28.9.11

9+9

Yhdeksän kuukautta äitinä lähenee, ja se saa miettimään niitä yhdeksää kuukautta, jotka vaadittiin äidiksi tulemiseen.


Raskaus ja synnytys ovat kuulemma voimauttavia, suuria naiseuden kokemuksia. Kuulemma.

Minulla oli niiden kuulemisien pohjalta suuria suunnitelmia, kun sain tietää raskaudestani. Haaveilin kauniista vatsakummusta, ihailevista katseista, puolisosta hipeltämässä vatsaa ja tunnustelemassa niitä ensipotkuja. Yhden tikkuun pissimisen jälkeen ja ensijärkytyksen karistettuaan sitä mietti kuinka oma kroppa olisi enemmän nainen, pyöreämpi, uhkeampi, hehkuvampi. Kuinka oma puoliso suhtautuisi suojellen ja varjellen, ihaillen, ylpeänä, luotsaisi potkuhousuostoksilla ihmisten ohi. Odotin sitä kaikkea henkeä haukkoen, kuin minun olisi tarkoitus olla juuri siinä hetkessä, juuri siinä tilassa, missä olin.

Sitä tipahti korkealta. Ja kovaa.

Se paljonpuhuttu puoliso irtisanoi yhteisen vuokrasopimuksen ja alkoi seurustella ystäväni kanssa. Haukkui minua niin että sydäntä särki fyysisesti, ja manasi pienen, tilanteeseen syyttömän lapsen alun helvettiin. Yhtäkkiä ei saanutkaan olla ylpeä kasvavasta vatsasta, sillä ei ollut enää mitään onnellista odotusta, yhteisen pienokaisen odotusta, perheen rakentamista.

Häpesin. Peittelin. Valehtelin.

Soitin neuvolaan ensimmäistä käyntiä. Terveydenhoitaja taisi kuulla jo äänestä missä mennään. Kysyi tahdonko ehkäisyneuvolakäynnin vai äitiysneuvolakäynnin. Sanoin tahtovani äitiysneuvolakäynnin, epäröimättä. Ääni puhelimesta onnitteli tulevasta perheenlisäyksestä, ja minä mietin, että minkä perheen muka.

Kerroin läheisilleni vasta ensimmäisen ultran jälkeen. Muille vasta toisen ultran jälkeen.

Vauva tuntui rakkaalta, omalta, mutta etäiseltä. Kasvoton joku, joka tulee olemaan minun lapseni. Tyttö vai poika? Minun näköiseni vai isänsä näköinen? Millainen ihminen se on, millainen siitä kasvaa?

Vatsa kasvoi, vauva kasvoi, mutta minusta tuntui edelleen siltä, että olin yksin. Tein kaikkeni saadakseni takaisin sen mitä menetin. Nöyrryin, anelin, uhkailin, nöyryytin itse itseäni, poljin itsetuntoni maanrakoon ja anelin kauniimmin. Tuloksitta.

Avopuolisoni ei ollut ainut joka petti minut. Vaikka olisi siinäkin ollut riittävästi, ettei minusta enää ollut tarpeeksi naista hänelle. Sen lisäksi tuntui, että kroppani jätti minut pulaan, ettei raskaus sopinut minulle. Oksensin useamman kerran päivässä viikolle 17 asti. Vuodin verta. Hemoglobiinini räjähti tähtitieteelliseksi. Painoni laski. Ja siitä kauniista raskausmahasta ei ollut vielä puolivälissäkään tietoakaan. Loppuhuipennukseksi sain raskaushepatoosin ja raskausmyrkytyksen.

Olin ajatellut, että viimeistään lapsen syntymä muuttaa kaiken. Itse synnytys varsinkin. Että synnytys olisi sellainen luonnonvoima, joka saisi kaikki padot murtumaan. En suunnitellut synnytykseni kulkua, en kirjannut ylös mitään ammetoiveita, harjoitellut synnytysmantroja tai joogahengityksiä. Ainut asia mitä toivoin synnytykseltäni, oli se, että luonto veisi mukanaan, ja saisin kokea miltä tuntuu, kun oma lapsi syntyy tässä ja nyt, koska minä sen synnytän.

