20.6.11

Ruokaa ja rakkautta.

Miulla on ollut tällä viikolla kiire. Tein seitsemän rippikoristetta, kaksi kastekoristetta, kolme synttärikoristetta,
yhden hääkoristeen ja yhden ison kakun. Marsipaania on kulunut yli kaksi kiloa.

Koristeita en jaksa täällä esitellä, mutta tästä kakusta saa hyvän retorisen aasinsillan:




Tissikakku. Tissit. Omat nahkaleilit. Imetys. Siitä jatketaan.

Tirppa on 5kk eikä vieläkään osaa kaivata maitoa tujakampaa ruokaa. Neuvolasta meille annettiin lupa syödä vaikka ja mitä, mm. kananmunaa ja lihaa. Mie en ole vielä oikein henkisesti valmistautunut edes perunaan. Kuitenkin tässä pitäisi pikkuhiljaa lisätä makuannosten määrää ja volyymiä. Eli lähestymme ikää, jolloin teelusikallista päärynää ei edes lasketa syömiseksi.

Minusta tuntuu, että menetän pikkuvauvani sillä hetkellä, kun imetys loppuu tai vähenee radikaalisti. Alusta asti imetys on tullut meillä luonnostaan, onnistunut antamaan lapselle turvaa, läheisyyttä ja sitä tärkeintä: ravintoa. Ja se on riittänyt. Nyt pitäisi opetella antamaan ruokailussa myös ruokarytmiä, syömiskulttuuria, perheen yhteisiä hetkiä, ruuan arvostusta ja vaihtelevia makuelämyksiä. Ja mikään siitä ei tule enää itsestäänselvästi. Enää ei riitä rauhallinen hetki ja ihokontakti. Ihan uusi haaste äitinä.

Tein ennen ruokaa nautinnoksi. Rakastin ilahduttaa lämpimillä aterioilla ja itse tehdyillä jälkiruuilla. Itse leivottu leipä oli hellyydenosoitus. Iltaruokaan liittyi aina kynttilöitä ja kuulumisien vaihtoa.
Jotenkin se kuoli isäihmisen lähdettyä. Olen syönyt sohvalla tai lattialla, useammin kuin kerran iltaruoka on ollut paketti kylmiä nakkeja tai pelkkä kuppi teetä. Joskus en ole muistanut tai tahtonyt syödä koko päivänä. Tälläistä ruokailua en halua Tirpan oppivan.

Tahdon, että neiti oppii arvostamaan itse tehtyä ja kotona perheen kesken syötyä ruokaa. Tahdon välittää kaiken sen, mitä opin omalta äidiltäni. Kun olemme olleet tarpeeksi isoja istumaan ja pitämään tavaroita kädessä, on äiti nostanut meidät keittiöjakkaralle ja antanut kauhan käteen. Ruoka tehtiin ja syötiin yhdessä. Ruokaa suunniteltiin yhdessä. Ostokset tehtiin aika pitkälle yhdessä. Ruoka on ollut alusta asti perheen yhteinen juttu. Keittiö on kodin sydän, keittiöpöydän ääressä on jaettu ilot ja surut, ja pöydän alla ovat vierailleet monien ystävien jalat.

Aloitin tulevan ikuisuusprojektini tänään tekemällä tämän päätöksen:

Tahdon Tirpan rakastavan ja arvostavan ruokaa. Minun täytyy siis ensin rakastaa ja arvostaa sitä esimerkillisesti. Aloitan tekemällä taas itselleni ruokaa keittokirjoista. Minäkin ansaitsen hyvää ruokaa. Kun neiti on valmis liittymään seuraan, minun ruokapöytäni alla on tilaa pienillekin jaloille.
Posted by Picasa

9 kommenttia:

  1. Ihana Ihana postaus!!! Sinä se osaat kirjoittaa niin kivasti:)) Meillä ihan sama vaihe menossa...poika kohta 6kk ja tähän asti menty pelkällä tissimaidolla. Nyt on kova luopumisen paikka kun harjoittelemme muunkin syömistä.

    Olen lukenut blogiasi jo pitkän aikaa ja vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa...mikähän siinäkin on niin vaikeaa?? No, mutta täällä siis yksi uskollinen lukija, jonka saat usein hyvälle tuulelle kirjoituksillasi <3

    Erika, neljän muksun äitee

    VastaaPoista
  2. Onpa hassua - olisin aloittanut aivan samoin kuin edellinen anonyymi, eli että aivan ihana kirjoitus, tuokin. Väkisin tuli myös mieleen, että älä nyt kumminkaan stressaa itseäsi liikaa sillä, että Ihan Kaiken pitää olla Ihan Itse Tehtyä. Siis ettei mene siihen, ettei voi sitten yhtään löysätä (yhdellä ystävälläni kävi näin kun lapset alkoivat mennä kiinteisiin, ja kyllä hän on välillä niin väsynyt siihen tuntien laittamiseen, leipomiseen). Mutta aivan ihana ajatus ja asenne. :)

    Ihana olisi jos et lopettaisi kirjoittamista, edellisen postaukseen sisältöön viitaten. Voisitko ehkä harkita esim. salasanallista blogia jos tuntuu liian avoimelta. Vaikka hyvin ymmärrän jos sekään ei tunnu hyvältä - onhan tämä avointa, ja tosi rohkea olet kun kirjoitat.

