14.2.11

Nolla vuotta, yksi kuukautta

Aika rientää ihan toisella tavalla, kun on oma lapsi.

Vasta eilenhän minä makasin synnytyssalissa ja ihmettelin rinnalle nostettua kinaista rääpälettä. Pesun jälkeen se näytti jo enemmän ihmiseltä, ja hämmästyttävän paljon minulta. Kun se nappasi itse rinnasta kiinni ja räväytti silmänsä auki, tiesin, että me pärjätään ja opitaan tarpeelliset kyllä.

Kaksi päivää kaipasin lasta takaisin rinnalle, kun lääkäri määräsi murun keskolaan parantelemaan sokeriarvojaan. Sydäntäraastavaa tietää, että oman maailmani napa on neljä kerrosta alempana yksinään, kun itsellä on sylissä paikka. Hoitajat kysyivät ensimmäisenä päivänä saako lapselle antaa tutin, kun heillä ei aina ole aikaa lohduttaa itkevää vauvaa. Kukakohan olisi siinä vaiheessa lohduttanut itkevää äitiä?

Vietimme vielä pari päivää sairaalassa, ja aloittelimme tekemään asiat omalla tavallamme. Nukuttiin vierekkäin, tissiteltiin ilman kelloa ja syöttöpunnituksia ja puettiin päälle sopivasti, eikä oppikirjan mukaan. Hoitajat näyttivät navan putsauksen ja opastivat erilaisia imetysasentoja ja rintapumpun käyttöä. Loput osasinkin itse, tai halusin opetella kaikessa rauhassa, joten lääkäri antoi meille lähtöpassin. Kotimatkalla pysähdyttiin puolessa välissä matkaa toteamaan, ettei isäihminen oikein hallinnut turvaistuimen laittoa, ja siirrettiin se takapenkille, missä turvavyö riitti joka koloseen, lisäksi pysähdyttiin neuvolassa rintapumppulainaamossa.

Kotielämä luistaa edelleen yhtä hyvin kuin ensimmäisinä päivinä, ehkä vain varmemmin.
Lapsi syö päivällä kolmen tunnin välein, ja öisin kolmen-neljän tunnin välein. Tarpeen vaatiessa vaihdetaan vaippaa, kestovaippojen kanssa tehdään kokeiluja yritys-erehdys-uusi yritys systeemillä, ja pikkuhiljaa ollaan siirtymässä täyskestoiluun. Päivisin ollaan jo pidempiä pätkiä hereillä, ja vauva on selkeästi paljon seurallisempi, ja välillä jopa vaatii äänekkäästi seuraa ja viihdykettä. Enää itku ei siis aina ole sitä, että joku on vialla. Itkua aiheuttavat lähinnä sitkeässä istuvat pierut, vaan niitäkin saadaan ulos vauvahieronnalla, akupisteiden painelulla, liinailulla ja vaunuttelulla. Välillä kylvyssäkin piereskellään niin että perusmallinen kylpyamme käy poreammeesta.
Perusrytmiin (nukkumis-syömis-vaipanvaihto-jutustelu) tuo säpinää satunnaiset vieraat ja vierailut. Kolmiviikkoisina matkustimme Helsinkiin asti (130km) vauvatreffeille, lisäksi olemme käyneet mummoloissa useasti ja perhekerhokin korkattiin viime perjantaina. Puuhaakin siis riittää.

Isäihminen osallistuu lapsen elämään vähän vaihtelevalla menestyksellä. Välillä tuntuu, että meistä ehkä saisikin ydinperheen aikaisiksi. Valitettavasti se tunne ei yleensä kestä paria päivää pidempään. Tätä asiaa katsotaan pitkällä tähtäimellä. Jos nyt pitäisi päättää, jatkaisimme likan kanssa kahdestaan, sen verran kömpelöä on toiminta niin lapsen hoidossa kuin yleisten asioiden hoidossa.

Kuukausi takana siis tänään, ja tuntuu, että olen aina ollut äiti, että juuri tässä tilanteessa minun kuuluukin olla juuri nyt. On tuo lapsi vaan niin mielettömän rakas, etten sanotuksi saa.


Ja anteeksi nyt vain, mutta oma lapsi on omaan silmään myös maailman kaunein.

4 kommenttia:

  1. Mai gaad miten suloinen pikku kääryle! Aivan ihana!!!!!! (vaikka Veijo onkin mun silmään se suloisin :D)

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että päädyit laittamaan kuvan! Herkistyin kyynelin kun näin hänet :) Ihana ilme!

    T. Pitkän teksin kuva-asiasta kirjoittanut Anonyymi

    VastaaPoista
  3. olet ihan oikeassa, se oma on aina kaunein. Mutta teillä on sitten se toiseksi kaunein ;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...