31.12.11

Vuosi 2011



Vuosi 2011 on ollut ihmeitä täynnä.

Tammikuussa sain kovan työn päätteeksi rinnalleni säälittävän rääpäleen, joka vei sydämeni ensivilkaisulla. Pelkkä vauvan tuoksun hengittäminen sai minut itkemään liikutuksesta, jokainen ryppy ja makkara oli uusi, tuntematon mutta kuitenkin oma. Parissa viikossa minun ja tyttären välille muodostui sellainen side, jonka olemassaolo jaksaa hämmästyttää tänäänkin. En ikinä uskonut tälläiseen rakkauden määrään.


Helmikuussa Tee majaili tissillä, sylissä ja liinassa. Ihossa kiinni kaikkina vuorokaudenaikoina. Ja mikä villeintä, se ei ahdistanut tai harmittanut yhtään. Minulla oli varma tunne siitä, että se on meille molemmille parhaaksi. Jostakin tuli myös varmuus omiin valintoihin äitiydessä. Meillä perhepeteillään, täysimetettiin kuusi kuukautta, liinailtiin ja kestovaippailtiin. Kaikkea tuota, vaikka kuka "asiantuntija" olisi ollut eri mieltä. Enkä kadu valintojani.

Maaliskuussa Tee sai nimen. Ja samalla vauvasta tuli persoona. Ristiäispäivänä näin ensimmäisen hymyn, ja tiesin, että meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä. Hymyn myötä ilmeitä ilmestyi muitakin, ja opin tuntemaan pienen koomikon tyttäressäni.


Huhtikuussa aloitettiin vauvauinti, juhlittiin minun syntymäpäiviäni ja tutustuttiin ihaniin uusiin ihmisiin. Tee oppi kääntymään kaikilla tavoilla, ja alkoi liikkumaan pyörimällä. Joka päivä joutui ihmettelemään ihmislapsen tahtoa oppia uutta. Hetkeäkään ei voinut olla vain. Jos ei treenattu kääntymistä tai käsien motoriikkaa, niin sitten treenattiin äänen kirjoa kimakoista kiljaisuista murinaan.


Toukokuussa Tee tutustui luontoon innoissaan, ja oppi siinä sivussa ensin mittarimatotyylillä etenemisen, ja sitten tetsaamisen. Ryömimistä ei kokeiltu lainkaan, enkä osannut sitä kaivatakkaan, ennen kuin neuvolan täti kertoi, ettei Teen tyyli ole ryömimistä nähnytkään.


Kesäkuussa nautittiin kesästä kaikin aistein. Loikoiltiin, laiskoteltiin, haisteltiin kesäilmaa. Käytiin rannalla, hiekkalaatikolla, kylässä ja istuttiin vannassa mummin takapihalla. Jotenkin siinä sivussa onnistuttiin muuttamaan uuteen isompaan asuntoon, ihan ilman muuttostressiä. Tilan tunne oli mahtava, kun uudessa asunnossa on neliöitä lähes puolet enemmän.

Juhannuksena isäihminen kävi viimeisen kerran tapaamassa tytärtään.


Heinäkuussa Tee täytti puoli vuotta ja otti isoja harppauksia kehityksessä. Samassa rytinässä opittiin konttaamaan, nousemaan istumaan, istumaan, nousemaan seisomaan tukea vasten ja tukea vasten seisominen ja tukia pitkin käveleminen. Vauhtia oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta joku järki kuitenkin pienessäkin päässä on, sillä Tee ei tee mitään, ennen kuin on varma, että osaa. Tee ei ole suostunut istumaan, ennen kuin oppi itse nousemaan istumaan. Eikä Tee suostunut seisomaan tukea vasten ennen kuin oppi itse nousemaan tukea vasten. Fiksu likka siis!

Elokuussa paranneltiin olemassa olevia taitoja, ja otettiin lisää kierroksia mittariin. Konttaaminen syrjäytti täysin tetsaamisen, ja seisomista harjoiteltiin ahkerasti.

Tee sai myös syöttötuolin, ja kiinteiden syömistä harjoiteltiin ahkerasti, ja huonolla menestyksellä. Koko elokuun siivosin oksennusta kaikkialta. Kiinteä ruoka ei sopinut pienelle mahalle alkuunkaan, vaan nousi aina ylös. Eikä mitenkään pieninä pulautuksina, vaan kaarella kirkuen ja paineella oksentaen. Ei paljoa lohduttanut olla kokemusta rikkaampi, kun lapsen nukahdettua saa juosta takaisin huoneeseen pelastamaan ipanan joka kirkuu, oksentaa seinille, matoille, petivaatteille ja lattioille, sitä joutuu rauhoittelemaan, riisumaan, kylvettämään, imettämään ja nukuttamaan ipanan uudelleen. Lisäksi saa vielä riipiä kaikki lakanat sängystä ja pedata perhepedin uudelleen. Kun ipana nukkuu taas rauhallisesti, sitä otti sienen kauniiseen käteen ja alkoi kuurata mustikkakeitto-oksennusta seinistä. Neuvolasta ja lääkäreiltä tuli vain kehoituksia jatkaa harjoittelua, mistään rakenteellisesta viasta tai allergiasta kun ei voinut olla kyse. Kuurauskäsi sai paljon harjoitusta, ja Tee oppi inhoamaan syömistä.

