Koska todellisuus tuli jossain vaiheessa vastaan, suunnittelin sukille kalenterin joka ei tykkää huonoa siitä, että sukkia ei ole kahtakymmentäneljää. Muovikuusi on Clas Ohlsonilta ja valmiit joulukalenteripyykkipojat Tigerista. 


Sukkia saattaa ilmestyä ennen joulua vielä lisää, ehkä jopa ennen joulukuun ensimmäistä. Varmuudella voin sanoa, ettei niitä siltikään ole tarpeeksi. Voi tyhjiin pyykkipoikiinkin onneksi näppärästi kiinnittää papereissa olevia joulukarkkeja, joten vahinko ei ole suuren suuri.


Ja sitten ne kuvat. Haluan nyt heti tietää, miten kaikilla muilla joulukalenterikuvat ovat ihanan tunnelmallisia, hämyisiä ja lapset suloisia, ja kuvat ovat silti teräviä ja hyvin valotettuja ja nätisti aseteltuja. Meillä onnistuu se hämyisyys ja suloisuus, mutta kuvat kohisevat, lapsi pelleilee, 90% kuvista on tärähtäneitä ja harras joulutunnelma kadoksissa.







Jotain tekemistä saattaa olla myös lapsen vireystilalla. Tämä on ilmainen vinkki: väsynyt lapsi ei ole helppo kuvattava. Vaikka kuinka saisit idean kuvata joulukorttikuvat hetkeä ennen nukkumaanmenoaikaa. Silloin nukkumattikin haluaa kuviin:




Perinteet kunniaan. Meillä on varmasti ensi vuonnakin keskeneräinen joulukalenteri ja hämäriä joulukorttikuvia. Siitä se joulun tunnelma lähtee muodostumaan, olen ihan varma siitä.


Mitä jouluperinteitä tai joulu"perinteitä" teillä on?

20.11.14

Vauvavuosifiilistely: marraskuu 2011

Tirpasta on kasvanut ihminen. Hän ei ole ollut enää pitkään aikaan vauva tai taapero, hän on vain lapsi. Hän osaa lähes kaiken ja opettelee loput. Kirjoittaa ystävien nimiä paperille ja tavaa kirjoista ensimmäisiä sanojaan. Syö itse, pukee itse, hoitaa kaiken ihan itse, koko ajan. 

Tämä on se klassinen vaihe kun pitäisi saada hirveä vauvakuume. Sylin pitäisi huutaa uutta vauvaa, uutta avutonta kääröä tarvitsemaan minua. Onneksi niin ei ole käynyt. Päinvastoin, mieli tekisi leipoa täytekakku jokaisen sellaisen hetken kunniaksi, kun lapsi osoittaa olevansa taas vähän itsenäisempi, osaavampi, isompi. Hyvä me!

Koska tiedän, että ruudun takana on monia lukijoita, joita vauvakuume pysyvästi vaivaa, haluan palata vauvavuoteen loppuvuonna useammin täällä blogin puolella. Se tietää kuvia ja tarinoita, jotka jäivät silloin näyttämättä ja kertomatta, vaikka blogi olikin olemassa. Annan myös itselleni luvan kirjoittaa ajan kultaamia muistoja ja imeliä vauvantuoksuisia söpöysylistyksiä. 

Tänään saatte 10 kuukautta vanhasta Tirpasta kaksi kuvaa:



Olen hihkunut ihastuksesta selatessani kuvia vauvavuodelta. Erityisesti olen viipynyt kuvissa, joissa neiti katsoo suoraan kameraan lautasen kokoisilla sinisillä silmillään. Pysäyttävää. 



16.11.14

Asiat tasapainossa

Monesti täällä blogissakin kysytään, miten oikein ehdin ja jaksan tehdä kaikkea. En oikeasti jaksa aina. On vain helpompi kirjoittaa kerran kurpitsankaivertamisesta kuin neljä kertaa viikossa "päiväkodilta kaupan kautta kotiin ja hiekkalaatikolta iltapalapöytään ja nukkumaan" -rutiineistamme. Työssäkäyvän äidin arki ei ole aamusta iltaan laatuaikaa lapsen kanssa. Valitettavasti.

