29.12.10

KutiaaKutiaaKutiaa


"Kutina (pruritus) on fysiologisesti kivun kaltainen aistimus"

Kiitos Wikipedia määritelmästä, mutta se jättää vähän kylmäksi. Kutina on sietämätöntä kidutusta! Valvoin koko viime yön, kirjaimellisesti koko yön, sillä nukahdin seitsemän jälkeen aamulla vain koska uuvahdin täysin. Siihen asti raavin, ravasin, rasvasin, raavin, ravasin ja rasvasin. Lisäksi itkin, ulisin, turhauduin, huusin ja vapisin. Toivoin hartaasti, että nahkan voisi avata kuin kuoren ja sujahtaa pois.
Päiväsaikaan kutina on siedettävää. Raavituttaa kyllä, ja vähän kaikkialta, mutta kutina ei ylly syyhyksi asti, eikä kutinaa ole niin vaikea sietää, kun ei tarvitse yrittää nukahtamista.

Nyt on taas ilta, ja tilanne pahenee hetki hetkeltä. Enää eivät kutise vain jalkapohjat, kämmenet, rinnat ja vatsa, vaan myös sääret, reidet, selkä, niska, korvat ja kasvot. Tarvitsisin ehdottomasti lepoa, mutta tiedän, että edessä on jälleen liskojen yö, eikä uni tule kun kutittaa ja kiroiluttaa. Säikkyisin minäkin nukkumattina tätä näkyä.

Joten rakas Mahavaiva, voisitko harkita itsesi ulkoistamista hyvissä ajoin, kunhan täysiaikaisuus saavutetaan? Äidilläsi alkaa olla kurjaa.

(Ps. Kuva Dylan Sisson ♥.)

28.12.10

Paluu linjoille

Jouluni loppuu vasta loppiaisena, mutta pyhät ovat ohitse. Yleensä ensimmäiset arkipäivät, alennusmyynnit ja porkkanalaatikon loppuminen saavat miut haikeaksi. Tänä jouluna haikeuteen on syytä enemmänkin, tuntuu, että tämä joulu päätti monta aikakautta elämässäni.



Aatonaattona juhlimme joulua äitini ja sisarusteni voimin, sillä piskuiset matkasivat isälleen aatoksi. Jaoimme lahjat, huijasimme viimeisen kerran pikkuveljeä joulupukilla, söimme hyvin ja kulutimme aikaa sisätiloissa. Ulkona oli liian kylmä edes hengittää. (-27 astetta, hrrrr.) Kaikenkaikkiaan niin leppoisaa, kuin meidän perheellä edes voi olla. Pitäähän sitä nahista kun jännittää ja odotus on pitkä.

Aaton olimme äitini kanssa kahdestaan. Voisi sanoa, että vietimme kalsarijoulun. Nukuimme pitkään, katsoimme elokuvia, neuloimme, söimme suklaata, teimme jouluruokaa pitkän kaavan mukaan ja söimme sitä pitkään ja kaikessa rauhassa, saunoimme, löpisimme, ja avasimme lahjat.
Erilainen joulu kuin ikinä tähän asti, ja varmasti erilainen, kuin mitä jouluni tulevat olemaan tästä eteenpäin. Tähän asti olemme juhlineet isoja perhejouluja, nyt hiljaisen kahden naisen joulun, ja ensi vuodesta eteenpäin joulujani ilahduttaa oma tonttu, joka varmasti lisää sutinaa entisestään. Ensi jouluna olen äiti, ja roolini joulun tekemisessä muuttuu. Kokannut ja leiponut ja järjestellyt olen tähänkin asti. Lahjoja olen ostanut joka vuosi. Mutta oma lapsi muuttaa jouluni pysyvästi. Tätä joulua hän ei onneksi tullut vauhdittamaan, vaan köllimme pyhien läpi turvallisesti yhtenä kappaleena.

Joulupäivän vietin anoppilassa. Sitten kuitenkin. En jaksa edes selittää, miten kovan henkisen työn takana päätös oli. Vietimme joulua brittiläisten perinteiden mukaan ja koko suvun voimin. En tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi, mutta yritystä ei puuttunut.

Koska kaikki muutkin blogistit ovat listanneet lyhentynyttä hankintalistaa eli saatuja lahjoja, voisin tehdä niin minäkin.

- lampaantalja
- body vauvalle (Tutan ihania pingviinejä)
- leivänpaahdin
- lisää kapustoja
- patakinnas
- kahvikupit + kakkulautaset
- kaksi englannin kielistä keittokirjaa saarivaltiosta, leivontaa ja jouluruokia
- lahjakortti vaatekauppaan
- villasukat¨
- kylpytakki
- suklaata
- kaakaorasvaa kutisevaan nahkaan
- viisikymppisen
- sukkia

Olen siis mahtanut olla todella kiltti viimeisen vuoden. Sain vain tarpeellista ja toivottua, ja tästä on taas hieman parempi jatkaa uuteen vuoteen.

Sen lisäksi, että hankintalista lyheni, olen valmistellut asuntoa vauvan tuloon toden teolla. Deadline on torstaina, kun lastenneuvolan täti tulee tupatarkastukselle. Jännittää kaikin puolin. Enää pitäisi pestä vauvan vaatteita kaksi koneellista ja tehdä perusteellinen siivous kaapeissa. Isäihminen kävi auttamassa lampun vaihdon ja pesukoneen siirron verran. Kaikki alkaa siis olla mallillaan, ja lupaan jakaa asuntoni kuvina kunhan kaikki on paikoillaan. Pääsette näkemään 30 neliön perheasunnon..

Seuranani joulunpyhät on ollut myös helvetillinen kutina. Maksakokeissa kärähdinkin sitten komeasti, ja nyt odottelen tietoa siitä, mitä seuraavaksi. Neuvola on torstaina, eli silloin viimeistään voin joko lakata stressaamasta vauvan voinnista tai alkaa todenteolla stressaamaan vauvan vointia. Kerron sitten, kumminka päin.


Olisihan tässä ollut aiheita vaikka useampaan postaukseen, vaan menköön näin, mahtuu tähän vielä mahakuvakin jouluaatolta.

17.12.10

Uusia näkökulmia

..mahaan.


Mitään syvällisempää en ole saanut itselleni selväksi. Tämän viikon saavutuksena voidaan pitää viimeisintä yksityiskohtaa myöten täydellistä ammattitaitonäyttöä, sekä jälleen yhtä hermoja raastavaa neuvolakäyntiä.

Neuvolassa pyöritellään vain lukuja, joten pyörittelenpä minäkin:

Viikkoja: 33+4
Paino: 76,2 (73,6 raskauden alussa)
Hemoglobiini: 145
Verenpaine: 111/80
Sf: 30 (tismalleen keskikäyrälle)
Sykkeet: 140
Käsikopeloarvio vauvan painosta: 2300g

Kaiken kaikkiaan siis erinomaisia arvoja. Huolestuttavien asioiden listalle menköön vauvan arviopaino laskettuna (3,9kg), kutiseva iho jaloissa, käsissä ja vatsassa, lapsiveden määrä ja vauvan asento (rt, nenä mahanahkaan päin). Maksa-arvoja menen antamaan ensi viikolla, mikäli kutina ei helpota. Olisin päässyt jo tänään, mutta järkikin sanoo, että jos on 20 astetta pakkasta ja venyvä nahka, se kutisee. Jos muuttuu sietämättömäksi, lupaan huolestua oikeasti. Vauvan painosta kieltäydyn huolehtimasta, kasvakoon mielensä mukaan, kyllä me se pihalle saadaan. Tuota nenä-asiaa en ihan ymmärrä, mutta sen verran ymmärsin, että vain 2% vauvoista jää noin päin vielä syntymänkin hetkellä..

