29.12.10

KutiaaKutiaaKutiaa


"Kutina (pruritus) on fysiologisesti kivun kaltainen aistimus"

Kiitos Wikipedia määritelmästä, mutta se jättää vähän kylmäksi. Kutina on sietämätöntä kidutusta! Valvoin koko viime yön, kirjaimellisesti koko yön, sillä nukahdin seitsemän jälkeen aamulla vain koska uuvahdin täysin. Siihen asti raavin, ravasin, rasvasin, raavin, ravasin ja rasvasin. Lisäksi itkin, ulisin, turhauduin, huusin ja vapisin. Toivoin hartaasti, että nahkan voisi avata kuin kuoren ja sujahtaa pois.
Päiväsaikaan kutina on siedettävää. Raavituttaa kyllä, ja vähän kaikkialta, mutta kutina ei ylly syyhyksi asti, eikä kutinaa ole niin vaikea sietää, kun ei tarvitse yrittää nukahtamista.

Nyt on taas ilta, ja tilanne pahenee hetki hetkeltä. Enää eivät kutise vain jalkapohjat, kämmenet, rinnat ja vatsa, vaan myös sääret, reidet, selkä, niska, korvat ja kasvot. Tarvitsisin ehdottomasti lepoa, mutta tiedän, että edessä on jälleen liskojen yö, eikä uni tule kun kutittaa ja kiroiluttaa. Säikkyisin minäkin nukkumattina tätä näkyä.

Joten rakas Mahavaiva, voisitko harkita itsesi ulkoistamista hyvissä ajoin, kunhan täysiaikaisuus saavutetaan? Äidilläsi alkaa olla kurjaa.

(Ps. Kuva Dylan Sisson ♥.)

28.12.10

Paluu linjoille

Jouluni loppuu vasta loppiaisena, mutta pyhät ovat ohitse. Yleensä ensimmäiset arkipäivät, alennusmyynnit ja porkkanalaatikon loppuminen saavat miut haikeaksi. Tänä jouluna haikeuteen on syytä enemmänkin, tuntuu, että tämä joulu päätti monta aikakautta elämässäni.



Aatonaattona juhlimme joulua äitini ja sisarusteni voimin, sillä piskuiset matkasivat isälleen aatoksi. Jaoimme lahjat, huijasimme viimeisen kerran pikkuveljeä joulupukilla, söimme hyvin ja kulutimme aikaa sisätiloissa. Ulkona oli liian kylmä edes hengittää. (-27 astetta, hrrrr.) Kaikenkaikkiaan niin leppoisaa, kuin meidän perheellä edes voi olla. Pitäähän sitä nahista kun jännittää ja odotus on pitkä.

Aaton olimme äitini kanssa kahdestaan. Voisi sanoa, että vietimme kalsarijoulun. Nukuimme pitkään, katsoimme elokuvia, neuloimme, söimme suklaata, teimme jouluruokaa pitkän kaavan mukaan ja söimme sitä pitkään ja kaikessa rauhassa, saunoimme, löpisimme, ja avasimme lahjat.
Erilainen joulu kuin ikinä tähän asti, ja varmasti erilainen, kuin mitä jouluni tulevat olemaan tästä eteenpäin. Tähän asti olemme juhlineet isoja perhejouluja, nyt hiljaisen kahden naisen joulun, ja ensi vuodesta eteenpäin joulujani ilahduttaa oma tonttu, joka varmasti lisää sutinaa entisestään. Ensi jouluna olen äiti, ja roolini joulun tekemisessä muuttuu. Kokannut ja leiponut ja järjestellyt olen tähänkin asti. Lahjoja olen ostanut joka vuosi. Mutta oma lapsi muuttaa jouluni pysyvästi. Tätä joulua hän ei onneksi tullut vauhdittamaan, vaan köllimme pyhien läpi turvallisesti yhtenä kappaleena.

Joulupäivän vietin anoppilassa. Sitten kuitenkin. En jaksa edes selittää, miten kovan henkisen työn takana päätös oli. Vietimme joulua brittiläisten perinteiden mukaan ja koko suvun voimin. En tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi, mutta yritystä ei puuttunut.

Koska kaikki muutkin blogistit ovat listanneet lyhentynyttä hankintalistaa eli saatuja lahjoja, voisin tehdä niin minäkin.