Jaksan kuitenkin tehdä lapsen kanssa spesiaalimpia juttuja, koska annan itselleni välillä löysää toisesta päästä. Teen tällä hetkellä hullua tuntimäärää töissä, joten kotiaika on vähän vähentynyt, ja rehellisesti sanottuna oion mutkia väsymyksessäni, koska kiireettömälle yhdessäololle pitää jäädä aikaa, aina.

Tänä viikonloppuna ripustin kamerankin naulaan, ja olin vain kotona lapsen kanssa. Nämä kuvat kuitenkin otin:

"Näin otat lapsen mukaan ruuanlaittoon" Just näin.

Pikainen synttärikakku kaverille. Onneksi hän ei halunnut mitään kovin haastavaa. Tämäkin valmistui vimetingassa, koska lapsi herätti vasta yhdeksältä aamulla.

Luomulähikaalia 900 grammaa. Mitä ihmettä siitä voi tehdä? Meidän omasta tuli kaalinen minestronekeitto. Tirppakin söi lautasen tyhjäksi.

Yritän pitää asiat tasapainossa. Yritän panostaa askarteluun, ruuanlaittoon ja yhteisiin lukuhetkiin aina kun mahdollista, opettaa elämästä ja muistaa näyttää kuvia komeetalle laskeutuvasta luotaimesta. Osaan myös antaa olla. Pesin pyykkiä vasta sunnuntai-iltana, söimme yhdellä aterialla valmiskalapuikkoja ja katsoimme puolinukuksissa pikkukakkosta aamulla ennen kukonlaulua, kun itseäni vielä väsytti. Annan itselleni anteeksi sen, etten ole joka hetki kovinkaan mallikelpoinen äiti.

Pipon höllääminen tekee hyvää.

11.11.14

Hyvästit hajusteille (ja prinsessavinkki rumille purtiloille!)

Tirpan kanssa ollaan juostu koko vuosi erikoislääkäriltä toiselle, istuttu päivystyksessä ja odotettu kaikenlaisia tutkimustuloksia polvet loukkua lyöden. Olen saanut työpaikalle lukemattomia puheluita päiväkodintädeiltä, joilla on hätä lapsen kohtauksista. Olen miettinyt monta kertaa soitanko ambulanssin vai riittääkö taksi tai mummikyyti. 

Ei ollut diabetes, ei kilpirauhasongelma, ei keliakia, ei anemia, ei hormonitoiminnan häiriö, ei leukemia, ei sydänvika, ei epilepsia eikä luojan kiitos aivokasvainkaan. Lopulliseksi diagnoosiksi saatiin lasten neurologilta niinkin "harmiton" kuin migreeni. Harmiton on lainausmerkeissä, koska vaikka siitä ei ole lapselle pysyvää haittaa tai hengenvaaraa, se on tuskainen, rajoittava ja tässä muodossaan melkoisen varmasti elinikäinen. 

Kun diagnoosi varmistui, alkoi säntillinen kirjanpito aivan kaikesta. Minkä takia lapsi saa useita kohtauksia viikossa, niin tajuttomuuskohtauksia kuin särkykohtauksiakin, ilkeitä kiertohuimauskohtauksia unohtamatta? Kohtauksia tuli kotona, päiväkodissa, kylässä, kaupoilla ja reissussa. Oli sitten syöty hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Ei tehnyt eroa, oliko nukuttu yössä seitsemän vai kaksitoista tuntia. Ruokavaliota karsittiin, kokeiluluontoisesti jätettiin pois maitotuotteet, sokeri ja vitivalkoinen vehnä. Kohtauspäiväkirjaan piirrettiin saman verran rasteja, rukseja ja ympyröitä, teimme mitä tahansa.

Sitten päiväkodin täti tuli varovasti minulta kysymään, josko saisi kertoa jutun sukulaispojastaan jolla on myös lasten migreeni. Hänellä kuulemma hajusteet laukaisevat kohtauksia ja aiheuttavat auraoireiden venymistä.


