30.1.11

Parisuhteellisuusteoreettinen ongelma

Parisuhteen tultua siihen pisteeseen, että parasta olisi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, alkavat ne todelliset vaikeudet. Helpolla pääsisi kun nostaisi kädet ilmaan ja kävelisi ulos tilanteesta. Joku on verrannut alusta aloittamista siihen, että pyörittäisi satakiloisen kivenmurikan takaisin mäen harjalle. Tällä hetkellä tuntuu juuri siltä. Suhteen menneet asiat, kipeät sanat, tehdyt vääryydet ja tekemättä jättämiset ovat tuhottoman painava kivi. Kiveä on kuitenkin pakko pyörittää ylöspäin jatkuvasti, hetkeksikään ei voi luovuttaa, tai kivi on taas mäen alla. Projekti imee mehut vahvimmastakin, vaikka huipulla siintäisi kuinka onnellisempi, tasapainoisempi ja kaikin puolin "normaalimpi" elämä.

Niin paljon kuin tahtoisinkin nostaa kädet ilmaan ja huutaa "korjaa sinä tämä! sinä tämän rikoitkin!", on molemmille helpompaa, että olen kumppanina myös tässä. Kivi on liian raskas vain toiselle meistä. Minä yritin pyörittää sitä yksin koko kesän, ja tiedän paremmin. Niinpä yritän laittaa sivuun katkerat, kaunaiset, vihaiset, petetyt tunteeni, ja keskityn kiven pyörittämiseen. Jos onnistumme, mäen huipulla on ehjä perhe ja pitkä yhteinen elämä isäihmisen kanssa. Parempaa lahjaa en voisi tyttärelleni antaa, ja ehkä asioiden työstäminen saisi minutkin taas tuntemaan, että tahdon tätä myös itselleni.
Nyt se tunne on vielä hakusessa. Mistä se löytyy?

Tähän mennessä olemme päätyneet hyvin epämääräiseen ratkaisuun. Isäihminen on mukana arjessamme meille molemmille sopivissa määrin, ennen kaikkea tyttösen isänä. Parisuhteellemme olemme antaneet enemmän tilaa ja aikaa, ja sovimme, että seuraavat puolitoista vuotta (isäihmisen armeija alkaa heinäkuussa ja kestää vuoden) olen yksinhuoltajana, ja katsomme sen jälkeen, mihin parisuhde on kehittynyt, vai onko sellaisesta havaintoakaan. Erityisen tyytyväinen olen siis siihen, että seuraavaan puoleentoista vuoteen minulla ei ole velvoitteita saada tästä aikaan mitään suurta ja sydäntä mullistavaa, eikä minun tarvitse myöskään pelätä, että joku satunnainen naikkonen ilmaantuu tähän väliin. Pitkästä aikaa en saa päänsärkyä ja itkua aikaiseksi "meidän" miettimisestämme, vaan voin katsoa tulevaan hieman rentoutuneempana, saanhan keskittyä täysillä vauva-arjesta nauttimiseen.

29.1.11

Onnesta soikeina

Rakas tyttäreni on kaksi viikkoa pieni.

Elämä lapsellisena on parempaa, kuin uskalsin etukäteen kuvitellakaan. Minua peloteltiin itketyillä öillä, vaipparumballa, imetyksen vaikeudella ja omalla hitaalla paranemisella. Sen sijaan sain kolmikiloisen paketin, joka on tuonut mukanaan lähinnä suuria iloja: rauhallisia ja keskittyneitä imetyshetkiä, jutustelua, harmaista aivopoimuista kaivettuja lastenlauluja, päikkäreitä ja yöunia meille molemmille, sylittelyä, kylpyhetkiä, ja ihan vain toistemme ihmettelyä.

Jotta en vaikuttaisi valehtelijalta, voin kertoa että on meillä pieniä hankaluuksiakin, joille tosin lähinnä naureskellaan. Maitoa tulee suihkuamalla kun vain ajattelen sanaa "vauva", lapsi parka saa hikan joka syömisen jälkeen, kun ei pysty nielemään tarpeeksi nopeasti, ja meillä on neljän litran varasto äidinmaitoa pakkasessa minigrip-pusseissa päivämäärillä varustettuna. Tunnen itseni siis valioluokan lehmäksi.

Blogin suhteen olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta tahtoisin edelleen jakaa arkeani, nyt lapsiperheen sellaista. Vertaistuki on korvaamatonta. Toisaalta tunnen oloni emokarhuksi, enkä tiedä uskallanko näyttää kasvottomille kävijöille lapseni. Kuvattoman blogin pitäminen taas tuntuu vajaalta. Yksi vaihtoehto olisi pitää blogia salasanan takana, mutta lukisiko tätä sitten enää kukaan? Jäisikö tämä blogi siinä tapauksessa vaille sitä olennaisinta, lukijoita? Tätä pohdintaa jatkan vielä, eikä toistaiseksi ole muutoksia tiedossa. Ei valitettavasti myöskään kuvia hurmaavasta tyttärestä, ennenkuin pääsen johonkin lopputulokseen.

25.1.11

Onni on oma käärö

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta linjoilla, mutta olen ollut muissa maailmoissa. Olen hukkunut sinisiin silmiin, takertunut ryppyisiin pieniin sormiin ja koukuttunut vauvan hiusten tuoksuun. Olen rakastunut päätä pahkaa, enkä ole välittänyt vähääkään siitä, että muun maailman aika ei ole pysähtynyt.

Vähän voisi päivittää, mitä tapahtui, sillä kunhan alkuun päästiin, tapahtui rytinällä.