- lampaantalja
- body vauvalle (Tutan ihania pingviinejä)
- leivänpaahdin
- lisää kapustoja
- patakinnas
- kahvikupit + kakkulautaset
- kaksi englannin kielistä keittokirjaa saarivaltiosta, leivontaa ja jouluruokia
- lahjakortti vaatekauppaan
- villasukat¨
- kylpytakki
- suklaata
- kaakaorasvaa kutisevaan nahkaan
- viisikymppisen
- sukkia

Olen siis mahtanut olla todella kiltti viimeisen vuoden. Sain vain tarpeellista ja toivottua, ja tästä on taas hieman parempi jatkaa uuteen vuoteen.

Sen lisäksi, että hankintalista lyheni, olen valmistellut asuntoa vauvan tuloon toden teolla. Deadline on torstaina, kun lastenneuvolan täti tulee tupatarkastukselle. Jännittää kaikin puolin. Enää pitäisi pestä vauvan vaatteita kaksi koneellista ja tehdä perusteellinen siivous kaapeissa. Isäihminen kävi auttamassa lampun vaihdon ja pesukoneen siirron verran. Kaikki alkaa siis olla mallillaan, ja lupaan jakaa asuntoni kuvina kunhan kaikki on paikoillaan. Pääsette näkemään 30 neliön perheasunnon..

Seuranani joulunpyhät on ollut myös helvetillinen kutina. Maksakokeissa kärähdinkin sitten komeasti, ja nyt odottelen tietoa siitä, mitä seuraavaksi. Neuvola on torstaina, eli silloin viimeistään voin joko lakata stressaamasta vauvan voinnista tai alkaa todenteolla stressaamaan vauvan vointia. Kerron sitten, kumminka päin.


Olisihan tässä ollut aiheita vaikka useampaan postaukseen, vaan menköön näin, mahtuu tähän vielä mahakuvakin jouluaatolta.

17.12.10

Uusia näkökulmia

..mahaan.


Mitään syvällisempää en ole saanut itselleni selväksi. Tämän viikon saavutuksena voidaan pitää viimeisintä yksityiskohtaa myöten täydellistä ammattitaitonäyttöä, sekä jälleen yhtä hermoja raastavaa neuvolakäyntiä.

Neuvolassa pyöritellään vain lukuja, joten pyörittelenpä minäkin:

Viikkoja: 33+4
Paino: 76,2 (73,6 raskauden alussa)
Hemoglobiini: 145
Verenpaine: 111/80
Sf: 30 (tismalleen keskikäyrälle)
Sykkeet: 140
Käsikopeloarvio vauvan painosta: 2300g

Kaiken kaikkiaan siis erinomaisia arvoja. Huolestuttavien asioiden listalle menköön vauvan arviopaino laskettuna (3,9kg), kutiseva iho jaloissa, käsissä ja vatsassa, lapsiveden määrä ja vauvan asento (rt, nenä mahanahkaan päin). Maksa-arvoja menen antamaan ensi viikolla, mikäli kutina ei helpota. Olisin päässyt jo tänään, mutta järkikin sanoo, että jos on 20 astetta pakkasta ja venyvä nahka, se kutisee. Jos muuttuu sietämättömäksi, lupaan huolestua oikeasti. Vauvan painosta kieltäydyn huolehtimasta, kasvakoon mielensä mukaan, kyllä me se pihalle saadaan. Tuota nenä-asiaa en ihan ymmärrä, mutta sen verran ymmärsin, että vain 2% vauvoista jää noin päin vielä syntymänkin hetkellä..

Minä ja mahavaiva jatkamme laiskottelua.

12.12.10

Tunnustus



Olen ollut yleisestikin hämmästynyt siitä, että minä ja mahavaiva kiinnostamme niinkin paljon, että blogissa on käynyt kolmisen tuhatta ihmistä, ja säännöllisiä lukijoitakin näyttäisi olevan kuusi. Nyt lisäksi Project Miraclen Elizabeth muisti blogiani Beatiful Blogger-palkinnolla. Olen mykistynyt. Kiitos.

Palkintoon liittyy haaste paljastaa itsestään seitsemän asiaa, joita ei ole vielä blogissaan kertonut. Niinpä:

1. Puhun sujuvasti neljää kieltä. Olen suomalainen, isäni puhuu ruotsia, isäihmisen perhe englantia ja olen viettänyt välivuoden Saksassa. Lisäksi osaan espanjaa välttävästi.