Minä ja mahavaiva jatkamme laiskottelua.

12.12.10

Tunnustus



Olen ollut yleisestikin hämmästynyt siitä, että minä ja mahavaiva kiinnostamme niinkin paljon, että blogissa on käynyt kolmisen tuhatta ihmistä, ja säännöllisiä lukijoitakin näyttäisi olevan kuusi. Nyt lisäksi Project Miraclen Elizabeth muisti blogiani Beatiful Blogger-palkinnolla. Olen mykistynyt. Kiitos.

Palkintoon liittyy haaste paljastaa itsestään seitsemän asiaa, joita ei ole vielä blogissaan kertonut. Niinpä:

1. Puhun sujuvasti neljää kieltä. Olen suomalainen, isäni puhuu ruotsia, isäihmisen perhe englantia ja olen viettänyt välivuoden Saksassa. Lisäksi osaan espanjaa välttävästi.

2. Uskon luonnonkauneuteen. Mielestäni nainen (miksei mieskin) on kauneimmillaan juuri heränneenä tai saunasta tulleena. Meikkaan vain erikoistilaisuuksiin ja inhoan hiuslakkaa. Kuitenkin olen tatuoinut varpusen yläselkääni, sävytän hiuksiani ja omistan reiät korvakoruille.

3. Pienenä ilmoitin tulevaisuuden ammatikseni opettajan tai lentävän ponin. Ensimmäinen ura lakkasi kiinnostamasta yläasteella, toinen kuihtui jo my little pony-kauden päätyttyä. Leipuriksi halusin jo 16-vuotiaana, mutta opinto-ohjaajani mielestä vain tyhmät tytöt menevät amikseen. Olin sitten niinkin "fiksu tyttö", että kirjoitin ylioppilaaksi mallikelpoisin paperein (E,E,E,E,E) ja hain sen jälkeen ammattikouluun.

4. Suhtaudun lupauksiin ehdottomuudella. Tehty lupaus on pidettävä, vaikka se ei miellyttäisikään. Tämän ja vispilän käsittelyn jalon taidon olen oppinut rakkaalta äidiltäni.

5. Olen harrastanut monia asioita suurella omistautumisella. Aloitin vapaapalokunnan yhdeksänvuotiaana, ja lopetin vasta plussaan riskien takia. Minulla on nuoremman sammutusmiehen ja paineilmalaitteen käyttäjän pätevyys. Viidenneltä luokalta pitkälle yläasteelle kävin tallilla lähes joka päivä. Ratsastustunteihin äidillä oli varaa kerran kahteen kuukauteen, mutta talleja siivoamalla pääsi pitämään talutustunteja, ja sai siitä joskus ihan oikeitakin ratsastustunteja palkaksi. Koko ala-asteen kävin kuvaamataidon kursseja koulun jälkeen. Ainoa harrastus josta olen luopunut kevyesti, on soittotunnit kitaralla.

6. Jos vatsani luomet yhdistää viivoilla, saa aikaan lähes täydellisen Otavan tähtikuvion.

7. En voi sietää Toblerone-suklaata, mutta en ole koskaan kehdannut kertoa asiasta apelleni, joka tuo sitä aina valtavat paketit tuliaisina.

Lisäksi minun tulee haastaa seitsemän palkinnon ansaitsevaa kanssabloggaajaa tekemään sama. En ole varma, kuinka moni tämän on aikojen saatossa jo saanut, mutta haluan antaa palkinnon eteenpäin heille:

Odotuksellisen elämän Verskinen
Verona, Haikaran jalanjäljillä
Wandabe
Onia, Intonaatio
Marikki, Elämän aamut
Piksu, Preppy Baby
Jii, Raskaus ja rusinapulla

Ps. Tänään poksahti viikko 34 alulle. <3

11.12.10

Jouluvalmisteluja

Olen viimeisen päälle jouluihminen. Minua ei haittaa, että joulunalusaika alkaa nykyään jo marraskuun alussa. Voisin elää glögin, pipareiden ja havujen tuoksusta. Rakastan jouluaskarteluja, kransseja ja joulukortteja. Leivonnaisia minun tarvitsee tuskin edes mainita.



Tänä vuonna joulu on jäänyt jalkoihin. Vauvavalmistelut ovat vieneet kaiken liikenevän energian. Pienet vaateniput, pinnasänky, hoitopöytä ja tarvikeluettelot ovat harhauttaneet minut joulukorteista, ovikoristeista ja kynttilöiden polttamisesta. Nyt kun vauvavalmistelut ovat valmiit, luulisi minulla olevan aikaa lempipyhälleni. Vaan toisin kävi. Ensi viikolla on ammattiosaamisen näyttö, eikä minulla ole siihen normaalia aikaa, eikä uusintamahdollisuutta. Sen täytyy siis osua kohdalleen ensimmäisellä yrittämällä, mieluiten täydellisesti, koska tiedän pystyväni täydelliseen. Lisäksi aivokapasiteettia rasittaa ihmissuhdesoppa, josta luulin jo päässeeni.



Jouluvalmisteluni lahjoja lukuunottamatta tiivistyvät tämän postauksen kahteen kuvaan. Saksasta viime jouluksi kotiutunut puinen joulutähti, sekä neilikka-appelsiini tuomaan joulun tuoksua. Eipä ole kummoista.

Tahdon joulumieleni takaisin! Ehdotuksia?

Musiikkia korville

Kirjaimellisesti.
Musiikin sanotaan olevan tärkeää vauvan älylliselle kehitykselle, mutta minä olen ennemminkin huolissani siitä, että muksu perii isänsä musikaalisuuden. Isäihminen kun on äitinsäkin mielestä musikaalinen kuin kasa tiiliä, eikä asiaa helpota se, että intoa laulamiseen löytyy silti.

En ole pitänyt erityisiä musiikkituokioita Mahavaivan kanssa, mutta meillä tykätään tästä:



Mahavaiva rauhoittuu silminnähden tämän soidessa, joten toivon sillä olevan myöhemminkin vaikutusta. Lisäksi lapsiparka joutuu kuuntelemaan äitinsä hoilotusta, sillä laulaminen rentouttaa. Luoja tietää sen tulevan tarpeeseen.

Tilkkutäkki




Tuossa pari iltaa sitten löysin rappukäytävästä hyvin nöyrän miehen hattu kourassa, kera suosikkikukkieni. En kuitenkaan hypi riemusta, tunne voittaneeni tai tavoittaneeni mitään. En ole rehellisesti sanottuna varma, halusinko tätä ollenkaan. Tuntuu, että pääparka on taas yksi iso tilkkutäkki: Entä jos, mitä jos, sittenkin, ollenkaan, ehkä, mutta, entä, sillä.. Ainoa asia, minkä tiedän varmaksi on, että tarvitsen aikaa ja tilaa kasata ajatukseni.

6.12.10

Kihinää pinnan alla

Koska olen raskaana, ja se näkyy kauas, on aivokapasiteettini laskenut automaattisesti ameeban tasolle. Kaikki saavutettu akateeminen sivistys katosi plussan myötä taivaan tuuliin, osana äidiksi valmentautumista. Osaan siis vastata vain muutamiin yksinkertaisiin, helposti aseteltuihin kysymyksiin.

