30.1.11

Parisuhteellisuusteoreettinen ongelma

Parisuhteen tultua siihen pisteeseen, että parasta olisi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, alkavat ne todelliset vaikeudet. Helpolla pääsisi kun nostaisi kädet ilmaan ja kävelisi ulos tilanteesta. Joku on verrannut alusta aloittamista siihen, että pyörittäisi satakiloisen kivenmurikan takaisin mäen harjalle. Tällä hetkellä tuntuu juuri siltä. Suhteen menneet asiat, kipeät sanat, tehdyt vääryydet ja tekemättä jättämiset ovat tuhottoman painava kivi. Kiveä on kuitenkin pakko pyörittää ylöspäin jatkuvasti, hetkeksikään ei voi luovuttaa, tai kivi on taas mäen alla. Projekti imee mehut vahvimmastakin, vaikka huipulla siintäisi kuinka onnellisempi, tasapainoisempi ja kaikin puolin "normaalimpi" elämä.

Niin paljon kuin tahtoisinkin nostaa kädet ilmaan ja huutaa "korjaa sinä tämä! sinä tämän rikoitkin!", on molemmille helpompaa, että olen kumppanina myös tässä. Kivi on liian raskas vain toiselle meistä. Minä yritin pyörittää sitä yksin koko kesän, ja tiedän paremmin. Niinpä yritän laittaa sivuun katkerat, kaunaiset, vihaiset, petetyt tunteeni, ja keskityn kiven pyörittämiseen. Jos onnistumme, mäen huipulla on ehjä perhe ja pitkä yhteinen elämä isäihmisen kanssa. Parempaa lahjaa en voisi tyttärelleni antaa, ja ehkä asioiden työstäminen saisi minutkin taas tuntemaan, että tahdon tätä myös itselleni.
Nyt se tunne on vielä hakusessa. Mistä se löytyy?

Tähän mennessä olemme päätyneet hyvin epämääräiseen ratkaisuun. Isäihminen on mukana arjessamme meille molemmille sopivissa määrin, ennen kaikkea tyttösen isänä. Parisuhteellemme olemme antaneet enemmän tilaa ja aikaa, ja sovimme, että seuraavat puolitoista vuotta (isäihmisen armeija alkaa heinäkuussa ja kestää vuoden) olen yksinhuoltajana, ja katsomme sen jälkeen, mihin parisuhde on kehittynyt, vai onko sellaisesta havaintoakaan. Erityisen tyytyväinen olen siis siihen, että seuraavaan puoleentoista vuoteen minulla ei ole velvoitteita saada tästä aikaan mitään suurta ja sydäntä mullistavaa, eikä minun tarvitse myöskään pelätä, että joku satunnainen naikkonen ilmaantuu tähän väliin. Pitkästä aikaa en saa päänsärkyä ja itkua aikaiseksi "meidän" miettimisestämme, vaan voin katsoa tulevaan hieman rentoutuneempana, saanhan keskittyä täysillä vauva-arjesta nauttimiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...