2. Uskon luonnonkauneuteen. Mielestäni nainen (miksei mieskin) on kauneimmillaan juuri heränneenä tai saunasta tulleena. Meikkaan vain erikoistilaisuuksiin ja inhoan hiuslakkaa. Kuitenkin olen tatuoinut varpusen yläselkääni, sävytän hiuksiani ja omistan reiät korvakoruille.

3. Pienenä ilmoitin tulevaisuuden ammatikseni opettajan tai lentävän ponin. Ensimmäinen ura lakkasi kiinnostamasta yläasteella, toinen kuihtui jo my little pony-kauden päätyttyä. Leipuriksi halusin jo 16-vuotiaana, mutta opinto-ohjaajani mielestä vain tyhmät tytöt menevät amikseen. Olin sitten niinkin "fiksu tyttö", että kirjoitin ylioppilaaksi mallikelpoisin paperein (E,E,E,E,E) ja hain sen jälkeen ammattikouluun.

4. Suhtaudun lupauksiin ehdottomuudella. Tehty lupaus on pidettävä, vaikka se ei miellyttäisikään. Tämän ja vispilän käsittelyn jalon taidon olen oppinut rakkaalta äidiltäni.

5. Olen harrastanut monia asioita suurella omistautumisella. Aloitin vapaapalokunnan yhdeksänvuotiaana, ja lopetin vasta plussaan riskien takia. Minulla on nuoremman sammutusmiehen ja paineilmalaitteen käyttäjän pätevyys. Viidenneltä luokalta pitkälle yläasteelle kävin tallilla lähes joka päivä. Ratsastustunteihin äidillä oli varaa kerran kahteen kuukauteen, mutta talleja siivoamalla pääsi pitämään talutustunteja, ja sai siitä joskus ihan oikeitakin ratsastustunteja palkaksi. Koko ala-asteen kävin kuvaamataidon kursseja koulun jälkeen. Ainoa harrastus josta olen luopunut kevyesti, on soittotunnit kitaralla.

6. Jos vatsani luomet yhdistää viivoilla, saa aikaan lähes täydellisen Otavan tähtikuvion.

7. En voi sietää Toblerone-suklaata, mutta en ole koskaan kehdannut kertoa asiasta apelleni, joka tuo sitä aina valtavat paketit tuliaisina.

Lisäksi minun tulee haastaa seitsemän palkinnon ansaitsevaa kanssabloggaajaa tekemään sama. En ole varma, kuinka moni tämän on aikojen saatossa jo saanut, mutta haluan antaa palkinnon eteenpäin heille:

Odotuksellisen elämän Verskinen
Verona, Haikaran jalanjäljillä
Wandabe
Onia, Intonaatio
Marikki, Elämän aamut
Piksu, Preppy Baby
Jii, Raskaus ja rusinapulla

Ps. Tänään poksahti viikko 34 alulle. <3

11.12.10

Jouluvalmisteluja

Olen viimeisen päälle jouluihminen. Minua ei haittaa, että joulunalusaika alkaa nykyään jo marraskuun alussa. Voisin elää glögin, pipareiden ja havujen tuoksusta. Rakastan jouluaskarteluja, kransseja ja joulukortteja. Leivonnaisia minun tarvitsee tuskin edes mainita.



Tänä vuonna joulu on jäänyt jalkoihin. Vauvavalmistelut ovat vieneet kaiken liikenevän energian. Pienet vaateniput, pinnasänky, hoitopöytä ja tarvikeluettelot ovat harhauttaneet minut joulukorteista, ovikoristeista ja kynttilöiden polttamisesta. Nyt kun vauvavalmistelut ovat valmiit, luulisi minulla olevan aikaa lempipyhälleni. Vaan toisin kävi. Ensi viikolla on ammattiosaamisen näyttö, eikä minulla ole siihen normaalia aikaa, eikä uusintamahdollisuutta. Sen täytyy siis osua kohdalleen ensimmäisellä yrittämällä, mieluiten täydellisesti, koska tiedän pystyväni täydelliseen. Lisäksi aivokapasiteettia rasittaa ihmissuhdesoppa, josta luulin jo päässeeni.