- Miten maha voi?
- Hyvinhän tuo.

Vaihtoehtoinen vastaus: Kiesus. En minäkään kysele sinun vatsasi vointia. Onko ollut kummoisiakin ruuansulatusongelmia lähiaikoina? Syötkö tarpeeksi kuituja? Mikäli halusit tiedustella minulta, miten minä voin, miten vauva voi, tai tunnenko oloni lihavaksi, sitä sopii kysyä suoraan. Kiitos kysymästä, tunnen itseni kurpitsaksi, hyvänä päivänä, useimmiten ryhävalas on lähin verrokki peilikuvalleni. Sisälläni kasvaa päivä päivältä suuremmaksi alien, jota voin synnytyksen jälkeen ylpeänä kutsua tyttärekseni tai pojakseni, toistaiseksi tunnemme toisemme varsin huonosti.

- Joko jännittää?
- Eipä juurikaan.

Vaihtoehtoinen vastaus: Jännittää? Mikä?

Synnytys ei jännitä. Pitäisi kylläkin, nimittäin kaikki siihen liittyvä on täysin avoinna. Harva tietää synnytyksen ajankohtaa, tai tapaa jolla se alkaa, mutta minä en edes tiedä, miten meinaan suoriutua 50km matkasta sairaalaan, tahdonko yhtäkään ihmistä lähelleni synnytyksen aikana, tahdonko kivunlievitystä, kokeilla ammeessa pulikointia.. Lyhyesti: en tiedä synnytyksestä mitään muuta, kuin oppikirjatietoa, joten aion soveltaa sitä mukaa kun asia etenee. Turhaan minä siitäkin ottaisin itselleni sydämentykytyksiä. Niitä on ollut riittämiin.

Äidiksi tulo jännittää. Ei se, osaanko huolehtia vauvasta sen synnyttyä. Vaan ÄIDIKSI tuleminen. Pelkään, etten osaakaan tuntea niitä tunteita, etten ole vauvaan varauksettoman rakastunut ensi hetkestä lähtien. Että hämmennyn, eikä vauva tunnu yhtä omalta kuin maha-asukkaana. En tiedä äitinä olemisesta mitään, joten kehittelen itselleni kauhuskenaarion siitä, miten synnytys ei synnytäkkään minussa äitiä. Toivon parasta, ja useimpina hetkinä naureskelen hyväntahtoisesti peloilleni. Välillä tutisen housuissani, mutta se kuulunee asiaan.


Lisäksi tottakai sadannet kerrat, kun ventovieraat utelevat minulta ikääni, kertyneiden kilojen määrää ja laskettua aikaa. Vastaan mitä tahansa, saan vastaan taivastelua. Näihin hyväntahtoisiin olen kuitenkin ehtinyt jo tottua, sillä vatsani tekee minusta ja henkilökohtaisista asioistani yleisesti hyväksyttäviä puheenaiheita. Olkoon niin. Tämä viimeinen sai kuitenkin vereni kiehumaan:

- Mahtoi olla vahinkolaukaus?

Menin sanattomaksi. Nyt tahdon korjata sen virheen.

Vaihtoehtoinen vastaus: Määrittele vahinko.
Kiertoni pituus ennen raskautumista oli 70-90 päivää, kiitos hormonitoiminnan häiriön. Minulle oli sanottu, että tahtoessani raskautua, minun tulisi keskustella asiasta gynekologini kanssa, jotta se saataisiin mahdolliseksi. Olin ilmoittanut, ettei se ole ajankohtaista, ja hankin ehkäisynkin, kaiken varalta, yhteisymmärryksessä avomieheni kanssa. Yhdistelmäpilleritkään eivät tasanneet kiertoani järkeväksi, ja tein raskaustestin ennen jokaista uutta levyä, täysin rutiinilla, sillä kuukautisia oli useimmiten turha odottaa. Viimeisen raskaustestin tein toukokuun lopulla, ja olin lentää takapuolelleni, kun siihen piirtyi kaksi viivaa normaalin yhden sijaan, ja tasan sillä sekunnilla, kun sohaisin tikulla nestettä.
Mikäli siis haluat määrittää lapsen, joka tuli yllättäen, yrittämättä, kaikista hankaluuksista huolimatta tähän maailmaan vahingoksi, se on sinun mielipiteesi. Tahtoessasi voin myöntää, että hedelmöittyminen ja alkion kehitys tapahtuivat sattuman oikusta, mutta lapsen pitäminen ei ole vahinko, vaan päätös, jota en tehnyt kevyin perustein.

(Pahoittelen, mutta tämä vuodatus tuli kipeään tarpeeseen.)

1.12.10

Ensimmäinen luukku

Ostin itselleni suklaakalenterin. Minun makuuni siinä on tänä vuonna aivan liian vähän luukkuja. En odota joulua kuten ennen, sillä lasken päiviä hieman pidemmälle. 24 päivää jouluun kuulostaa hienolta sekin, mutta mitä sanotte tästä: 60 päivää laskettuun aikaan, lapseni syntyy ensi kuussa, minusta tulee äiti ensi kuussa. Joulupukki jää kakkoseksi.

Kuvina mahavaivan kasvua tähän asti:







Kävin tänään (31+3) myös neuvolassa, ja tästä eteenpäin siellä saakin ravata alvariinsa. Painoa kertynyt sitten alkuraskauden ensimmäisen käynnin pilkulleen kolme kiloa. Sf 28,5cm täsmälleen keskikäyrällä, vauvan sykkeet ja liikkeet mallikelpoisia, kuten myös kaikki omat arvoni, hemoglobiinia myöten: 150. Ei mitään ihmeellistä tai uutta, sairaalan esitietolomakkeen sain käteeni, ja pillahdin lahjakkaasti vasta ulkona itkuun. En tahtoisi jättää niin montaa kohtaa tyhjäksi, mutta minun on pakko. Itseni, isäihmisen ja ennen kaikkea lapsen kannalta on parasta, ettei kohtiin kuten "isän nimi" täytetä mitään. Lisäksi sain ajankohdan neuvolatädin "tupatarkastukselle", joka näillä näkymin koittaa siis 29.12. Moni on tätä asiaa kauhistellut ja pitänyt kyttäämisenä, mutta meidän kunnassamme lastenneuvolan täti käy ennen ja jälkeen synnytyksen uuden perheen kotona katsomassa, että kaikki sujuu. Vapaaehtoistahan se toki on.

Lisäksi posti toi minulle tämän:

27.11.10

Vauvantuoksuisissa tunnelmissa

Valtaisa määrä valmisteluja omaa vauvaa varten tehtynä, mutta niistä kerron kunhan saan kuvattua kaikki valmistuneet projektit. Loppuraskauden vaivoja on ollut kiitettävästi, mutta se kuuluisa "keskiraskauden energisyys" jatkuu vielä, ja olen saanut tehtyä joitakin konditoriapuolen tilaustöitäkin, työharjoittelun, iltatöiden ja kotitöidenkin lisäksi. Saanen olla hieman ylpeä itsestäni, kahdeksannella kuulla raskaana mikään ei ole itsestäänselvää.

Vauvatunnelmissa tilaustöiden myötä:






Ei hätää, tästä ei tule taas yhtä surkealaatuista "kondiittoriopiskelijan harjoitteluja" blogia. Nämä nyt vain sattuvat täyttämään miun aikani näin ennen äitiyslomaa, johon on sivumennen sanoen enää 25 päivää!

17.11.10

Suru on hinta, jonka maksamme rakkaudesta

Tahdon kertoa tämän:
Vuosia rakastin isäihmistä.

