20.6.18

Kesähattu Mehukekkerit-kaavalla

Voihan kesähatut. Meillä asuu tuollainen migreenioireileva seitsemänvuotias, jota ei missään olosuhteissa saa päästää kesällä ulos ilman hattua. Se samainen seitsemänvuotias on myös huithapeli, ja aina lähdön hetkellä "kaikki kivat hatut" on hukassa. Niinpä hattuja pitää olla monta, ja mieluummin niitä kivoja.

Mehukekkerit Veera laittoi omassa blogissaan ilmaiseksi jakoon lierihatun kaavan ja näppärän ompeluohjeen, ja se hattu mielessäni tinkasin hyvään hintaan Kouvolan Eurokankaan somistepalan Täkki-puuvillaa. Pala on kaksimetrinen ja tähän hattuun kului alle puoli metriä, että jotakin muutakin siitä vielä saa, mutta nyt se hattu:




Tein hatun ohjeen 3-7-vuotiaiden koossa, pienin muutoksin. Meidän yksilöön laitoin takakolmion reunaan kuminauhan, että hattu pysyisi neidin kapoisessa päässä paremmin, ja lapsen pyynnöstä koristerusetin ohimolle. Seuraavaan hattuun samalla kaavalla pidennän hatun kolmioita alareunasta sentin tai pari, lähinnä koska neiti tykkää hatuista, jotka istuvat vähän syvemmälle päähän. Lieriin tein useamman tikkauksen jäykistämään sitä.

Jos siis on tarvetta helpolle ja nopealle hattuompelukselle, voin hyvin suositella tuota kaavaa. Hyvän ohjeen tunnistaa siitäkin, että valmista työtä voi ihailla myös sisäpuolelta. Minkään asian kanssa ei tarvinut pähkäillä, enkä purkanut senttiäkään ommelta missään vaiheessa.




Oletteko te osallistuneet #mehukekkeritkässävuosi projekteihin? 

8.6.18

Esiäitien vyölaukku mekkokansalaiselle

Olen tässä pidemmän aikaa haaveillut kansallispuvun ompelusta, käsin ja hitaasti kiiruhtaen, mutta jo tarvikkeet ovat niin hintavia, että projekti venynee vuosien mittaiseksi, kun yhteen osaan kerrallaan säästää kangasrahat. Jotain kivaa siitäkin innostuksesta on jo syntynyt, kun tajusin, että puvuissa käytettävät irtotaskuthan olisivat fiksu ratkaisu ihan arkimekkoihinkin, joista puuttuu taskut.

Erityisesti pienemmälle mekkokansalaiselle taskuttomuus on hankalaa, kun ulkoillessa mieluusti pitäisi avaimia ja puhelinta mukana, mutta laukut pyörivät maassa ja kaulassa roikkuvat pussit eivät ole kovin näppäriä tai turvallisia. Kaveri ehdotti lapselle vyölaukkua, ja päässäni syttyi pieni lamppu.


Mallia otin Peräpohjolan kansallispuvun taskusta ja piirtelin puhelimen vaatimilla mitoilla pussukalle kaavan, n. 20cm korkean ja 17cm leveimmältä kohdalta, jos joku muu haluaa yrittää samaa. Kaikki tarvikkeet ovat kotoa löytyviä jämiä, osa ikivanhoja. Aika tavaran kaupitsee?


Tasku itsessään on hyvin simppeli, ja lisäsin siihen vain avaimelle kiinteän paikan. Trikookantti on ommeltu osin käsin ja osin koneella, koska vanha ompelukoneeni vetelee viimeisiään, eikä tikki ole enää mikään koristus.


Vyöksi nyt olisi kelvanut vaikka trikookuteen pätkäkin, mutta olen ihan rakastunut pirtanauhojen tekoon. Penkasin siis jämälankavarastosta väreihin passaavat kerät nallelankaa ja tein ei-minkään-mallin-mukaisen nauhan, noin 1,5m pitkään loimeen. Ken miettii lankojen järjestystä loimessa, voi sen näppäränä lukea tuosta kuvasta. Puolet ovat symmetriset, määrä pariton.