    Auringonpaisteisia päiviä!

    VastaaPoista
  3. Kauniisti kirjoitat:)Itse haluaisin välittää lapsilleni juuri tuon saman ajatuksen perheen yhteisistä ruokahetkistä, ruuan arvostamisesta ja itse tekemisestä. Aina se ei ole helppoa, mutta yritän.
    Onneksi imetyksen ei tarvitse loppua kiinteän ruuan syömiseen. Tissittelyjen muoto ehkä hieman muuttuu, mutta sen minkä ruokailussa häviää, hellittelyssä voittaa. Voihan olla, että Tirppa haluaa pitää oman hellittelyhetken äidin kanssa vielä hyvinkin pitkään. Tuttavaperheessä kuopusta imetettiin reilusti yli kaksi vuotiaaksi.

    VastaaPoista
  4. Hyvä, hyvä! Ensinhän pitää muutenkin arvostaa itseään, että voi arvostaa ja rakastaa muita! Itsekin käyn juuri läpi surutyötä imettämisen vähenemisestä, ihan samanlaisia aatoksia päässä. Mutta toisaalta uudenlaista iloa elämään tuo ruokailujen tuoma rytmi päivään ja tyttären syömään opettelun seuraaminen. Ihana nähdä, kuinka hän tuntuu nauttivan uusista, erilaisista mauista samoin kuin äitinsä. :)

    VastaaPoista
  5. Ihanasti kirjoitit <3 Kyllä se ruuanlaitto sieltä vielä tiensä ja inspiraationsa sinnekkin löytää :)

    VastaaPoista
  6. Ihana kirjoitus! Täysimetyksen lopettaminen oli minullekin jotenkin haikeaa, mutta eipä se imetys siihen tyssää vaikka kiinteät ruoat tulevatkin kuvioihin. Imetysvälit ehkä pitenevät, mutta kyllä niitä rauhallisia rinnallaolohetkiä silti mahtuu päivään useita. Meillä ainakin yhä edelleen ruokailu lähes aina päättyy imetykseen ja päiväunille mennään rinnan kautta - ja lapsihan on kohta jo taapero.

    Vauvan ruokamatka on meillä ollut varsin jännittävä, välillä hauska mutta toisinaan hyvinkin turhauttava. Kun lapsi tulee mukaan ruokapöytään, muuttuu kyllä moni juttu. Meillä ainakin koko perheen ruokailurytmi on säännöllistynyt, ja ruoan "puhtauteen" kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Enää ei myöskään syödä illallista telkkarin edessä sohvalla tai juoda aamukahveja puoliltapäivin. Pikkuvauva-aikaan tuokin oli vielä mahdollista!

    Tsemppiä Tirpan ruokamatkalle! Ennen viisi-ateriaa-päivässä-meininkiä kannattaa nauttia imetysajasta täysin rinnoin ;)

    VastaaPoista
  7. ihan samat ajatukset pyörii täälläkin mielessä. Haluan antaa Sohville opin siitä, että ruoka syödään pöydässä perheen kesken. Siitä nautitaan, eikä se saisi olla vaan pakolla syömistä.

    Ja eihän se imetys lopu siihen, että aloittaa syöttämään kiinteitä enemmän. Imetyskerrat ehkä vaan vähenee, mutta ei se imetys kokonaan lopu. Sitä mä toitotan itselleni :)

    VastaaPoista
  8. <3

    Tässä uusperheessä ei ole yhtenäisiä ruoka-aikoja useista syistä johtuen, ihme että ylipäätään ehdin itse syödä mitään :D

    Veijohan aloitti kiinteiden mässytelyn männäviikolla tasan 6kk iässä eikä imetys ole ainakaan toistaiseksi vähentynyt, päinvastoin. Öisiä tissivierailuja on tuplaten enemmän aiempiin viikkoihin verrattuna... päivätissistä pitäisi kuitenkin saada vieroitettua alle 2kk:ssa. Esikoista imetin yli 2-vuotiaaksi, yöt alkoivat rauhoittua vasta kun viimeinenkin päiväunitissitys loppui. SILTI olen valmis jatkamaan osittaisimetystä Veijolla niin kauan, kuin poju sitä haluaa.

    VastaaPoista
  9. Mä painin ihan saman asian kanssa: en siis meinaa raaskia siirtyä kiinteisiin, kun Elvi kuitenkin kasvaa tissimaidollakin. Kuvasit just mun fiilikseni: tuntuu, että menettää sen pienen vauvan.

    Meilläkin on siis edetty makuannoksin, toisaalta näin olemme päässeet siihen, että kun soseiden syöminen alkaa ihan kunnolla, on jo useampi raaka-aine, jota uskaltaa käyttää. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...