Raskausmyrkytys muutti ne toiveet haaveiksi. Verenpaineet saivat minut näkemään pieniä vihreitä miehiä, turvotus teki ihon pinkeäksi ja kivuliaaksi, ja osastotarkkailusta siirryin sängyllä synnytysosastolle. Yritin olla niin kovin reipas, ottaa ohjia itselleni. Purin hammasta jos sattui, tahdoin näyttää pystyväni. Ensimmäisen päivän ajan.

Toisena päivänä lääkäri puhkaisi kalvot ja laittoi oksitosiinitipan tippumaan. Oli fyysisesti mahdotonta tehdä muuta, kuin maata sängyssä ja kärsiä. Melkein kymmenen minuutin supistuksia, puolen minuutin tauko, viiden minuutin supistus ja puolen minuutin tauko. Seitsemän tunnin ajan. Ei kivunlievitystä, koska tilanne kohdunsuulla ei edennyt.

En saanut luonnollisia supistuksia, hiljalleen piteneviä, voimistuvia, tihentyviä supistuksia, mahdollisuutta oppia kestämään kasvavaa kipua. En saanut tuntea sitä tunnetta, kun tietää, että nyt, nyt minä lähden synnyttämään, synnytän tämän lapsen.

Sain lääkkeellisesti käynnistetyn, lääkkeillä säädellyn ja eteenpäin piiskatun synnytyksen. Kätilöt säätelivät oksitosiinitippaa ja voivottelivat, kun en saa synnytystä etenemään. Sain kivun, joka alkoi tyhjästä ja kouristi lihaksia ja sai puremaan hampaita yhteen, vaikka kuinka ääni päässä käski rentoutua ja antaa kivun tulla ja mennä. Ei se kipu lähtenyt, eikä helpottanut. Itkin ja pelkäsin ja kärsin. Olin valmis tekemään mitä tahansa, ettei enää tarvitsisi olla oman ruumiini sisällä. Synnytyksessä mukana ollut nuori kätilö ei keksinyt muutakaan auttaakseen, joten silitti niskasta nilkkaan, kunnes lihaslukko aukesi. Vaikka seuraava supistus palauttikin lähtöruutuun ja sumensi järjen.

Sain epiduraalin kun sitä olin tarpeeksi kauan anellut. Sain neulan selkärankaani kesken maratonsupistuksen. Ja ennen kuin kipu ehti hävitä, sen tilalle tuli ihan uudenlainen kipu, vähemmän raastava mutta paljon kovempi. Kätilö vähätteli sitä, naureskellen sanoi minun olleen ennen epiduraalia kaksi senttiä auki, tuskin tilanne on siitä muuttunut. Sen verran kuitenkin, että olin täysin avautunut, ja tytön hiukset näkyivät jo.

Kaksi ponnistusta myöhemmin olin yhden yhdeksän pisteen tytön äiti. Ja korviani myöten rakastunut.


Siitä eteenpäin on menty vain parempaan suuntaan.

Kohta yhdeksän kuukauden ajan olen ollut äiti täydelliselle pienelle tytölle. Olen imettänyt, vaihtanut vaippaa, nukuttanut, kantanut, hoivannut, laulanut ja auttanut. Ja paljon muuta.

Jossain takaraivossa on silti kuiskuttanut ilkeä ajatus siitä, etten ole nainen enkä mikään, kun en saanut perhettä pysymään kasassa. Etten ole nainen alkuunkaan, kun en nauttinut raskaudestani täysillä, enkä pysty näkemään synnytystä millään tavalla positiivisena kokemuksena.

"Raskaana" sanalle exäni antoi ikävän kaiun, ja synnyttää en tahdo enää koskaan, en välttämättä halua myöskään ikinä/hyvin pitkään aikaan mitään parisuhdettakaan.

Äitinä oleminen sen sijaan on voimauttavaa. Pikkuhiljaa, jokaisen onnistuneen hetken ja päivän jälkeen on ollut kuitenkin helpompi kantaa päätään pystyssä. Olen oppinut olemaan ylpeä pienestä tyttärestäni. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kantava voima. Olen oppinut olemaan jopa vähän ylpeä siitä, että olen äiti. Olen ylpeä meidän pienestä, mutta kaikinpuolin kokonaisesta perheestämme. Ja niin vaikeaa kuin olikin päästä tänne asti, kyllä se maksoi vaivan.


(Mutta ei oteta uusiksi!)