Jouluvalmisteluni lahjoja lukuunottamatta tiivistyvät tämän postauksen kahteen kuvaan. Saksasta viime jouluksi kotiutunut puinen joulutähti, sekä neilikka-appelsiini tuomaan joulun tuoksua. Eipä ole kummoista.

Tahdon joulumieleni takaisin! Ehdotuksia?

Musiikkia korville

Kirjaimellisesti.
Musiikin sanotaan olevan tärkeää vauvan älylliselle kehitykselle, mutta minä olen ennemminkin huolissani siitä, että muksu perii isänsä musikaalisuuden. Isäihminen kun on äitinsäkin mielestä musikaalinen kuin kasa tiiliä, eikä asiaa helpota se, että intoa laulamiseen löytyy silti.

En ole pitänyt erityisiä musiikkituokioita Mahavaivan kanssa, mutta meillä tykätään tästä:



Mahavaiva rauhoittuu silminnähden tämän soidessa, joten toivon sillä olevan myöhemminkin vaikutusta. Lisäksi lapsiparka joutuu kuuntelemaan äitinsä hoilotusta, sillä laulaminen rentouttaa. Luoja tietää sen tulevan tarpeeseen.

Tilkkutäkki




Tuossa pari iltaa sitten löysin rappukäytävästä hyvin nöyrän miehen hattu kourassa, kera suosikkikukkieni. En kuitenkaan hypi riemusta, tunne voittaneeni tai tavoittaneeni mitään. En ole rehellisesti sanottuna varma, halusinko tätä ollenkaan. Tuntuu, että pääparka on taas yksi iso tilkkutäkki: Entä jos, mitä jos, sittenkin, ollenkaan, ehkä, mutta, entä, sillä.. Ainoa asia, minkä tiedän varmaksi on, että tarvitsen aikaa ja tilaa kasata ajatukseni.

6.12.10

Kihinää pinnan alla

Koska olen raskaana, ja se näkyy kauas, on aivokapasiteettini laskenut automaattisesti ameeban tasolle. Kaikki saavutettu akateeminen sivistys katosi plussan myötä taivaan tuuliin, osana äidiksi valmentautumista. Osaan siis vastata vain muutamiin yksinkertaisiin, helposti aseteltuihin kysymyksiin.

- Miten maha voi?
- Hyvinhän tuo.

Vaihtoehtoinen vastaus: Kiesus. En minäkään kysele sinun vatsasi vointia. Onko ollut kummoisiakin ruuansulatusongelmia lähiaikoina? Syötkö tarpeeksi kuituja? Mikäli halusit tiedustella minulta, miten minä voin, miten vauva voi, tai tunnenko oloni lihavaksi, sitä sopii kysyä suoraan. Kiitos kysymästä, tunnen itseni kurpitsaksi, hyvänä päivänä, useimmiten ryhävalas on lähin verrokki peilikuvalleni. Sisälläni kasvaa päivä päivältä suuremmaksi alien, jota voin synnytyksen jälkeen ylpeänä kutsua tyttärekseni tai pojakseni, toistaiseksi tunnemme toisemme varsin huonosti.

- Joko jännittää?
- Eipä juurikaan.

Vaihtoehtoinen vastaus: Jännittää? Mikä?

Synnytys ei jännitä. Pitäisi kylläkin, nimittäin kaikki siihen liittyvä on täysin avoinna. Harva tietää synnytyksen ajankohtaa, tai tapaa jolla se alkaa, mutta minä en edes tiedä, miten meinaan suoriutua 50km matkasta sairaalaan, tahdonko yhtäkään ihmistä lähelleni synnytyksen aikana, tahdonko kivunlievitystä, kokeilla ammeessa pulikointia.. Lyhyesti: en tiedä synnytyksestä mitään muuta, kuin oppikirjatietoa, joten aion soveltaa sitä mukaa kun asia etenee. Turhaan minä siitäkin ottaisin itselleni sydämentykytyksiä. Niitä on ollut riittämiin.

Äidiksi tulo jännittää. Ei se, osaanko huolehtia vauvasta sen synnyttyä. Vaan ÄIDIKSI tuleminen. Pelkään, etten osaakaan tuntea niitä tunteita, etten ole vauvaan varauksettoman rakastunut ensi hetkestä lähtien. Että hämmennyn, eikä vauva tunnu yhtä omalta kuin maha-asukkaana. En tiedä äitinä olemisesta mitään, joten kehittelen itselleni kauhuskenaarion siitä, miten synnytys ei synnytäkkään minussa äitiä. Toivon parasta, ja useimpina hetkinä naureskelen hyväntahtoisesti peloilleni. Välillä tutisen housuissani, mutta se kuulunee asiaan.


