17.2.11

Silkkoa sisältä

Raskaudesta ei ehkä jäänyt fyysisiä maamerkkejä, mutta tuntuu, että sisällä onkin sitten silkkoa mahanahkankin edestä.

En kaipaa raskaus-minääni. En voi katsoa kuvia taaksepäin, ja ajatella olleeni kaunis. Olin pahoinvoiva, turpoava, paisuva ja ruma. Enkä kovin hymyilevä. Tiedostan kyllä, etten saanut juurikaan raskauskiloja, ja että maha oli söpö ja kiinteä pallo. Isäihmisen lähteminen vaikutti rankemmin kehonkuvaani, kuin mitä uskalsin raskausaikana myöntää. Olemme kulkeneet yhtä matkaa niin kauan, että hän muistaa minut jo, kun olin vartaloltani pikkupoika. Kelpasin hänelle silloin, kelpasin myös muuttuessani pikkuhiljaa tytöstä naiseksi, kelpasin jopa hivenen pyöreänä ja pehmeänä. Siksi se kirpaiseekin sydäntä, että tätä vartalonmuutosta hän ei jäänyt katselemaan.

Synnytys jätti arpia muuallekin, kuin tikattuhin osiin. En ole ikinä ollut niin avuton ja heikko ja muiden armoilla. En saanut hallita mitään osaa synnytyksestä, vaan kaikki tapahtui tahdostani ja pyytämisistäni huolimatta. Synnytyssuunnitelmaan kirjasin, että haluan mahdollisimman luonnollisen synnytyksen. Uskoin pärjääväni kuumassa vedessä, hieronnalla, äänen käytöllä ja hengittämällä, sillä minulla on erittäin korkea kipukynnys. Sen sijaan sain käynnistetyn synnytyksen, ja tuntitolkulla kipua, johon en saanut mitään liennytystä, en saanut edes suihkussa käydä. Synnytys ei edennyt, oksitosiinia (eli samalla myös kipua) lisättiin jatkuvasti, ja petyin vartalooni täysin. Se ei osannut hommaansa. Lopulta kipu tavoitti pisteen jossa olin valmis luovuttamaan, toivoin jonkun lyövän minut tajuttomaksi, sillä en vain jaksanut enää, kun kipuun ei tullut taukoa ollenkaan. Edelleen tuntuu mielettömän pahalta muistella synnytyksen kulkua. Olin onneni kukkuloilla kun ponnistamisen tunne tuli, vihdoinkin kroppani teki mitä sen kuului, ja sain työntää lapsen ulos. Sattuihan sekin, mutta sain tehdä jotakin! Tiedän, ettei pitäisi ajatella näin, mutta kokemus tekee minusta vähemmän naisen, eikä enemmän, niinkuin sen kuuluisi.

Luulisi, että synnytyksen jälkeen vartaloni palautuisi minulle. Imetys tekee kuitenkin minusta ympärivuorokautisen tissibaarin. Eikä se edes haittaa. Imetyksen sentään osaan, ja on eheyttävää nähdä, kuinka lapsi tyyntyy rinnalle ja ottaa katsekontaktin. Sen mitä olen naiseudestani menettänyt, sain äitiydessä tuplaten takaisin.

7 kommenttia:

  1. Mua vihloo lukea tätä, vituttaa ihan äärettömästi isäihmisen käytös sinua kohtaan. Ois saanu kuonoonsa, jos tuntisin. Sitäkin mietin, että se aiemmassa postauksessa mainitsemasi kömpelyys asioiden/vauvan hoidossa voinee johtua siitä, että hän ei ole kasvanut isyyttä kohti raskausaikana. Toivottavasti hänestä kuitenkin löytyy tarpeeksi miestä olemaan tytölle isä, siinä määrin kuin se tytölle ja sinulle on hyväksi.

    VastaaPoista
  2. Mulla samat kokemukset, 5 päivää käynnistettiin maksahepatoosin takia ja synnytys itsessään oli nopea, kipeä ja raju. Lisäksi sain jälkikäteen muutakin riesaa, fyysistä siis. Aina ei mee niinkun suunnittelee, minkäs teet..Mulla muuten kans käynnistys 37+5 ja olin suht hyvässä kunnossa. Vissiin se pahin turvotus ja pöhötys iskee niillä ihan vikoilla viikoilla, että sentäs joltain vältyttiin ;)

    VastaaPoista
  3. Hehheh, kun olisinkin välttynyt. :D Käynnistettiin raskausmyrkytyksen takia, ja vikan vuorokauden aikana turvotusta tuli 2,5kg. Olen pirun nätti näky synnytyskuvissa!

    VastaaPoista
  4. Primäärireaktion jälkeen sekundääriajatus tuosta synnytyshommelista: synnytys lie niitä asioita, jotka aika harvalla menevät suunnitelmien mukaan. Esikon synnytyssuunnittelussa (jolle sanalle tuhahtelen nykyään :D) mie suunnittelin vedessä lillumista, epiduraalia tarvittaessa jne. Mut kroppa ottikin ylivallan ja päätti pukata esikon maailmaan reilussa 6 tunnissa ja sellaisella kivulla, että jumituin seljälleni sänkyyn. Toisella kertaa osasin varautua nopeuteen mutten muistanut miten v*tusti synnyttäminen sattuu. Ponnistusvaihe oli vain muutamia minuutteja mutta silkkaa jaksamattomuutta ja tuskaa tälläkin kerralla. Minulle hurjinta synnytyshommelissa on tuo hallitsemattomuus, kun keho ottaa vallan eikä sille maha mittään vaikka mieli sanois muuta.

    VastaaPoista
  5. Itse olisin tahtomalla tahtonut synnytyksen joka menee kropan eikä kätilöiden vuoruonvaihtojen tahdissa..

    VastaaPoista
  6. No se on sit ollu kyllä ikävää että synnyttäjän kropan kuuntelu jää byrokratian ja tekniikan alle :(

    Mulla meni (omasta mielestä) liikaakin kropan tahdissa, kun kätilöä ei juuri näkynyt. Lupas mulle emättimen puudutuksen kun esikoisen kohdalla ponnistus oli kaikista pahinta. En kuitenkaan ehtinyt saada sitä. Sanonkin mun synnytyksiä "tahattomiksi luomusynnytyksiksi" :D Eipä sillä, menihän se näinkin.

    VastaaPoista
  7. Kuvauksesi raskausajasta ja synnytyksestä oli kuin omasta kynästäni! Aivan identtinen oli tuo kokemukseni käynnistyksestä. Hirvittävät, tauottomat supistukset 7,5 tuntia eikä voitu antaa lääkettä. Kun synnytys pääsi vauhtiin, se meni nopeasti ja neljäs epiduraaliannos vei kivut sopivasti ponnistusvaiheesta. Fyysisesti ei rankka kokemus, mutta henkisesti koin olevani aivan sekoamisen äärirajalla sen kivun kanssa.
    Eli ei mitään luomua mun synnytyksessä, vaikka olisin niin toivonut. Mutta ei ollut vaihtoehtoja, käynnistys oli rv 42+3.
    Loppujen lopuksi - kuitenkin - aivan ihana muisto jäi kaikesta ja koin, että mua ja vauvaa hoidettiin huippuhyvin. Tekisin uudestaan...jos ei tarvitsis kärsiä ensin 9 kk.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...