Nurjalta puolelta paljastuu kiinnityssysteemi. Tein korkkikankaasta vyölenkit, joiden läpi nauha kulkee. Samalla näette trikookantin käsinompelujäljen nurjalla. Ei ihan priimaa, mutta välttää.


Ne olennaiset mahtuvat mukaan: avain, puhelin ja vähän jätskirahaa. Sisälle olisi fiksumpi tehnyt piiloon pienen kolikkotaskun.


Korkkikangas on sen verran jämäkkää, ettei kaivannut tukikangasta. Johonkin heppoisempaan olisin laittanut.

Neitokainen on tyytyväinen, ja taidan olla itsekin. Näin yhden iltapäivän mittaiseksi käsityöksi tämä on todella kiva. Tosin korkkikangasta on vieläkin jäljellä, vaikka ostin sitä vain 20cm. Siitä pitänee kehitellä seuraavaksi vaikka itselle jotakin. Ideoita?




Onko muita mekkokansalaisia, joilla on jatkuva tarve taskuille?

7.6.18

Puistolammen esteetön luontopolku

Puistolammen esteetön luontopolku ei alunperin houkutellut. Kun etsin esteettömiä reittejä, kaipaan yleensä ympärilleni rakentamatonta luontoa, vanhaa metsää ja luonnonvesiä. Asuntomessualueelle rakennettu lampi ympäristöineen ei oikein täyttänyt kriteereitä, mutta yhtenä supertuulisena päivänä päätettiin ajaa Puistolammelle leijaa lennättämään, ja yllätyin siitä, miten kivasta paikasta onkin kyse.


Lampi on nätti ja leikkipuisto kivan monipuolinen. En ehkä kaipaa näitä luontopolulle, mutta kyllähän täällä aikaa viettää. Leijan lennätykseen paikka oli paras mahdollinen.



Itse luontopolku alueella on ihan viehättävä ja oikeasti esteetön. Kovalla sorapolulla pärjää hyvin, ja polun vierustat kasvavat mm. hillaa, suopursua ja vaivaiskoivua. Puistomaisuus lakkaa häiritsemästä kun huomaa miten paljon erilaisia kasveja mahtuu pienelle alueelle. Tirppa tykkäsi kovasti, ja onhan se tavallaan kivaa, että on luontopolku, jolla pärjää sandaaleissa.




Seuraavat kuvat on otettu lämpimämpänä päivänä, kun nappasimme reissuun kaverin matkaan ja kävimme testaamassa paikan uimarantaominaisuuksia.

Uimarannat ovat lähtökohtaisesti hankalia kulkea lastenvaunuilla, pyörätuoleilla tai epävarmoilla jaloilla, upottava pehmeä hiekka ei ole helpoin mahdollinen alusta. Täällä kuitenkin pääsee lähimmäs vettä kaikista Rovaniemen uimarannoista. Tiivistetty polku kulkee hiekkarannan yläreunaa pitkin, hiekka on juuri niin ihanaa kuin sen kuuluu, ja uintikelpoinen lampi on lämpimämpi kuin Kemijoki.



Jospa seuraava kuvapari havainnoillistaisi etäisyyttä polulta rantaan:


 Pyörätuolin voi jättää polun reunaan, levittää viltin hiekalle ja olla silti tarpeeksi lähellä vahtiakseen lasten juoksentelua rantavedessä.


Isoksi yllätyksekseni tämä lampi ja sen ympäristö eivät olleet tuttuja täällä ikänsä asuneille kavereilleni, joilla itselläänkin on lapsia. Ehkä siis lukijoiden joukossa on muutama muukin, jolle Puistolampeen tutustuminen olisi positiivinen yllätys.