Syyskuussa Tee täytti kahdeksan kuukautta ja elämä helpottui kerta heitolla. Syöminen alkoi sujua, ei erinomaisesti, helposti tai miellyttävästi, mutta lopputuloksena ei ollut enää kaariyrjö. Niitäkin tuli, mutta aina harvemmin.
Osallistuimme Teen kanssa kantokiertueelle, ja ihastuimme Tulaan. Kävimme vaeltamassa, pidimme kirppispöytää ja aloitimme vauvamuskarin.

Pinnallinen äiti hihkui innosta, kun mimmin hiukset alkoivat kasvaa takaisin! Sanoja tai sanantapaisia alkoi tulla pulppuamalla: kssssssa (kissa), että (vettä), KAKKA, anna, ammaa (maito), lamppa.


Lokakuussa Tee täytti yhdeksän kuukautta, ja äitiyslomani loppui. Neiti oppi nousemaan ilman tukea seisomaan keskilattialla. Aivan viimeisinä päivinä menetin pienen vauvani, kun pienet pullavat jalat ottivat ensiaskeleet. Miten ylpeä voikaan olla kupeidensa hedelmän uudesta taidosta! Mutta sekään ei vedä vertoja neidin omalle riemulle, sille oivallukselle: "Minä osaan! Minä voin! Kattokaa!" Taputtaminen ja vilkuttaminen ja kielen naksuttaminen saatiin myös sarakkeeseen Osaan.


Marraskuussa pidettiin halloweenjuhlat, kaivettiin talvihaalarit esille, löydettiin unikaveri, osallistuttiin Ravintolapäivään ja harjoiteltiin, harjoiteltiin ja harjoiteltiin kävelemistä. Saatiin ensimmäiset kunnon kuhmut, mustelmat ja yksi verinen vekki alahuuleen. Pienistä kolhuista mimmi ei inahdakkaan, vaan kiire mennä, ehtiä ja ylettää menee pienen kuhmun edelle.

Tee oppi ilmaisemaan myös omaa tahtoaan, isoon ääneen. Suloisen hymyileväisen tyttären sisältä kuoriutui äitinsä veroinen Raivotar, minä itse, älä sä määrää, kaikkitännenytheti. Turhautuminen omaan osaamattomuuteen sai välillä koomisia piirteitä: jos ei ylttänyt kirjahyllyyn, piti heittäytyä maahan, huuta "äiti on paskapääääää" itkua ja hakata takaraivoa lattiaan. Välillä sai etsiä itseltään sen kuuluisan varapäreen, että jaksoi olla aikuinen ja sanoittaa lapselle sen tilanteen. "Sinua harmittaa, koska et yllä. Saa harmittaa, mutta ei tarvitse huutaa ja raivota. Äiti voi auttaa, saako äiti antaa sen kirjan sinulle?"


Joulukuussa hankalat kuviot minun kouluun palaamiseni ja Teen päivähoidon suhteen setviintyivät, vähän kuin olisi avannut sotkuisen lankakerän vain yhdestä langanpäästä nykäisemällä. Haettiin hoitopaikkaa, koettiin luopumisen tuskaa, haalittiin varustelistalle kaikenlaista ja samalla elettiin sitä meidän yhteistä ihanaa arkea.

Jouluna Tee sai aivan liikaa lahjoja, maistoi kaikkea kiellettyä ruokapöydässä, oppi laulamaan "i ha haa" ja matkii kaikkia eleitä ja ilmeitä innoissaan. Osataan inkkariulina, huulten pärryyttäminen, soo soo sormen heilutus, hyssyttely sormi suun edessä ja nenän kaivaminen. (Kivaa päästää lapsi tälläisessä herkkyyskaudessa oppimaan taitoja tarhakaverilta!)

Uusi vuosi vaihtuu rauhallisesti kotona, ipana nukkuu sylissä kun rakettien pauke herättää jatkuvasti.
Ensi vuosi tulee olemaan rankka, ihana, hankala ja korvaamaton. Saan viettää seuraavankin vuoden seuraten tyttäreni kasvua ja edesottamuksia, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.



Hyvää Uutta Vuotta 2011 kaikille lukijoille!

4 kommenttia:

  1. Hyvää uutta vuotta sulle ja Tirpalle!! :)

    Aivan ihania kuvia. Varsinkin tuo perhonen.<3

    VastaaPoista
  2. Minkä kokoinen jalka on vuoden ikäisellä lapsella? Teidän tyttönenhän on pian vuoden? Mä oon ihan pihalla lapsien jalkojen koista, joten voisitko helppiä, pitäis ostaa lahka yhdelle kaverin lapselle. :) Toivottavasti ehdit vastata pian. Pitää varmaan varmuuden vuoksi googletella. :)

    VastaaPoista
  3. En ostaisi vuoden ikäiselle kenkiä lahjaksi. Alkaa olla jo sen ikäinen lapsi, että jalka pitää olla mukana kenkiä ostaessa. :) Teen jalka on pieni ja siro, sisäkengissä 19-20 ja ulkokengissä 20-21.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti voitte hyvin ja blogihiljaisuus on seurausta kiireisistä, mutta hyvistä päivistä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...