6.12.10

Kihinää pinnan alla

Koska olen raskaana, ja se näkyy kauas, on aivokapasiteettini laskenut automaattisesti ameeban tasolle. Kaikki saavutettu akateeminen sivistys katosi plussan myötä taivaan tuuliin, osana äidiksi valmentautumista. Osaan siis vastata vain muutamiin yksinkertaisiin, helposti aseteltuihin kysymyksiin.

- Miten maha voi?
- Hyvinhän tuo.

Vaihtoehtoinen vastaus: Kiesus. En minäkään kysele sinun vatsasi vointia. Onko ollut kummoisiakin ruuansulatusongelmia lähiaikoina? Syötkö tarpeeksi kuituja? Mikäli halusit tiedustella minulta, miten minä voin, miten vauva voi, tai tunnenko oloni lihavaksi, sitä sopii kysyä suoraan. Kiitos kysymästä, tunnen itseni kurpitsaksi, hyvänä päivänä, useimmiten ryhävalas on lähin verrokki peilikuvalleni. Sisälläni kasvaa päivä päivältä suuremmaksi alien, jota voin synnytyksen jälkeen ylpeänä kutsua tyttärekseni tai pojakseni, toistaiseksi tunnemme toisemme varsin huonosti.

- Joko jännittää?
- Eipä juurikaan.

Vaihtoehtoinen vastaus: Jännittää? Mikä?

Synnytys ei jännitä. Pitäisi kylläkin, nimittäin kaikki siihen liittyvä on täysin avoinna. Harva tietää synnytyksen ajankohtaa, tai tapaa jolla se alkaa, mutta minä en edes tiedä, miten meinaan suoriutua 50km matkasta sairaalaan, tahdonko yhtäkään ihmistä lähelleni synnytyksen aikana, tahdonko kivunlievitystä, kokeilla ammeessa pulikointia.. Lyhyesti: en tiedä synnytyksestä mitään muuta, kuin oppikirjatietoa, joten aion soveltaa sitä mukaa kun asia etenee. Turhaan minä siitäkin ottaisin itselleni sydämentykytyksiä. Niitä on ollut riittämiin.

Äidiksi tulo jännittää. Ei se, osaanko huolehtia vauvasta sen synnyttyä. Vaan ÄIDIKSI tuleminen. Pelkään, etten osaakaan tuntea niitä tunteita, etten ole vauvaan varauksettoman rakastunut ensi hetkestä lähtien. Että hämmennyn, eikä vauva tunnu yhtä omalta kuin maha-asukkaana. En tiedä äitinä olemisesta mitään, joten kehittelen itselleni kauhuskenaarion siitä, miten synnytys ei synnytäkkään minussa äitiä. Toivon parasta, ja useimpina hetkinä naureskelen hyväntahtoisesti peloilleni. Välillä tutisen housuissani, mutta se kuulunee asiaan.


Lisäksi tottakai sadannet kerrat, kun ventovieraat utelevat minulta ikääni, kertyneiden kilojen määrää ja laskettua aikaa. Vastaan mitä tahansa, saan vastaan taivastelua. Näihin hyväntahtoisiin olen kuitenkin ehtinyt jo tottua, sillä vatsani tekee minusta ja henkilökohtaisista asioistani yleisesti hyväksyttäviä puheenaiheita. Olkoon niin. Tämä viimeinen sai kuitenkin vereni kiehumaan:

- Mahtoi olla vahinkolaukaus?

Menin sanattomaksi. Nyt tahdon korjata sen virheen.

Vaihtoehtoinen vastaus: Määrittele vahinko.
Kiertoni pituus ennen raskautumista oli 70-90 päivää, kiitos hormonitoiminnan häiriön. Minulle oli sanottu, että tahtoessani raskautua, minun tulisi keskustella asiasta gynekologini kanssa, jotta se saataisiin mahdolliseksi. Olin ilmoittanut, ettei se ole ajankohtaista, ja hankin ehkäisynkin, kaiken varalta, yhteisymmärryksessä avomieheni kanssa. Yhdistelmäpilleritkään eivät tasanneet kiertoani järkeväksi, ja tein raskaustestin ennen jokaista uutta levyä, täysin rutiinilla, sillä kuukautisia oli useimmiten turha odottaa. Viimeisen raskaustestin tein toukokuun lopulla, ja olin lentää takapuolelleni, kun siihen piirtyi kaksi viivaa normaalin yhden sijaan, ja tasan sillä sekunnilla, kun sohaisin tikulla nestettä.
Mikäli siis haluat määrittää lapsen, joka tuli yllättäen, yrittämättä, kaikista hankaluuksista huolimatta tähän maailmaan vahingoksi, se on sinun mielipiteesi. Tahtoessasi voin myöntää, että hedelmöittyminen ja alkion kehitys tapahtuivat sattuman oikusta, mutta lapsen pitäminen ei ole vahinko, vaan päätös, jota en tehnyt kevyin perustein.

(Pahoittelen, mutta tämä vuodatus tuli kipeään tarpeeseen.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...