26.9.10

"Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sen voittamista"

Raskaana ollessa pelko saa ihan uuden merkityksen.

Kysymykseen "mitä pelkäät?" vastasin ennen, että jännitän korkeita paikkoja, saan ajoittaisia pelkokohtauksia pimeillä kaduilla ja inhoan monijalkaisia ötököitä. Mutta mikään noista ei tunnu vatsanpohjassa painavana, ahdistavana möykkynä, ne eivät ole ajatuksena mörköjä sängyn alla. Ne ovat epämiellyttäviä. Se siitä.

Nyt pelot tulevat uniin katastrofiaaltoina. Mitä jos lapsi ei olekaan terve? Kuinka minä sitten jaksan? Mitä jos minä sairastun? Onko vauva vielä hengissä siellä vatsanpeitteiden takana? Miten synnytys menee? Mitä jos minusta ei ole äidiksi? Entä jos unohdan sen, satutan sitä vahingossa? Jos maailma on jo peruuttamattomasti pilalla, ja minun lapseni joutuu elämään siinä? Mitä jos, entä jos?

Pelon aiheet ovat vaihtuneet, paisuneet, ja iskiessään pelko on lähes halvaannuttavaa. Eikä siitä selviä sillä, että rullaa eilisen sanomalehden, ja mätkäisee sen hämähäkin takaisin elämän kiertokulkuun. Täytyy vain hengittää syvään, ja.. niin, mitä? Mikä siihen auttaa?

When autumn wind goes running..

Syksy on tullut. Keväällä soi suvivirsi ja mie kannoin salaisuutta. Kesällä kärsittiin ennätyshelteistä, ja saavutettiin monia etappeja tässä raskaudessa. Nyt on syksy. Tuoksuu märkä maa, maatuvat lehdet, kirpeä ilma ja hautuva tee. Teekuppi pysyy tukevasti pystyssä mahan päällä, kun hautautuu sohvan nurkkaan lukemaan runoja. Mihin tämä aika menee?


Kesän bikinikunnosta ei ole enää merkkiäkään.

Olen sujahtanut luontevasti syksyrutiineihin. Aikainen herätys. Koulumatka sumussa tai kirpeässä hämärässä. Koulupäivä leipomossa, hiuksiin tarttuu kanelin, kaardemumman, inkiväärin ja muiden herkkujen tuoksuja. Päiväunet bussissa matkalla kotiin. Kotona hautaudun hyvien kirjojen, koukuttavien sarjojen, ruokahalua herättävien reseptien, teen ja lämpimien voileipien maailmaan. Avaan parvekkeen oven ja nautin olostani. Monesti keskeytän kaiken oman navan tuijottelun nimenomaan tuijottamalla napaani, sillä mahavaiva on melkoisen aktiivinen. Maha vaihtaa muotoa ja paikkaa, kun toinen hakee jännitystä elämäänsä tai vain parempaa asentoa koisimiseen.

Tälläisinä päivinä on helppo olla onnellinen.


When autumn wind goes running
It does some magic things.
It gives the shadows dancing shoes
It gives the bright leaves wings
When autumn wind goes running

It curls the bonfire's tail of smoke
And shares a little whispered joke
With cornstalks who delight to prattle
It turns a seed pod into a rattle
When autumn wind goes running

19.9.10

"Ilmoittakaahan tää laps samantien sirkuskouluun"



Mahavaiva, viikkoja 20+3

En ymmärrä, mikä äitiyspolin tiloissa on sellaista, joka saa minut tutisemaan housuissani. Polvet menevät veteliksi, vessassa pitää juosta kahdesti, hyvä etten itkuun pillahda. Isäihminenkin kai hämmentyi tilanteesta niin, että piti kädestä ja silitti hiuksia. Taidettiinpa näyttää ulospäin ihan mallikelpoisilta vanhemmilta.

Ultraushuoneessa oli pilkkopimeää ja siihen sängylle kipuaminen kävi notkeasti kuin norsunpoikaselta. Mutta kätilö vaikutti tyytyväiseltä näkemäänsä, nauroi aluksi, ettei ikinä ole näin vilkasta lasta nähnytkään. Tottakai siinä vaiheessa pitää pistää parastaan, ja nähtiin pari moitteetonta volttia. Samoin esiteltiin pyydettäessä molempien käsien sormet, näytettiin kantapää ja varpaat, jopa keuhkoverisuoninäkymää varten sopi kääntää kylkeä vähän, ettei varmasti jää näkemättä. Ja sukupuolta kysyttäessä akrobaatti risti kauniisti jalkansa. Se siitä yhteistyöstä.

Mallikansalaisen mitat antoivat olettaa, että ihan tammikuun lopulle hän ei yksiössään viihdy:

Pää-takamus-mitta: 15,9
Paino: n.423g
Vastaa viikkoa isompaa.
(Muista mitoista minun täytyy pyytää tulkkaus neuvolasta..)

Itselleni paras uutinen rakenteellisen täydellisyyden jälkeen oli se, että istukka oli sitten nuljunnut parempaan paikkaan. Ekassa ultrassa oli edessä ja alhaalla, nyt takana ja ylhäällä. Siinäkin taas yksi murhe vähemmän.

Ja ne, jotka ovat nähneet kuvia minusta ja isäihmisestä yhdessä, huomaavat, että lapsi on ollut onnekas geenilotossa, ja näyttää saaneen isänsä kasvonpiirteet.