23 kommenttia:

  1. Hitsiläinen, mulla meni tätä(kin) sun tekstiä lukiessa kylmät väreet. Oot kyllä ihan mahtava nainen ja ihailen sua ihan hirveästi!:)

    VastaaPoista
  2. Eksyin Lapsellista -blogista sinun puolelle, luin nämä kaksi viimeistä postausta yhteen putkeen melkein kyynel silmässä enkä voi muuta sanoa kuin että Sä olet niin reipas! Pärjäät hienosti ja olet varmasti maailman paras äiti lapsellesi

    VastaaPoista
  3. Mä oon ennenkin sanonut tätä tänne, tiedän, mutta mua niin suututtaa sun ex-mies. Se vaan suututtaa! Toivon kaikkea pahaa sille ja kaikkea hyvää sulle ja tietysti Tirpalle. :)

    Sä oot varmaan yksi vahvimmista äiti-ihmisistä mitä tiedän (vaikka en tätä blogia paremmin sua tunnekkaan) Tirppa saa kyllä olla super onnellinen, kun sillä on sut. :)

    VastaaPoista
  4. Osaan hyvin paljon samaistua tähän kirjoitukseen, mulla hiukan samanlainen tilanne ollut.
    Oon siis itse 18-vuotias yh-äiti 3kk vanhalle pikku tytölle, jonka isä ei halua olla tekemisissä.
    Sä oot hirmu vahva kun oot jaksanut Tirpan kanssa kaksin.
    Toivotan teille hyvää syksyä ja muutenkin kaikkea ihanaa !
    Blogisi oon nyt jo jonkun aikaa lukenut ja aion jatkossakin lukea, sun tekstit piristävät ja saavat miettimään asioita.
    Jaksamisia teille !

    VastaaPoista
  5. Kylmät väreet liikkuu ihollani. Älä koskaan sano ei koskaan.. Olet todella vahva ja upea nainen ja äiti!

    VastaaPoista
  6. Tuosta synnytyksestä.. Ensimmäinen synnytys on yleensä se rankin lähinnä psykologisista tekijöistä, joiden roolia ei missään nimessä pidä vähätellä. Ns. käynnistetty synnytys ei ole tieteelliseltä pohjalta ns. luomusynnytystä kivuliaampi. Jokainen synnytys on omanlaisensa ja kokeneetkin synnyttäjät usein hämmästyvät miten erilaisia synnytykset ovatkaan. Ei ole lainkaan epätavallista kokea sinun kaltaisia kokemuksia luomusynnytyksessäkään, kipu on usein todella kovaa ja joillakuilla kohdunkaulan lyheneminen ja kohdunsuun avautuminen tapahtuvat hyvin nopeasti pitkän ja kivualiaan supistusvaiheen jälkeen.

    Oletko puhunut jonkun kanssa synnytyksestäsi? Ainakin meillä Hyksissä on mahdollisuus käydä synnytys läpi jälkikäteenkin ja saada siten tapahtumiin selkoa ja vertailupohjaa. Tarvittaessa on mahdollisuus päästä psykologin puhueille.

    Vaikka erityisesti raskausmyrkytysoireiden todennäköisyys kasvaa seuraavissa raskauksissa komplikaatioraskauden jälkeen, on asia tiedossa, eikä ilmeisesti edennyt hätäsektiota vaativalle tasolle. Seuraava raskautesi voi olla kokemuksena paljon positiivisempi, varsinkin jos nämä sinusta pahalta tuntuvat kokemukset puretaan taustalta pois.

    Olet vielä hyvin nuori ja sinulla on koko elämä edessä! Paljon onnea jatkoon!

    VastaaPoista
  7. Se seikka maailmassa on mennyt oikein, että kaunis tyttäresi on ainakin aivan sinun näköisesi (tosin isää en ole koskaan nähnyt). Te olette tiimi ja on vaan niin oikein, että tyttäresi muistuttaa juuri sitä ihmistä, joka kantaa kaiken vastuun ja rakastaa niin, että sydän melkein halkeaa. :)

    VastaaPoista
  8. Sulla on upea tyyli kirjoittaa, kirjoitat mukaan tempaavasti ja huumorilla mutta totisesti! Kauniisti!

    Olen ihan varma että kaikilla asioilla on tarkoituksensa ja se että juuri sinä sait kokea juuri nuo oli siksi että moni muu ei olisi kestänyt, mutta sinä kestit!