Teki mieli läppäistä itseäni avokämmenellä keskelle naamaa. Hirveimmät kohtaukset toistuivat kalenterissa melko säntillisesti joka toisen viikon perjantai tai lauantai. Tukanpesupäivä. Ostoskeskuspäivät keskeytyivät usein pääsärkyyn ja oksennukseen ja voimattomuuteen. (Luojalle kiitos kantorepusta!) Se hajuvesien ja pesuaineiden sekamelska. Lyhyet tajuttomuuskohtaukset ja pitkät kiertohuimaukset oli nekin tunnistettaviksi tilanteisiin, joissa altistuimme isolle määrälle keinotekoisia tuoksuja. Siivouspäivä. Pyykkipäivä.

Puhelinaika hoitavalle lääkärille toi viimeisen sanan. "Vähentäkää tuoksuja, niin kohtauksetkin ehkä vähenevät. Hyvä kun keksit mikä laukaisee ne."


Ensimmäinen huomio oli, että tuoksuttomissa tuotteissa on jopa valinnanvaraa. Ei ole mitenkään mahdoton rasti vaihtaa olemassa olevat shampoot, hoitoaineet, rasvat ja pesuaineet tuoksuttomiin. Hiukset ja lattia puhdistuvat yhtä hyvin tuoksulla ja ilman.


Tirpan tuomio oli silti tyly: en käytä rumia poikasaippuoita!

Tuoksun mukana tuotteisiin tulee muutakin. Kauniit pakkaukset, lasten tuotteissa prinsessat, muumit, barbit ja söpöt eläimet. Muitakin hoito-ominaisuuksia kuin ihoystävällisyys. Lupauksia siististä kodista, kiiltävistä ja helposti kammattavista hiuksista, kyyneleettömistä hiustenpesuista. Hajusteettomat lupaavat vain olla haisematta.


Itse voin hyvin elää rumien sini-vihreä-valkoinen sävyisten purkkien ja tuoksuttoman siivouspäivän kanssa. Tympeää, mutta ei sietämätöntä. Tirppa sen sijaan ei halua pestä hiuksiaan muutenkaan, saati silmiä kirveltävällä apteekkishampoolla. Koska vaaleanpunainen ja ihana myy aina, menen siitä mistä aita on matalin:

Ostin My Little Pony -tarroja.




Kas näin. Muutaman euron arkki laihoja isosilmäisiä teiniponeja, ja kaikki tuotteet ovat paaaaaljon ihanampia kuin ne vanhat. 

Tirpan mielestä asia on sillä ratkaistu, mitä poninpi, sen parempi.

Itselläni on vielä ajatustyötä tehtävänä. Tuoksuthan kuuluvat elämään, pitääkö minun suojella lasta vielä tältäkin? Käärin lapseni pumpuliin, siltä minusta tuntuu. Mutta se toimii. Kohtaukset ovat vähentyneet niin paljon, etten uskoisi, ellen pitäisi niistä päiväkirjaa. Viimeisen kahden viikon aikana on ollut ainoastaan lieviä tasapainoon vaikuttavia huimauksia. Päiväkodin vihkossa on vain "T törmäili taas kaikkiin kulmiin, sanoi että pyörryttää ihan vähän vain. Saattaa tulla mustelmia. Ei hätääntynyt itse." Yksi päivä kahdessa viikossa! Ei kolmipäiväisiä päänsärkyjä, ei itkien kipuoksentamista, ei tajuttomuuskohtauksia, ei maailma kaatuu -pyörrytyskohtauksia. Terve tyttö!

Tiedän, että takapakkiakin tulee, ja kohtauksia laukaisevat varmasti muutkin asiat. Mutta saimme sen isoimman pahiksen kiinni, ja elämä on ennalta-arvattavampaa ja rennonpaa. Ja kun tuoksukuorma arjessa on pienempi, ei lyhyt kauppareissukaan kaada kuppia nurin. Tuntuu kuin olisi päässyt vankilasta. Lastakaan ei enää pelota, stressaa ja ahdista, jalat kantavat, kädet toimivat ja pää on selkeä. Uhmakin hävisi siinä samalla.

Ihana, kamala, kamalan ihana elämä. 

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...