11.9.10

Rakkaudesta

Puran viimeisiä muuttolaatikoitani eron jäljiltä, ja se kirpaisee. Pakkasin puolet kaikesta mukaani, ja kasaan niistä uutta elämää itselleni. Kannan sisälläni lasta, joka on puoliksi sinä. Mutta tuntuu usein siltä, että pakkasin mukaani kaiken sen rakkauden, mitä meillä oli. Se on minun kannettavanani, minun täytyy saada se sopimaan sisustukseen.

En voi väittää, ettenkö vihaisi isäihmistä aika ajoin. Etten inhoaisi hänen tekemiään ratkaisuja. Ettenkö turhautuisi, kun hän tunnustaa rakkauttaan nyt jo toiselle. Mutta en voi myöskään pakata omaa rakkauttani muuttolaatikkoon ja jättää sitä sinne. Se viimeinen muuttolaatikko nurkassa on purettava, tai heitettävä pois. Enkä minä ole valmis luopumaan rakkaudestani.



Tillittelen mahavaivan kanssa iltaisin, tunnustellaan toisiamme ja maailmaa, eikä se tunnu pahalta. Rakkautta tämäkin on, hiljaista, varovaista, epävarmaa, mutta rakkautta yhtä kaikki. Me nukahdamme sylikkäin, hyräillen ja hymisten, enkä kaipaa muuta kuin sitä raskasta puhallusta niskaan, kun isäihminen nukahtaa ensin.

6.9.10

Tämä nyt kuitenkin ON raskausblogi..

niin josko sitä sortuisi sopertelemaan ja lässyttämäänkin hetkeksi?


Mahavaiva, 12+3

Ultrasta on jo aikaa, kun seuraavakin on jo ensi viikolla. Parempi myöhään.. ja sillai:

Kätilö totesi tyypin nukkuvan sikeästi selkä meihin päin, mitään mittoja tuskin saadaan. Noh, eipä tuntenut tätä meidän tapausta. Hento tökkäisy mahavaivan yksiöön, ja alkoi täysimittainen sirkus. Taitava pentu kertakaikkiaan, itsehän en osaa volttia, takaperinkuperkeikkaa, kärrynpyörää, yleensäkään mitään mikä vaatii nopean liikkeen molemmat jalat irti maankamarasta. Mitat saatiin, mutta kuviin tallentui lähinnä vauhtiviivoja.

Niitä mittoja silloin:

60mm päästä pieneen takapuoleen, pää huimat 20mm.
Niskaturvotus 1,2, yhdistelmäseula puhdas.
Vastasi viikkoa 12+4

Nyt lasken päiviä seuraavaan ultraan, että pääsisi taas kartalle siitä, minkämoista tyyppiä tässä kanniskellaan mukana.

Pitää aloittaa jostakin.

Tähän mennessä äitiyden sanakirjamääritelmä minun kohdallani olisi: sarja eeppisiä kriisejä. Ja mitä olen lapsiperheiden elämää seurannut, asia ei tule muuttumaan seuraavan 18 vuoden aikana. Nyt painin ehkä vastahankaisen, jääräpäisen ja itsekkään isäihmisen aiheuttamissa (ja oman jääräpäisyyteni ruokkimissa) kriiseissä, mutta odotan toki innolla synnytystä (kaiken kuulemani/lukemani mukaan vähemmän hehkeää), ensimmäisiä kuukausia neljän seinän sisällä yötäpäivää huutavan käärön kanssa (muistelkaapa viime tammikuun säätä!), kaikkia niitä uhmakausia, ja kun uhmakaudet joskus kymmenvuotiaana hellittävät, murrosikää.
Tiedän meneväni asioiden edelle, mutta joskus kriiseissä parahin klisee "kaikki kyllä järjestyy" ei auta mitään. Pitää vain ajatella: "tyttö, siulla ei ole vielä hajuakaan siitä miten vaikeaa voi äitiys olla." Ja jostain löytyy voimia puskea itsensä seuraavaan päivään.

Olen viikolla 20 raskaana. Toukokuussa tuntui mahdottomalta, että pääsisin tänne asti. Uutta tulokasta äiti-maailmassa peloteltiin varhaisilla keskenmenoilla, np-ultran ja veriseulan tuloksilla, kiellettyjen ruoka-aineiden listalla, listalla mahdollisista raskausoireista, ja asiaan perehtyneet tietävät, että syyllisyys-pelottelu-linja toimii myös toista/kolmatta/jne-kertaa junaan hyppääviin äiteihin.
Jotenkin tämäkin alusta alkaen epätäydellinen raskaus on siis venynyt puoleen väliin. Raskaus ei mennyt kesken ennen ensimmäistä neuvolaa, ei ennen ensimmäistä ultraa, ultrassa oli eläväinen ja täydellisesti muodostunut lapsenalku, ja kaiken pelottelun jälkeen se tuntuu saavutukselta. Hyvä minä ja itulaps! Vaikka näinhän sen biologisesti kuuluukin mennä.

On meillä hankaluutemmekin ollut. Ja useastikin olen herännyt keskellä yötä miettimään "onko se siellä vielä, kasvaako se, kaikki hyvin pikkuinen?" ja muuta järjetöntä. Muutaman ikävämmän puoleisen sattuman takia olen käynyt extra-käynneillä neuvolassa, ihan vain huojentamassa mieltäni sillä äänellä, joka syntyy kun itu antaa monoa anturille. Piruako minä olen hänen aamu-uniaan häiritsemään!
Nyt saisi sitten rentoutua ja nauttia raskaudesta. Edelleen jatkuva pahoinvointi ja virtahevon ulkomuoto kuuluvat nautittavien asioiden listalle. Kippis! Kulaukset jätän muille.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...