    Et varmasti ole tehnyt mitää väärää, päin vastoin olet super urhea ja vielä on monta mahdollisuutta elämässäsi!

    Itsekkään en ole koskaan kummastakaan raskaudesta nauttinut niinkuin "kuulusi" ja olen kadehtinut niitä jotka nauttivat, mutta oikeastaan aika turhaan!

    VastaaPoista
  9. Sulla on asenne kohdallaan! Ei voi kuin ihailla :)

    T. Satunnainen lukija

    VastaaPoista
  10. Voimia ja tsemppiä teille :)!
    Kirjotat kyllä mielettömän hyvin ja sun kirjotuksista huokuu rakkaus Tirppaa kohtaan.
    Oli mulla muutaki mut aivot tilttaa ja huutaa unta..

    Ps. Mun eka raskaus ja synnytys oli ku vastakohdat toiseen verrattuna :) eli toivoa on sullaki!

    Kaikkea hyvää <3!

    VastaaPoista
  11. Uskomatonta tekstiä. En ole ennen lukenut blogiasi mutta tämä todella pysäytti! Vahvuus paistaa kyllä näistä teksteistä läpi. Ja loistava asenne :)

    Minulla oli myös käynnistetty synnytys joka kesti, kesti ja kesti. Kamala kokemus ja jätti jonkinsortin pelon, sitä ei käy kieltäminen.

    Ehkä se aika auttaa (?) :)

    VastaaPoista
  12. Komppaan Mm:iä :) !!

    Sulle haaste mun blogissa!

    VastaaPoista
  13. oi kulta! <3

    sinä olet vahva, te olette Tirpan kanssa molemmat ihan super vahvoja. Ja te tulette selviämään ihan kaikesta, minä lupaan sen :)

    VastaaPoista
  14. En tiedä mitä tähän kirjoitan, kun en kyyneleltäni näe ruutua kunnolla. Välillä itkin ääneen lukiessani tekstiäsi.
    Olet hieno ihminen, siitä olen varma!
    Itselläni on neljä viikkoa vanha tyttö ja osa tunteistasi kuulosti kovin tutulle. Mutta minun lapsellani on isä, meidän kanssa täällä kotona. Tilanteesi tuntuu niiiiiin epäreilulta.
    Voimia tuon asenteen pitämiseen.
    Kahdesta asiasta olen tässä elämässä varma: "paha" saa aina palkkansa (ennemmin tai myöhemmin) ja lopussa kiitos seisoo.
    Ihanaa syksyä teille molemmille!
    T.Lintu

    VastaaPoista
  15. Pakko sanoa, että oot kyllä aika voimanainen, tiedäthän sen! Oot selvinny aikamoisista jutuista, ja sulla on aivan ihana tyttö. Ja onneksi suunta on aina vaan parempaan :)

    VastaaPoista
  16. Niin tutulta kuulostaa... Miten hirveä onkaan se pettymys, kun ihanaksi unelmoitu raskausaika on pelkkää henkistä ja fyysistä kärsimystä, yksin. Ja synnytyshän oli meikäläisellä hyvin samanlainen. Mulla oli tosin suunnaton apu käymästäni synnytysvalmennusjoogasta - niiden kikkojen ansiosta en menettänyt järkeäni niinä pitkinä, taukoamattoman supistuksen tunteina, jotka käynnistämisestä seurasivat. Mutta selvitty ollaan, siellä ja täällä, hyvä me!

    VastaaPoista
  17. Tämä oli ihan ok (lue = hyvä) kirjoitus synnytyksestä ja äidiksi tulosta. :) Eksyin blogiisi ensinmäistä kertaa.

    Oman synnytyskokemuksen puuttumisen vuoksi en vieläkään pysty lukea toisten synnytyskertomuksia - etenkään, jos ne koskee alakautta synnyttämistä. Niin vereslihalla minä olen vielä tuon asian suhteen. Uskon kyllä, että kokemus ei välttämättä ollut mielekäs tai mitään sinne päinkään. Silti minä kaipaan ja kadehdin sen kokemuksen kokeneita. Ja sinä tosiaan kirjoitit ihanasti tästä.

    Minullakin oli raskaushepatoosi ja raskausmyrkytys. Ne tosin hypähtivät esiin jo varhain ja vieläpä hyvin rajuina ja olivat viedä meidät mennessään.