6.6.18

Koulutarvikkeet: Penaali

Syksyllä meillä on pieni koululainen. Ekaluokkalainen, hurja ja ihana ajatus! Mutta onneksi tässä on koko kesä aikaa valmistautua henkisesti.

Kesä on aikaa myös haalia tarvittavat koulukamppeet. Pienellähän sitä onneksi pärjää, omalla listallani on reppu, penaali, kulmalukkokansio, sisäkengät ja jumppapussi. Repun ja kansion ostin ihan kaupasta, ja repun valintakriteereineen ajattelin esitellä teille myöhemmin.

Penaalin ompelin tänään Tirpan valitsemista kankaista ja vetoketjuista:


Eurokankaassa myydään ihania korkkikankaita, osassa on seassa glitteriä ja tässä Tirpan valitsemassa on seassa värillisiä korkkihippuja, joista itselleni tulee mieleen värikynien teroittaminen. Vetoketjut ja vuorikangas piti tietenkin valita uuden repun väreihin sopiviksi, ja onneksi kangaskaupan myyjät osaavat auttaa myös pieniä shoppailijoita. Minä lähinnä maksoin ostokset.


Penaali vaikutti ensin maailman helpoimmalta ompelukselta, mutta osoittautui melkoiseksi aivopähkinäksi ompelujärjestyksen suhteen. Halusin ommella penaalin vuoritettuna ja täysin pussiin niin, ettei saumoja jää näkyviin edes sisäpuolella.

Korkkikangas ei ommeltaessa juuri eronnut muusta paksusta kankaasta. Hoito-ohjeessa mainitaan, että pesuksi käy vain pyyhkäisy nihkeällä, joten saa nähdä miten tämä kestää vauhdikkaan koululaisen matkassa.


Lopputuloksena on penaali, jossa on kaksi suurta taskua. Toinen aukeaa kyljestä ja toinen yläreunasta. Molemmilla on oma sisäpussinsa vuorikankaasta, eli tavarat eivät pääse penaalissa häviämään mihinkään lokosiin.






Tirppis tuntui olevan tyytyväinen uuteen penaaliinsa, ja varsinkin siihen, että se "sattumalta" mahtui repun penaalille tarkoitettuun taskuun. Jospa tässä kesän aikana löytyisi vielä inspiraatiota ommella jumppapussi settiin sopivaksi, niin se olisi sitten vain koululiikuntavarusteille, eikä lähtisi aamulla vahingossa balettikamppeet matkaan.


Onko teillä malttamattomana koulun alkua odottavia ekaluokkalaisia?

1.5.18

Edelleen kutistuva lakki



Aloitin näiden ylioppilaslakkikuvien ottamisen silloin kun Tirppa oli neljä kuukautta vanha. Yhtä vuotta lukuunottamatta kuvat ovat varmassa tallessa. Jospa sitten vuosien kuluttua, kun Tirppa saa oman yo- tai ammattilakkinsa, voin näyttää hänelle nämä kuvat, sen miten hän on kasvanut lakin kokoiseksi, ja tullut polullaan siihen kohtaan, kun saa kantaa omaansa kutreillaan.

Jestas miten ylpeä olen nyt, saati sitten kun saamme juhlia hänen valmistujaisiaan.

31.3.18

Mitä jäljelle jää

Vuotta ei ole kulunut kolmea kuukauttakaan, ja meidän perheemme yksi sukupolvi on sammunut. Tammikuussa rankka syöpätaival vei mummini, ja eilen tuli tieto pappani yllättävästä kuolemasta. Rinnan alla kiristää ajatuskin siitä, ettei meille suotu enempää aikaa, ettei heille suotu. He olivat isovanhemmiksi hyvin nuoria, kumpikaan ei oikein edes eläkkeelle ehtinyt. Menetettyä aikaa ei tule kukaan meille korvaamaan, joten mitä jää jäljelle?