Matkalle mahtuu hyviä hetkiä. Lumisotaa, pulpetin kanteen kaiverrettuja nimiä, kattokiipeilyä, rakkauskirjeitä, maratonpuheluita, yhdessä valvottuja öitä, yhteisiä näytelmäprojekteja, ystäviä, huuruisia juhlia, arvokkaita juhlia, elämän isoja etappeja, suloista kaipuuta, yhteen muutto, uusi koti (ja ensimmäisen siellä vietetyn yön viimeinen kuiskaus hänen suustaan: "Tiedätkö, ei meidän onnesta puuttuis enää kuin pinnasänky tässä makkarissa"), saavutuksia, menestyksiä, ravintolaillallisia ja tuhansia pieniä onnen hetkiä, jotka eivät aukenisi muille. Matkan varrelle, vuosien varrelle on osunut monta hyvää hetkeä: aikaa ennen rippikoulua, aikaa aikuisuuden kynnyksellä, itsenäistymistä ja yhteen kasvamista.
Päivääkään en vaihtaisi pois.
En kaunistele. On näihin vuosiin mahtunut sylintäydeltä surua ja murhettakin. Riitoja, kamalia sanoja, itsekkyyttä, lähtemisiä, eronhetkiä, kolari, sairaalaviikkoja, epätoivoa, oman itsensä kadottamista, mustasukkaisuutta ja ruma loppu. Varmasti paljon sellaista, jonka olen jo unohtanut ja antanut anteeksi.
Päivääkään en vaihtaisi pois.

Maksan nyt oppirahojani. Näen selkeästi taakseni, pystyn myöntämään rakastaneeni häntä välillä enemmän kuin elämääni. Näen myös tämän hetken kirkkaasti. Vaikka rakastan edelleen sitä, mitä meillä oli, sitä mitä hän minulle oli, en rakasta häntä enää, en kaiken tämän jälkeen, ja on aika pakata matkalaukut uutta matkaa varten. On nimittäin opeteltavana aivan uudenlainen rakkaus: äidin rakkaus.

14.11.10

Isätön isänpäivä

En ole koskaan juhlinut isänpäivää. Sitäkin innostuneempi olin ajatuksesta, että saisin vihdoinkin juhlia marraskuun toista sunnuntaita. Minulla oli suuria suunnitelmia tämän päivän varalle. Olin suunnitellut päivällisen. Alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka, koko paketti. Lisäksi minulla oli oikeakin paketti, jonka tahdon jakaa teidän kanssanne, siitä huolimatta, ettei se nyt saavutakaan tarkoitustaan.

Isyyspakkaus:

"Daddys Nr. 1"- vauvan vaatesetti. Housut, body ja pipo.
"ISUKKI" sukat
Vauva- omistajan opas
Isän keittokirja
"No eikö ny sais perkeles nukkua vielä pikkuusen?!"Kiroileva siili -muki
Miesten mutakasvonaamio väsyneelle iholle
Nallekarkkeja lääkepurkissa, tekstillä "vanhemmuuden haasteisiin"
Iso tölkki Battery-energiajuomaa
Pikkupullo Meukow-konjakkia
Sikari peltisessä yksittäispakkauksessa
Pyykkipoika
Keltaiset kumihanskat
Korvatulpat
Kortti ja kirje

Valitettavasti myös oma lapseni joutuu kasvamaan ilman tätä juhlaa. Yritin avata keskusteluyhteyttä isäihmiseen, koska lapsen vanhempien pitäisi pystyä tulemaan toimeen. Ilman menestystä. Sain kuulla olevani kamala ämmä, joka on itse aiheuttanut ja ansainnut kuran niskaansa, myös äkkijarrutuksen ja sen aiheuttamat vammat. Myös isäihmisen ystävät osallistuivat minun haukkumiseeni. Lopuksi, kirsikaksi kakkuun, isäihminen ilmoitti, ettei aio tunnustaa isyyttään lapseen. Eikä minunkaan pitäisi sitä vaatia, mikäli en tahdo enempää pilata hänen elämäänsä.

Olin kuvitellut tämän päivän kauniimmaksi. Sellaiseksi päiväksi, joka avaa solmuja, selkeyttää asioita, asettaa niitä takaisin mittasuhteisiinsa. Näin oikeastaan tapahtuikin, mutta ei siihen suuntaan johon kuvittelin päiväunissani. Olen ehkä itkenyt silmät päästäni hänen päätöksensä ja mielipiteidensä vuoksi, mutta kuuden kuukauden piina, edestakaisin vellovat mielipiteet ja rikotut lupaukset voin nyt unohtaa. Tilanne on kamala, mutta ei pahin mahdollinen. Nyt tiedän ainakin, mistä lähtikohdista aloitan perheeni rakentamisen.


Hyvää isänpäivää niille miehille, jotka sen upean tittelin ansaitsevat.

13.11.10

Häivähdys päivänpaistetta

Minun on pitänyt postata tästä aiheesta jo hyvä tovi, ja nyt on täydellinen hetki. Katkaisen siis synkkyysputken vauvakirjoilla.

Ehdottomasti noloimmat teinivuosien muistoni liittyvät vauvakirjaan. Äitini esitteli sen isäihmiselle sillä sekunnilla, kun poikaparka uskaltautui ulko-oven sisäpuolelle. Omani sisältää kaiken mahdollisen hammaskartoista sukupuuhun, noloimmat sutkautukset, ja tottakai, noloimmat valokuvat, aina ilman housuja. Opus on kilometrin paksuinen, kaikenkattava tiiliskivi ensimmäisistä vuosistani, ja vähän myöhemmistäkin. Haluan jatkaa tätä "kaunista" perinnettä, ja löytää sen oikean vauvakirjan hommaan. Sopivassa mittasuhteessa nostalgisen, söpöilevän, nolostuttavan ja nauruhermoja kutittavan.


Paras tarina minusta
Olen päätynyt ostamaan yllä olevan kirjasen. Kuvitus on ihanan värikäs, kirja ei sisällä liikaa "isä täyttää"-osioita (voisi tulla tyhjä kirja), ei sisällä söpöjä valokuvia ventovieraista vauvoista, ja antaa sopivasti tilaa myös omille lisäyksille. Käyn vielä hiplaamassa ja selailemassa tätä kirjakaupassa, mutta uskoisin valinneeni juuri oikean.

Muita ehdokkaita:


Lapselliset
Aivan ihana, valitettavasti loppuunmyyty vauvakirja, josta löytyy mm. osuudet: ensimmäinen kirosanani ja "periaatteet, ja koska niistä luovuttiin". Takuuvarmaa retroa, häpeätaso sopiva. Äidin makuun, mutta ei niinkään vauvantuoksuisten muistojen hellävaraiseen säilöntäään. Ei saatavilla, joten se siitä.


Kultainen vauvakirja
Tässä tykästyin lauluihin ja loruihin ja retro-lookiin, perinteiset kamaluudet löytyvät myös tästä. Jotain oleellista jäi puuttumaan, eikä tuntunut sopivan tämän "perheen" tarpeisiin. Jäisi paljon tyhjiä kohtia.


Mauri Kunnaksen Vauvakirja
Mauri Kunnaksen ihanilla kuvituksilla oleva opus meinasi jo kerran lähteä mukaan, mutta toisin kävi. Pelkäsin, ettei kirja nielaise edes yhtä valokuvaa, ennen kuin kannet alkavat pullistella rumasti. Kakkoskirjaksi huolisin ihan vain ulkonäkösyistä, mutta ainokaiseksi liian kapoinen opus. Vaikka annan kyllä pisteet siitä, että kirjaa voi täytellä kunnes vauva on kouluikäinen. (Tämän saa siis lahjoittaa mahavaivalle vaikka ristiäisissä, itsehän en kahta kehtaa ostaa..)