Lisäksi tottakai sadannet kerrat, kun ventovieraat utelevat minulta ikääni, kertyneiden kilojen määrää ja laskettua aikaa. Vastaan mitä tahansa, saan vastaan taivastelua. Näihin hyväntahtoisiin olen kuitenkin ehtinyt jo tottua, sillä vatsani tekee minusta ja henkilökohtaisista asioistani yleisesti hyväksyttäviä puheenaiheita. Olkoon niin. Tämä viimeinen sai kuitenkin vereni kiehumaan:

- Mahtoi olla vahinkolaukaus?

Menin sanattomaksi. Nyt tahdon korjata sen virheen.

Vaihtoehtoinen vastaus: Määrittele vahinko.
Kiertoni pituus ennen raskautumista oli 70-90 päivää, kiitos hormonitoiminnan häiriön. Minulle oli sanottu, että tahtoessani raskautua, minun tulisi keskustella asiasta gynekologini kanssa, jotta se saataisiin mahdolliseksi. Olin ilmoittanut, ettei se ole ajankohtaista, ja hankin ehkäisynkin, kaiken varalta, yhteisymmärryksessä avomieheni kanssa. Yhdistelmäpilleritkään eivät tasanneet kiertoani järkeväksi, ja tein raskaustestin ennen jokaista uutta levyä, täysin rutiinilla, sillä kuukautisia oli useimmiten turha odottaa. Viimeisen raskaustestin tein toukokuun lopulla, ja olin lentää takapuolelleni, kun siihen piirtyi kaksi viivaa normaalin yhden sijaan, ja tasan sillä sekunnilla, kun sohaisin tikulla nestettä.
Mikäli siis haluat määrittää lapsen, joka tuli yllättäen, yrittämättä, kaikista hankaluuksista huolimatta tähän maailmaan vahingoksi, se on sinun mielipiteesi. Tahtoessasi voin myöntää, että hedelmöittyminen ja alkion kehitys tapahtuivat sattuman oikusta, mutta lapsen pitäminen ei ole vahinko, vaan päätös, jota en tehnyt kevyin perustein.

(Pahoittelen, mutta tämä vuodatus tuli kipeään tarpeeseen.)

1.12.10

Ensimmäinen luukku

Ostin itselleni suklaakalenterin. Minun makuuni siinä on tänä vuonna aivan liian vähän luukkuja. En odota joulua kuten ennen, sillä lasken päiviä hieman pidemmälle. 24 päivää jouluun kuulostaa hienolta sekin, mutta mitä sanotte tästä: 60 päivää laskettuun aikaan, lapseni syntyy ensi kuussa, minusta tulee äiti ensi kuussa. Joulupukki jää kakkoseksi.

Kuvina mahavaivan kasvua tähän asti:







Kävin tänään (31+3) myös neuvolassa, ja tästä eteenpäin siellä saakin ravata alvariinsa. Painoa kertynyt sitten alkuraskauden ensimmäisen käynnin pilkulleen kolme kiloa. Sf 28,5cm täsmälleen keskikäyrällä, vauvan sykkeet ja liikkeet mallikelpoisia, kuten myös kaikki omat arvoni, hemoglobiinia myöten: 150. Ei mitään ihmeellistä tai uutta, sairaalan esitietolomakkeen sain käteeni, ja pillahdin lahjakkaasti vasta ulkona itkuun. En tahtoisi jättää niin montaa kohtaa tyhjäksi, mutta minun on pakko. Itseni, isäihmisen ja ennen kaikkea lapsen kannalta on parasta, ettei kohtiin kuten "isän nimi" täytetä mitään. Lisäksi sain ajankohdan neuvolatädin "tupatarkastukselle", joka näillä näkymin koittaa siis 29.12. Moni on tätä asiaa kauhistellut ja pitänyt kyttäämisenä, mutta meidän kunnassamme lastenneuvolan täti käy ennen ja jälkeen synnytyksen uuden perheen kotona katsomassa, että kaikki sujuu. Vapaaehtoistahan se toki on.

Lisäksi posti toi minulle tämän:

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...