Mummiltani perin terävän pään ja höpöttelyn. Mummini oli bosslady, jolta kuitenkin löytyi kaikki hyvän emännän taidot. Häntä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla lempeäksi ja herkäksi mummeliksi, hän oli tiukka täti loppuun asti.
Mummiltani, ja sitä myöden äidiltäni, olen perinyt järjestelykykyä ja nämä naiselliset kädentaitoni. Mummi oli seitsemän lapsen äiti, joten ompelemalla, leipomalla ja kokkaamalla itse säästi pitkän pennin. Hän ompeli minulle hörsöpaidat ja collegehousut. Ja pidin niitä housuja koulussa siitä huolimatta, että se alkoi olla noloa. Mummi opetti virkkaamaan barbievaatteita ja käyttämään saumuria. Ja se että osaan käsitöitä ja pärjään keittiössä, on iso osa identiteettiäni.
Kun olin pienempi, mummi asui vastapäisessä kerrostalossa. Mummin takaovi oli auki, sisään sai poiketa koulun jälkeen. Jostain syystä mummin nakkikastikkeessa oli oreganoa, ja se tuoksui ulos asti ihan pitsalta. Erehdyin useammin kuin kerran vinkumaan paikan ruokapöydässä ennen kuin selvisi mitä oli ruokana.
Ulkonäollisesti en tunnista itsessäni mummiani, mutta sisältä olen sukumme naisia. Tunnistan itsessäni sen naisen, jolla on aina langat käsissään, joka tiukassa paikassa pärjää ja johtaa, sellaisen naisen, joka on perheensä pää. Yritän kuitenkin kovasti opetella olemaan lempeämpi, perheelleni ja itselleni.
Kun istun kahvipöytään ystävieni tai perheeni kesken, tunnen oloni kotoisaksi. Kahvi kuumaa ja vahvaa, pientä makeaa pöydässä. Loputtomasti höpöttelyä, ja kun santsikuppia kaadetaan edellisen kahvikupillisen lämmikkeeksi, on pakko sanoa ääneen "Siirretään murheita." Ja siitä santsikupista ei kieltäydytä. Olen onnellinen, että pääsin mummin kahvipöytään aikuisenakin.


Papaltani perin tummat piirteeni, silmät ja huulet ja jämäkän ruumiinrakenteen. Siinä missä mummi oli pieni, vaalea ja siro, minä en ole ikinä ollut niistä mitään.
Pappa opetti minulle kaiken mitä tiedän taloista ja rakentamisesta, olinpa hänen rakennusfirmassaan työharjoittelussakin. Pappa istutti minuun jo pienenä rakkauden omakotitaloihin, ja edelleen myynti-ilmoituksia ja talopaketteja selatessani tiedän mitä pappa niistä sanoisi. Pappa huomasi korulauseiden välistä lopussa olevat öljypannut ja huonon välipohjan. Harmittaa, etten ehtinyt  esitellä haavetalomme piirrustuksia hänelle. Olin ihan varma, että hän olisi tonttimme reunalla sanomassa painavan mielipiteensä kaikkeen.
Pappa oli paljon töissä ulkomailla kun olin lapsi. Papan ansiosta minulla oli japanilainen kirjekaveri, silkkinen kimono joulupaketissa ja haave matkustaa. Kouluvuosinani hän oli töissä Saksassa, ja siitä syystä valitsin viidennellä luokalla saksan valinnaiseksi kieleksi. Se kieli oli pääsylippuni aupairiksi Augsburgiin ja kaikkiin muihin matkoihin, jotka saksanvuoden aikana tein.
Lapsena sanoimme aina, että kesä tulee sitten kun pappa tuo sen tullessaan. Kesän pappa nukkui minun huoneessani, katsoi formuloita sohvallamme ja toi tuliaisiksi tavaroita, jotka jaksoivat silloin hämmästyttää. Pienet animekuvioiset syömistikut ja pään kokoiset suklaiset pääsiäismunat jäivät lähtemättöminä mieleeni.
Pappa oli monella tapaa minulle se isähahmo lapsena, mies omaa sukuani ja vertani. Pappa opetti käyttämään sirkkeliä ja naulapyssyä, eikä koskaan tehnyt numeroa siitä että olen tyttö. Kun katson peiliin, näen meissä paljon samaa, mutta kun katson käsiäni puutyönluokassa, näen vielä enemmän.