Yhden täysin mallikelpoisen kansio-tyylisen vauvakirjankin (Kulta Pieni)näin Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta se jäi hyllyyn, koska tuntui, että joka toisella sivulla oli kuva jonkun muun vauvasta. Tahdon ehdottomasti, että mahavaiva on opuksen söpöin kuolaetana, eikä se minun kuvaajan lahjattomuudellani onnistu, jos vastassa on armeija ammattikuvaajan kuvaamia imeväisiä.

4.11.10

Nautintoja

Olen ollut kovasti sitä mieltä, ettei tässä nyt ole ollut mitään järkyttäviä himoja omituisia ruokia kohtaan. Mutta toisaalta.. enpä ole ennen saanut tälläisistä ruoka-aineista mitään tyydytystä.

-kauravuokaleipä
-feta-salaatti
-balsamicoviinietikka
-turkin pippurit
-mandariinit
-glögi

Kaikelteen muuten onkin nautinto ollut kaukana. Liitoskivut ovat rantautuneet koko voimallaan, eikä leipomotyö helpota asiaa. Seison ja kävelen seitsemän tuntia, ja sen jälkeen mikään ei enää onnistu. Tulen kotiin ja nostan jalat ylös ja huonoina päivinä pääsee kyllä itkukin.

Mahavaiva voi hyvin ja energisesti sitten minunkin puolestani. Nyt kun kaikki liikkeet tuntuvat ja näkyvät, on koko juttu paljon todellisempi. Minusta tulee äiti tälläiselle tättähäärälle. Olen varma, että hän oppii kiipeämään pylly edellä puuhun ennemin kuin kävelemään. Vaan siihenkin on onneksi vielä aikaa.

31.10.10

Pikkujulkkis

Vedin paikallisille lapsukaisille kurssin kakunteosta tässä syyslomalla, ja tehtiinpä siitä pari lehtijuttuakin. Minua ei haastateltu, enkä itse päässyt yhteenkään kuvaan, mutta katsokaapa tämän kuvan taustalle "sillä silmällä" niin näette minun mahavaivani työvaatteisiin verhottuna. <3

Ja koska en malta olla leveilemättä lahjakkailla oppilaillani, tässä muutama kuva heidän osaamisestaan:






21.10.10

Näillä eväillä eteenpäin

Ajattelin puhua hetken ihan naisena. En äitinä/tulevana sellaisena. Ihan vain, itsenäni.

Tunnen oloni petetyksi. Virallisesti kumpikaan ei pettänyt minua. Ei poikaystäväni, eikä ystäväni. Hehän aloittivat seurustelun vasta, kun isäihminen oli ilmoittanut, ettei halua tätä elämää minun kanssani. Joten ei, virallisesti kukaan ei pettänyt minua. Silti itken useinkin tämän tilanteen epäreiluutta.

Olenko minä minkään arvoinen naiseksi? Olen seitsemännellä kuulla raskaana. En ole lihonut grammaakaan sitten positiivisen raskaustestin. Olen kelvannut isäihmiselle heidän seurustelunsakin aikana useasti sängynlämmittäjäksi, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Jälkikäteen tunnen itseni petturiksi, arvottomaksi, korvikkeeksi. En tunne oloani seksikkääksi, haluttavaksi tai kauniiksi. Petän itseäni.

En suostu käsittämään isäihmisen uutta suhdetta, enkä suostu hyväksymään tosiasiana kaikkea sitä söpöilyä ja kujertelua, joka tapahtuu naapuritalossa. Tahtoisin vain sulkea silmät ja korvat, unohtaa epäonnistuneen parisuhteeni ja keskittyä tähän elämään, joka minulla on elettävänä. Näillä eväillä, jossittelematta.

Pakkaan laukkuuni:
-tulevan yksinhuoltajuuden
-30neliön asunnon
-kissan
-opiskelut
-perheeni
-ystäväni
-sen, mitä minuudestani on jäljellä

Jätän sängyn päälle, itsekseen soviteltuna, sopimattomaksi todettuna:
-isäihmisen pettämisen paljastamisen
-mahdollisen parisuhteen isäihmisen kanssa
-mahdollisen ydinperheen
-rakkauteni


Jatkan tästä eteenpäin omilla ehdoillani. Kyselemättä ja kaunistelematta.

14.10.10

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä

Vaan leipureilla on paha ammattitauti. Kun pääsee töistä kotiin, pullantuoksuisena, kaivaa lonkkakipuinen, rättiväsynyt tuleva äiti kapustat ja vispilät, ja saa aikaan vielä paljon:

Onnittelut työkaverille menivät tälläisessa muodossa.

Nyt nostan väsyneet jalat kohti kattoa (lupaan päivittää oikeitakin kuulumisia lähiaikoina!), ja kuuntelen kun pirpana pitää mahassa mekkalaa. Sekin tykkäsi kakusta.

11.10.10

Anopin tuliaisia

Pidän nyt lyhyen ja pienen anoppien puollustuspuheen. Omani on ihana. Kaikin puolin. Ja koska ette kuitenkaan usko, katsokaa vaikka:






Sanoinhan. Ihana. Ihania.

9.10.10

Valmiina, pakoillanne... NYT?

Aika kuluu mielettömän nopeasti. "Tammikuuhunhan on vielä aikaa vaikka ja kuinka." Onko? Laskin asian näin: enää kaksi viikkoa työharjoittelua, yksi lomaa, neljä työharjoittelua, kaksi koulua ja äitiysloma alkaa. Mieletöntä.

Niinpä kaiken työharjoittelun fyysisen urakoinnin lisäksi olen valmistaunut vauvan tuloon entistä paneutuneemmin.
Tein itselleni listan kaikesta tarvittavasta. Sinänsä helpottavaa oli huomata, että tämänpäiväisen IKEA-reissun jälkeen puutoslistalla on enää hoitoalusta pesukoneen päälle ja pinnasängyn reunapehmukkeet. Mahdollisia imetyskriisejä varten pitäisi hankkia vielä pari korvikepurkkia kaappiin. Ja liivitkin itseasiassa puuttuvat. Hankittavaa ei siis juurikaan ole. Mutta sitten se tehtävälista.
-pestä ja järjestellä vauvan vaatteet ja kestovaipat
-roudata varastoon laatikot, jotka tukkivat vauvan sängyn paikan asunnossa
-kasata se pinnasänky
-kiinnittää pinnasängyn katos
-täyttää ja lähettää kelan paperit
-osallistua neuvolan valmennuksiin, isäihmisen kanssa tai ilman
-täyttää sairaalan esitietolomake, eli keksiä hätäkastenimet
-leikkauttaa kissa hyvissä ajoin
-ommella äitiyspakkauksen laatikkoon nätti reunalakana
-selvittää muutama "suuri kysymys" isäihmisen kanssa
ja jatkuisi vain, jos uskaltaisin enempää rasittaa aivokapasiteettia.

Olen valmis äidiksi, ja elämääni mahtuu vauva. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, on paljon tehtävää ja puhuttavaa. Eikä aikaa ole päivääkään liikaa.