    Mutta minulla taas oli se ihana puolisotukena vaikka muuten kaikki olikin aivan kamalaa.

    Ihanaa, että olet saanut kumminkin kokea voimaannuttavia äidiksi tulon hetkiä sen jälkeen. Ja ihanaa että pärjäät kahden lapsen kanssa. Olet vahva ihminen. Olet ihana äiti. :)

    T: poikkeama, äiti jonka takaraivossa jyskyttää edelleen lause "en ole äiti enkä mikään, kun en voi tarjota lapselleni yhdeksää kuukautta kohdussa, en voi synnyttää enkä antaa edes maitoa"

    VastaaPoista
  18. tuon sanan 'ystävä' kaiku kuulostaa niin kamalalta joka tekstissä, vaikka se jääkin aina sisällön puolesta taka-alalle. ystävä ei tekisi tuollaista, unohtaisi odottavan äidin tukemista ja liihottelisi vihdoin vapaan miehen syliin, edes monivuotisen rakkauden varjolla. ystävä ei uhraisi niin tärkeää asiaa. eihän? minkälainen vajakki se 'ystävä' oikein oli?

    tunnin mietittyäni pyyhin pois kaikki yritelmät ja naputan niiden sijaan: en käsitä, miten en nähnyt tilannetta silloin niinkuin nyt. en vaan käsitä. vannon aina pysyväni lapsenmielisenä - mutta tässä olisin toivonut olevani aikuinen. tässä enemmän kuin missään.

    kun se paljonriehuttu rakkaus viimein pakotettiin laimenemaan, oli enemmän kun mahdotonta pyydellä anteeksi. huolimatta siitä olen kumminki ollut alusta asti pahoillani. sillä tavalla että tekee kipeää. ystävän arvonimeä on turha jaella sen paremmin kuin isäihmiselle 'isää'.

    älä syö mua, blogin löysin ihan sattumalta. tiesin, että tottakai te tytsyn kanssa pärjäätte, mutta oon silti ilonen pienistä kuulumisten rippusista. nyt seuraan parintuhannen kilometrin etäisyydeltä menoa sillointällöin. tuon tenavan kummina oisin ollut haljeta ylpeydestä.

    jos joskus tuutte vastaan, niin moikkaan kyllä isäihmisenkin puolesta (moikkaat itse tai et).

    VastaaPoista
  19. Luku-urakka kesken - blogisi on vienyt täysin mukanaan! Täytyy kyllä sanoa, että oot uskomaton nainen! Ja tyttäresi on mielettömän kaunis (ja postausten perusteella mahtava persoona!) :) Hienoa, että kaikki on kuitenkin kääntynyt parhain päin (olen uusimpiakin postauksia jo lukenut), muuta et ansaitsisikaan! Tunteet välittyvät voimakkaasti tekstiesi kautta - oot lahjakas monella alueella, myös kirjoittamisessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä tämä on, historia sensuroimattomana. Paljon on ollut ja mennyt, ja moni asia on nykyään paremmin. N ei ole koskaan pyytänyt poistamaan näitä tekstejä (tietää etten suostuisi), mutta en silti usko hänen ilahtuvan jos näitä yleisesti ruotisi saarella.

      Poista
    2. Ja kiitos. :) Tämä on ollut minun terapiakirjani, tapa selvitä ja kirjata muistiin sellaista, mitä myöhemmin ei enää vauvavuosiväsymykseltään muuten muistaisi.

      Poista
    3. Vaikka nämä täällä julkisesti ovatkin kaikkien luettavissa, en tapaa puida lukemiani asioita toisten kanssa. Muidenkin blogien kohdalla tuntuu, että jonkinlainen luottamus lukijalle annetaan, kun avoimesti jaetaan omaa elämää ja tunteita. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan :)

      Poista
    4. Tuo blogin kirjoittajan ja lukijan välillä oleva sanaton sopimus on aika erikoinen. Useimmat ymmärtävät sen sanomattakin. :)

      Kyseisen saaren asukkaiden kohdalla olen vain tarkka, googlehakuja myöten. Noiden miesten työ ja opiskelu on niin omanlaisesta juttu. N on täällä omasta tahdostaan kasvokuvilla, mutta ei ilahtuisi jos blogin kaikki sisältö olisi löydettävissä googlettamalla "k***tti"

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...