Meistä jokainen on kudelma menneiden sukupolvien geenejä ja tarinoita, omia kokemuksiamme ja ripaus sattumaa. Näen itsessäni ja elämässäni niin selkeästi isovanhempieni ja äitini kädenjäljet. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi, ihan suomeksi sanottuna vanhemmaksi nyt kun he ovat poissa. Minulle jää perinnöksi vain tämä oma elämäni, ja heidän tarinansa. Lupaan kertoa tarinaa "siitä poltetusta kahvikakusta" aina, kun onnistun polttamaan viimeisen pellillisen pipareita.

18.2.18

DIY - Vaianan asu


Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Tätä syntymäpäiväperinnettä jatkaessa huokailin taas syvään. Paitsi tuskastumisesta omiin rajallisiin keinoihini, huokailin myös haikeana siitä, että olemme jälleen yhtä asua lähempänä sitä syntymäpäivää, kun näitä asuja ei enää haluta eikä pyydetä. Tänä vuonna Disneyprinsessa ("Ei prinsessa, vaan päällikön tytär!")  Vaianan synttärit valikoituivat taas teemaksi heti, kun edelliset synttärit oli saatu juhlittua. Ja vielä tänä vuonna sain lunastaa lupaukseni siitä, että äiti ompelee niin kauan kuin tytär tahtoo asuja pitää. 


Asu koostuu hameesta, topista, kukkapannasta ja kaulakorusta.



Kaulakorussa on paikallisen askarteluliikkeen alennuskorista napattua Cernit massaa, kotoa löytyneitä nyörejä ja edellisen vuoden synttäreiden käsikoruaskartelusta jääneitä helmiä. Hopeisella Sharpie-tussilla värittelin riipusta vielä paiston jälkeen.

Toppihan Vaianan asussa on hyyyvin pieni, ja sen mallinen, ettei se pysy seitsemänvuotiaan yllä. Tein siis kompromissin tuon topin kanssa, ja tein trikoosta tuollaisen off shoulders-tyyppisen röyhelöyläosan. Kun helmiä eikä paljetteja saanut Rovaniemeltä, niiden virkaa toimittaa tuo pampulareunainen pitsi. Kirjontoja en alkanut toppiin tekemään, vaan tein kirjontoja esittävät kuviot kangastussilla.


Hiuksiin olisi ollut ihana ostaa joku oikea seppele, mutta budjetti- ja käytännöllisyyssyistä yhdistelimme kahta eri olemassaolevaa hiushärpäkettä seppeleen asiaa ajamaan.



Hame on tämän asun ehdottomasti vaikein pala. Elokuvan mukainen hame on kaislahame, lantiolle solmittu vyö ja kookoksen lehdistä tehty kaksinkertainen kangas. Ei siis kovin toteuttamiskelpoinen. Eurokankaan alelaareista löysimme verhokankaan, joka hapsutettuna muistuttaa kaislahametta, kookoskankaaksi nappasin vohvelikangasta, ja huivi toimii kiinteänä vyötärökaitaleena, joka kätkee sisäänsä tukevan kuminauhan ja kaikkien muiden kankaiden yläreunat. Eli ihoa vasten on vain pehmeää trikoota. Kuviot hameeseen on tehty villalangoilla pujottelemalla ja keltaiset kukat ihan vain suoralla ompeleella päälle aplikoiden.

Sellainen siitä siis tuli, noin kahdeksan tuntia yhteensä puuhastelua. Työläin asu tähän asti, mutta lapsen riemu valmiista vaatteesta on käsin kosketeltavaa. Sanoisin siis hyvin käytetyksi kahdeksaksi tunniksi.