2.10.10

Negatiivinen ämmä

Ajattelin sitten isäihmisen uuden tyttöystävän kommentin inspiroimana listata asioita elämässäni, joita ylikaiken rakastan. Minulla on enemmän kuin repullinen asioita, joista olla kiitollinen. Listaan niistä kymmenen.

1. Mahavaiva. Tämä lapsi on minulle paras mahdollinen syy katsoa huomista pidemmälle. Mahavaiva on ehkä ruokkinut vaikeuksiani, mutta se on kuitenkin, ennen kaikkea, minun ja isäihmisen rakkauden tulos. Rakastan tämän pienen potkuja, kuperkeikkoja ja hikkakohtauksia. Tahdon olla juuri tämän lapsen äiti.

2. Oma koti. Asuntoni on juuri sellainen kuin tahdonkin sen olevan. Hivenen retro, omalaatuinen, rauhoittava, hiljainen satama. Pian tästä tulee meidän koti.

3. Ihana perhe. Minun perheeni, johon luen myös anopin perheineen, on 100% mukana elämässäni, kantavana voimana. Jokainen heistä toivottaa myös lapsen tervetulleeksi.

4. Terveys. Olen terve, kehoni jaksaa ja osaa kantaa tämän raskauden, ja suoriutuu sen lisäksi kiitettävästi muistakin askareistaan. Köhät ja krampit käyvät kropassani vain pikavisiiteillä.

5. Opiskelu. Leipuri-kondiittorin ammatti on pitkäaikainen unelma, saan opiskella ammattitaitoisten opettajien johdolla, ja olen tässä aika hyvä. Aloitan työharjoittelun lempileipomossani ylihuomenna. Voisiko paremmin mennä?

6. 84 päivää lempipyhääni! Jouluhan on siis jo melkein täällä?

7. Ystävyys. Olen löytänyt uusia ystäviä ja vanhoista uusia puolia. Minua on siunattu näillä ihmisillä, ja kiitän luojaani siitä.

8. Aika. Minulla on aikaa valmistautua, aikaa nauttia, aikaa kiirehtiä tai murehtia. En tiedä päivieni määrää, joten käytän aikani harkiten, ensin rakastamiseen ja hetkestä nauttimiseen, sitten vasta suruun ja murheeseen.

9. Musiikki. Tanssin, laulan, hengitän, sydämeni lyö rytmiin josta en pääse eroon. Voisin elää musikaalissa.

10. Rakkaus. Hirveä klisee.

Ja silloin, kun ajattelen negatiivisesti ja puhun ahdistuksistani ääneen, annan itselleni luvan olla maassa, pidän sitä oikeutenani. Olen aurinkoinen, positiivinen ja energinen ihminen, mutta jos taivaalta sataa loskaa ja joku herjaa minua netissä täysin tunnistettavasti, otan sen loukkauksena, enkä pelkää ilmaista mielipidettäni. Jos se tekee minusta negatiivisen ämmän, then, be my guest.

26.9.10

"Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sen voittamista"

Raskaana ollessa pelko saa ihan uuden merkityksen.

Kysymykseen "mitä pelkäät?" vastasin ennen, että jännitän korkeita paikkoja, saan ajoittaisia pelkokohtauksia pimeillä kaduilla ja inhoan monijalkaisia ötököitä. Mutta mikään noista ei tunnu vatsanpohjassa painavana, ahdistavana möykkynä, ne eivät ole ajatuksena mörköjä sängyn alla. Ne ovat epämiellyttäviä. Se siitä.

Nyt pelot tulevat uniin katastrofiaaltoina. Mitä jos lapsi ei olekaan terve? Kuinka minä sitten jaksan? Mitä jos minä sairastun? Onko vauva vielä hengissä siellä vatsanpeitteiden takana? Miten synnytys menee? Mitä jos minusta ei ole äidiksi? Entä jos unohdan sen, satutan sitä vahingossa? Jos maailma on jo peruuttamattomasti pilalla, ja minun lapseni joutuu elämään siinä? Mitä jos, entä jos?

Pelon aiheet ovat vaihtuneet, paisuneet, ja iskiessään pelko on lähes halvaannuttavaa. Eikä siitä selviä sillä, että rullaa eilisen sanomalehden, ja mätkäisee sen hämähäkin takaisin elämän kiertokulkuun. Täytyy vain hengittää syvään, ja.. niin, mitä? Mikä siihen auttaa?

When autumn wind goes running..

Syksy on tullut. Keväällä soi suvivirsi ja mie kannoin salaisuutta. Kesällä kärsittiin ennätyshelteistä, ja saavutettiin monia etappeja tässä raskaudessa. Nyt on syksy. Tuoksuu märkä maa, maatuvat lehdet, kirpeä ilma ja hautuva tee. Teekuppi pysyy tukevasti pystyssä mahan päällä, kun hautautuu sohvan nurkkaan lukemaan runoja. Mihin tämä aika menee?


Kesän bikinikunnosta ei ole enää merkkiäkään.

Olen sujahtanut luontevasti syksyrutiineihin. Aikainen herätys. Koulumatka sumussa tai kirpeässä hämärässä. Koulupäivä leipomossa, hiuksiin tarttuu kanelin, kaardemumman, inkiväärin ja muiden herkkujen tuoksuja. Päiväunet bussissa matkalla kotiin. Kotona hautaudun hyvien kirjojen, koukuttavien sarjojen, ruokahalua herättävien reseptien, teen ja lämpimien voileipien maailmaan. Avaan parvekkeen oven ja nautin olostani. Monesti keskeytän kaiken oman navan tuijottelun nimenomaan tuijottamalla napaani, sillä mahavaiva on melkoisen aktiivinen. Maha vaihtaa muotoa ja paikkaa, kun toinen hakee jännitystä elämäänsä tai vain parempaa asentoa koisimiseen.

Tälläisinä päivinä on helppo olla onnellinen.


When autumn wind goes running
It does some magic things.
It gives the shadows dancing shoes
It gives the bright leaves wings
When autumn wind goes running

It curls the bonfire's tail of smoke
And shares a little whispered joke
With cornstalks who delight to prattle
It turns a seed pod into a rattle
When autumn wind goes running

19.9.10

"Ilmoittakaahan tää laps samantien sirkuskouluun"



Mahavaiva, viikkoja 20+3

En ymmärrä, mikä äitiyspolin tiloissa on sellaista, joka saa minut tutisemaan housuissani. Polvet menevät veteliksi, vessassa pitää juosta kahdesti, hyvä etten itkuun pillahda. Isäihminenkin kai hämmentyi tilanteesta niin, että piti kädestä ja silitti hiuksia. Taidettiinpa näyttää ulospäin ihan mallikelpoisilta vanhemmilta.

Ultraushuoneessa oli pilkkopimeää ja siihen sängylle kipuaminen kävi notkeasti kuin norsunpoikaselta. Mutta kätilö vaikutti tyytyväiseltä näkemäänsä, nauroi aluksi, ettei ikinä ole näin vilkasta lasta nähnytkään. Tottakai siinä vaiheessa pitää pistää parastaan, ja nähtiin pari moitteetonta volttia. Samoin esiteltiin pyydettäessä molempien käsien sormet, näytettiin kantapää ja varpaat, jopa keuhkoverisuoninäkymää varten sopi kääntää kylkeä vähän, ettei varmasti jää näkemättä. Ja sukupuolta kysyttäessä akrobaatti risti kauniisti jalkansa. Se siitä yhteistyöstä.

Mallikansalaisen mitat antoivat olettaa, että ihan tammikuun lopulle hän ei yksiössään viihdy:

Pää-takamus-mitta: 15,9
Paino: n.423g
Vastaa viikkoa isompaa.
(Muista mitoista minun täytyy pyytää tulkkaus neuvolasta..)

Itselleni paras uutinen rakenteellisen täydellisyyden jälkeen oli se, että istukka oli sitten nuljunnut parempaan paikkaan. Ekassa ultrassa oli edessä ja alhaalla, nyt takana ja ylhäällä. Siinäkin taas yksi murhe vähemmän.

Ja ne, jotka ovat nähneet kuvia minusta ja isäihmisestä yhdessä, huomaavat, että lapsi on ollut onnekas geenilotossa, ja näyttää saaneen isänsä kasvonpiirteet.

11.9.10

Rakkaudesta

Puran viimeisiä muuttolaatikoitani eron jäljiltä, ja se kirpaisee. Pakkasin puolet kaikesta mukaani, ja kasaan niistä uutta elämää itselleni. Kannan sisälläni lasta, joka on puoliksi sinä. Mutta tuntuu usein siltä, että pakkasin mukaani kaiken sen rakkauden, mitä meillä oli. Se on minun kannettavanani, minun täytyy saada se sopimaan sisustukseen.

En voi väittää, ettenkö vihaisi isäihmistä aika ajoin. Etten inhoaisi hänen tekemiään ratkaisuja. Ettenkö turhautuisi, kun hän tunnustaa rakkauttaan nyt jo toiselle. Mutta en voi myöskään pakata omaa rakkauttani muuttolaatikkoon ja jättää sitä sinne. Se viimeinen muuttolaatikko nurkassa on purettava, tai heitettävä pois. Enkä minä ole valmis luopumaan rakkaudestani.



Tillittelen mahavaivan kanssa iltaisin, tunnustellaan toisiamme ja maailmaa, eikä se tunnu pahalta. Rakkautta tämäkin on, hiljaista, varovaista, epävarmaa, mutta rakkautta yhtä kaikki. Me nukahdamme sylikkäin, hyräillen ja hymisten, enkä kaipaa muuta kuin sitä raskasta puhallusta niskaan, kun isäihminen nukahtaa ensin.

6.9.10

Tämä nyt kuitenkin ON raskausblogi..

niin josko sitä sortuisi sopertelemaan ja lässyttämäänkin hetkeksi?


Mahavaiva, 12+3

Ultrasta on jo aikaa, kun seuraavakin on jo ensi viikolla. Parempi myöhään.. ja sillai:

Kätilö totesi tyypin nukkuvan sikeästi selkä meihin päin, mitään mittoja tuskin saadaan. Noh, eipä tuntenut tätä meidän tapausta. Hento tökkäisy mahavaivan yksiöön, ja alkoi täysimittainen sirkus. Taitava pentu kertakaikkiaan, itsehän en osaa volttia, takaperinkuperkeikkaa, kärrynpyörää, yleensäkään mitään mikä vaatii nopean liikkeen molemmat jalat irti maankamarasta. Mitat saatiin, mutta kuviin tallentui lähinnä vauhtiviivoja.

Niitä mittoja silloin:

60mm päästä pieneen takapuoleen, pää huimat 20mm.
Niskaturvotus 1,2, yhdistelmäseula puhdas.
Vastasi viikkoa 12+4

Nyt lasken päiviä seuraavaan ultraan, että pääsisi taas kartalle siitä, minkämoista tyyppiä tässä kanniskellaan mukana.

Pitää aloittaa jostakin.

Tähän mennessä äitiyden sanakirjamääritelmä minun kohdallani olisi: sarja eeppisiä kriisejä. Ja mitä olen lapsiperheiden elämää seurannut, asia ei tule muuttumaan seuraavan 18 vuoden aikana. Nyt painin ehkä vastahankaisen, jääräpäisen ja itsekkään isäihmisen aiheuttamissa (ja oman jääräpäisyyteni ruokkimissa) kriiseissä, mutta odotan toki innolla synnytystä (kaiken kuulemani/lukemani mukaan vähemmän hehkeää), ensimmäisiä kuukausia neljän seinän sisällä yötäpäivää huutavan käärön kanssa (muistelkaapa viime tammikuun säätä!), kaikkia niitä uhmakausia, ja kun uhmakaudet joskus kymmenvuotiaana hellittävät, murrosikää.
Tiedän meneväni asioiden edelle, mutta joskus kriiseissä parahin klisee "kaikki kyllä järjestyy" ei auta mitään. Pitää vain ajatella: "tyttö, siulla ei ole vielä hajuakaan siitä miten vaikeaa voi äitiys olla." Ja jostain löytyy voimia puskea itsensä seuraavaan päivään.

Olen viikolla 20 raskaana. Toukokuussa tuntui mahdottomalta, että pääsisin tänne asti. Uutta tulokasta äiti-maailmassa peloteltiin varhaisilla keskenmenoilla, np-ultran ja veriseulan tuloksilla, kiellettyjen ruoka-aineiden listalla, listalla mahdollisista raskausoireista, ja asiaan perehtyneet tietävät, että syyllisyys-pelottelu-linja toimii myös toista/kolmatta/jne-kertaa junaan hyppääviin äiteihin.
Jotenkin tämäkin alusta alkaen epätäydellinen raskaus on siis venynyt puoleen väliin. Raskaus ei mennyt kesken ennen ensimmäistä neuvolaa, ei ennen ensimmäistä ultraa, ultrassa oli eläväinen ja täydellisesti muodostunut lapsenalku, ja kaiken pelottelun jälkeen se tuntuu saavutukselta. Hyvä minä ja itulaps! Vaikka näinhän sen biologisesti kuuluukin mennä.

On meillä hankaluutemmekin ollut. Ja useastikin olen herännyt keskellä yötä miettimään "onko se siellä vielä, kasvaako se, kaikki hyvin pikkuinen?" ja muuta järjetöntä. Muutaman ikävämmän puoleisen sattuman takia olen käynyt extra-käynneillä neuvolassa, ihan vain huojentamassa mieltäni sillä äänellä, joka syntyy kun itu antaa monoa anturille. Piruako minä olen hänen aamu-uniaan häiritsemään!
Nyt saisi sitten rentoutua ja nauttia raskaudesta. Edelleen jatkuva pahoinvointi ja virtahevon ulkomuoto kuuluvat nautittavien asioiden listalle. Kippis! Kulaukset jätän muille.

22.8.10

Ei nimi miestä..

Lapsen isäihmisen kanssa olemme joskus vuosia sitten maanneet yömyöhään valveilla puhuen yhteisestä tulevaisuudestamme ja leikitelleet tulevien lasten nimillä. Nyt kun on tosi kysymyksessä, ei isäihmisestä ole näköhavaintoja. Ja makaan yksin valveilla pohtien nimeä tulevalle lapsellemme.

Tyttölapselle minulla olisi nimi. Vahva ja herkkä, perinteikäs ja kansainvälinen, täydellinen siis. Ainakin mielikuva-asteella.
Mutta koko raskauden minulla on ollut vahva tunne siitä, että sisälläni kasvaa pieni pojan alku. Eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, minkä nimen haluaisin pojallemme. Nimen pitäisi olla merkityksellinen, kaunis äännettäessa molemmilla äidinkielillämme, ja ennen muuta sen pitäisi olla oikea nimi juuri tälle pojalle ja sille miehelle, joka hänestä toivottavasti kasvaa.
Juuri tähän pohdintaan tarvitsisin selän silittämistä, hiljaista supinaa peiton alla, yhteisymmärrystä. Minusta ei ole nimeämään yksin (edes alustavasti) meidän poikaamme.

Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Moni kaunis ja sopiva nimi onkin mielikuva-asteella pilalla, koska "tunsin joskus jonkun sen nimisen, eikä hän ollut mukava ihminen".

Joten laitan matkaan pienen toiveen siitä, että lapsi syntyessään kertoo pelkällä olemuksellaan kuka on ja mikä nimi hänelle sopii. Toivon myös, että huolimatta isäihmisen tämänhetkisestä pakoilusta hän ymmärtäisi olla aidosti läsnä lapsen syntyessä ja siitä eteenpäin, että hän tuntisi lapsen enemmän kuin vain nimeltä, jonka minä valitsen.

21.8.10

Kääntötakkiset ja muut luonnonihmeet

Raskaana ollessa maailma avautuu ihan toisella tavalla. Enkä nyt puhu mistään maailmaa halaavasta asenteesta ja universumin mystisestä tasapainosta. Puhun sellaisista ihmislaaduista, jotka mönkivät päivänvaloon tässä tilanteessa kuin juopot kevään tultua.

Ensimmäiseksi huomaa möhömahaiset. Ne ovat niitä naisellisuuden ruumiillistumia, joita aikaisemmin et ole huomannutkaan. Ne kulkevat kaupungilla valtavan pyöreän vatsansa kanssa tappotyylikkäinä ja raskauden auvoa hehkuvana. Tunnet itsesi lihavaksi, rasvahiuksiseksi finninaamaköntykseksi. Ainakin kunnes möhömaha tervehtii salaisella hymynyökkäyksellä ja liittää sinut joukkoon. Tiedän nyt miltä tuntuu ajaa hienoa moottoripyörää tai rekkaa. Ihan sama kuka olen, maha määrittää minut.

Heti seuraavana listalla ovat pätijät. He tietävät kaikesta kaiken paremmin ja muistavat kyllä kertoa sen. Useimmilla heillä on elämänkokemusta ja lapsilukua millä (hyväntahtoisesti) päteäkin, mutta ei kaikilla. Kahdeksankymppinen vanhapiika joka neuvoo kasvattamaan lapsen kuriin ja nuhteeseen loksauttaa leuan polviin, mutta kohteliaana sitä mutisee jotakin myöntävää ja liukenee takavasemmalle.

Päivittelijät nostavat alhaisen verenpaineeni hyväksyttäviin lukemiin. Saan kuulla varmasti vielä useaan kertaan iästäni, valitsemistani vaatteista, vaunuista, kertymättä jääneistä kiloistani.. lista on loputon! Rohkaiseva ja tukeva asenne olisikin ihan turhaa tässä elämäntilanteessa.

Vauvakuumeiset nipistävät miestään käsivarresta, osoittavat vaivihkaa ja supisevat innokkaasi mahasi kohdatessaan.Tilasi on heidän haavelistallaan ykkösenä: "Mieti nyt jos mekin pian.." En viihdy toisten päiväunissa, enkä pidä tämän ihmistyypin röntgenkatseesta. Kyllä, sisälläni kasvaa ihan ihkaoikea ihmislapsi, ihme suorastaan, ja olen aivan samaa mieltä, mutta rouva keskittyy vaan omaan ovulaatioonsa ja jättää minun kroppani mittailun sikseen!

Ikävin ihmissortti on kääntötakkiset (tunnetaan myös selkäänpuukottajina). Heillä on täysi oikeus rikkoa kaikki ystävyyssuhteet, vannomiset, lupaamiset ja muut turhat krumeluurit raskauden takia. Miksi yksin lasta odottavan tarvitsisikaan luottaa läheisiinsä ja muuhun turvaverkkoonsa?

Ihanimmat ovat tuntemattomat kanssasisaret. He ilmestyvät tyhjästä ja tarjoavat lohtua, vertaistukea, jakavat innostuksen hetket ja jännittävät kanssasi. Kiitän omiani kaikesta.



Minä ja mahavaiva voimme hyvin. Napanahkanvenytysprojekti etenee lupaavasti, ja sisäpuolelta kuuluu jo jytinää. Hipaisuja en tainnut edes huomata, kuittasin ne varmaankin ilmavaivoiksi. Nämä tuntemukset kuitenkin huutavat "olen täällä! huomaa minut!" Joten kyllä pienokaiseni, huomaan sinut. Kestän mahdottoman pitkiä koulupäiviä, hissittömiä korkeita rakennuksia, inhottavia kommentteja, mitä tahansa sinun takiasi.
Äitiys on aika suuri ja pelottava asia, mutta mahavaiva joutuu olemaan minun äitiyteni koekappale, että ehkäpä jännitämme ja kasvamme yhdessä.

12.8.10

Rakas mahavaiva

Kun kuppi on täynnä negatiivisten yllätysten osalta, menee kaikki ylimääräinen, niin, yli. Ja muut saavat kärsiä siitä.

Tämä on virallinen anteeksipyyntö Soneran asiakaspalvelun kiltille rouvalle. Kuuntelin puoli tuntia nauhalta huonoa musiikkia kymmenen sekunnin pätkissä, aina välillä pirteä naisääni jaksoi muistuttaa, että kyllä he palvelevat minua aivan pian. Huusin puhelimelle vajaaälyisesti ja koko kirosanarepertuaarini käyttäen. Kun lopultakin sain langalle ihmisen nauhurin sijasta, sen sijaan, että olisin jatkanut keskeytynyttä räyhäämistäni, pillahdin itkuun. Itkin viisi sekuntia ja aloin nauramaan. Kohtauksesta toivuttuani esitin asiani asiallisesti ja painoin punaista luuria.

Haluaisin nauraa kaikille tarinoille villeistä hormonihuuruista, mutta ne ovat arkipäivää myös tässä osoitteessa. Ei naista tässä projektissa kyllä säästellä. Kehoni on vallannut herttainen alieni, enkä mahda muutoksille mitään.

Raskausoireita (kronologisesti):

- kaiken kattava väsymys
- TISSIT. (selitys ei liene tarpeellinen)
- aamupäiväiltayö-pahoinvointi
- päänsärky
- vatsasärky
- mahanahkan kutiaminen

Kaikesta hankaluudesta huolimatta on mahavaivani minulle rakas. Tuntematon katkarapu, papu, mötkö, pampula ja nyt vihdoin aidosti vauvan näköinen lapseni. En malttaisi odottaa tammikuuta, mutta saa luvan pysytellä sisätiloissa siihen asti.

5.8.10

Merkittäväksi lokikirjaan:

On vaikea aloittaa alusta. Uudenkarhea päiväkirja, lukko kerran avattu ja vasta ensimmäinen sivu taitettu. Mitä siihen kehtaa kirjoittaa, minkälaisen kuvan antaa itsestään?

Joka hetki rakennan itseäni. Valtava, värikäs palikkatorni, rakentaja ei ymmärrä mitään kantavuuslaskelmista, mutta pystyssä se pysyy. Olen lukutoukka ikiliikkuja, pullantuoksuinen reissukissa, hienosteleva ja suorasukainen, aikuinen tyttö, runolintu ja paniikkivarpunen. Mitä vielä, uusin lisäys, hankala palikka: minusta tulee äiti.

Olen mitä tahansa, ensimmäiseksi olen rehellinen. Pidän siis tätä lokikirjaa, ettei raskausdementia tai aika vääristä myöhemmin muistojani. Haluan muistaa kaiken oikein.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...