Tiistaina oli rutiinineuvola, viikkoja 37+2, ja verenpaine oli 129/89 ja proteiinit kahdella plussalla. (Normaaliverenpaine ollut 117/56) Joten sain kiireellisen lähetteen äitiyspolille heti seuraavaksi aamuksi. Tiistai-illan panikoin kotona, paiskoin tavaroita pakkaamattomaan sairaalakassiin ja itkin kun en jaksanut seistä edes tiskaamisen ajan.

Keskiviikkona matkasimme isäihmisen kanssa polille, menetin kuusi putkea verta ja kärvistelin lääkärin tutkimuksen ajan. Mahavaivalla vaikutti olevan kaikki hyvin, mutta toxemiakokeet hälyyttivät, ja sain jäädä osastolle tarkkailuun. Osastolla mitattiin miun painoa kuuden tunnin välein, ja sain ensimmäisen 12 tunnin aikana 1,5kg lisää painoa, ja se näkyi koko kropassa ja yleisessä voinnissa. En ole ikinä tuntenut oloani niin sairaaksi. Lääkärit kuitenkin sanoivat, ettei ole syytä käynnistykselle, kun ei ole "mahdottoman" korkea verenpaine, eikä näköhäiriöitä. Sain kotiutumisluvan seuraavalle aamulle, ja pillitin osastolla vauvojen kanssa kilpaa.

Torstaina aamukierrolle osui sama lääkäri kuin keskiviikkoaamulle, ja yhdellä vilkaisulla mitään tutkimatta tai painoani kysymättä (+2,3kg/vrk, verenpaine 140/100, toxemiaverinäytteissä edelleen moitittavaa) lähetti sängyllä alakertaan käynnistykseen. Käynnistystä aloiteltiin pillerinmurusilla kohdunsuulle, ja sillä saatiinkin edistystä aikaisiksi, päivän lopuksi olin sentin auki ja kohdunkaula täysin hävinnyt. Miut ja isäihminen passitettiin kummiskin nukkumaan, koska "seuraavasta päivästä tulee rankka". En halunnut yöksi kipulääkitystä, mutta kätilö osasi olla tomera ja sai minut suostuteltua aquarakkuloihin. Auttoi muuten yhtä paljon kuin seinän potkiminen naula varpaankynnen alla..

Varsinainen synnytys:

Perjantaina aamusta sain käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ja sitten puhkottiin kalvot. Mahavaiva sai pinnin päähän ja mie tipan ja sata muuta piuhaa. Supistukset alkoivat itsekseen, mutta eivät säännöllistyneet tarpeeksi, joten sain oksitosiinitipan.
Siitä pisteestä eteenpäin supistukset kestivät neljä minuuttia ja väliä jäi noin minuutti. Kuusi tuntia täyttä kärsimystä, kun ainut kivunlievitys mitä tarjottiin oli ilokaasu, kohdunsuulla ei tapahtunut mitään muutosta (2cm auki kokoajan) ja miulla lähti moneen otteeseen sekä järki että kontrolli omaan kroppaan. En hallinnut itseäni sen vertaa, että olisin voinut kohottautua sängyllä tai puhua. Supistuksien välillä ehti vain ottaa maskin kasvoilta, hengittää hetken happea ja tajuta, että luoja taas se alkaa. Olin enemmän kuin valmis luovuttamaan, kipu ei ollut tasoa "kuin kuolisi" vaan "luoja, tappakaa miut".

Tässä kohtaa sopii antaa hieman tunnustusta isäihmiselle. Kaiken muun se on ehkä sössinyt perusteellisesti, mutta tuossa koitoksessa se oli mies paikallaan. Ei napissut mistään, kysyi jos ei tiennyt, tajusi miun järjettömiä viittomia kun ilokaasu+kipu tuntui vievän puhekyvynkin, auttoi kätilöitä, runnoi selkää kun kaipasin sitä, ja paijasi kun en muuten saanut supistuksen jälkeen lihasjännitystä laukeamaan. Lisäksi se muisti sanoa monta kertaa, että minä osaan ja pystyn ja lopuksi, että on ylpeä tytöistään.

Loppujen lopuksi sain aneltua sen verran kivultani, että kätilö sai suostuteltua lääkärin antamaan miulle epiduraalin, silläkin riskillä että synnytys hidastuisi entisestään (edelleen 2cm auki). Sain epiduraalin, ja ainut "hyöty" mitä siitä ehti miulle olemaan, oli yhden supistuksen ajan kohtulihaksen rentoutuminen, helvetillinen syyhykutina (allerginen reaktio) ja sitten tuntui, että nyt repeää p*rse. Yritin olla lunkisti, olihan miulla muka paras mahdollinen puudutus, mutta ponnistamisen tarve oli hillitön. Sain sen viitottua kätilölle, ja kommentti olikin "oho, tukka näkyy, tahdotko koittaa, vauvan pää on tässä". Tuli naisille kiire laittaa hanskat käteen, koska kaksi supistusta ja kolme ponnistusta myöhemmin tilanne olikin jo "onneksi olkoon". Ponnistusvaiheen kestoksi merkittiin 8 minuuttia. Epiduraali alkoi toimia, kun synnyttelin istukkaa.
Sain rinnalleni mahdottoman kinaisen tyttelön klo 18.58 ja rakastuin ensisilmäyksellä.

Jotta hankaluudet eivät jäisi siihen, osastolla ehdittiin olla alta tunti, kun neitosen sokerit romahtivat, ja vauva vietiin alakertaan keskolaan, ja mie jäin taas huutavien vauvojen kanssa osastolle itkemään ilman omaa nyyttiäni.
Syntymäshokistaan glukoositipan avulla selvittyään sain neidin rinnalle ja kaiskuun, ja yhteiselämä alkoi luistaa heti niinkuin sen kuuluukin. Kotiuduimme tiistaina, 7 sairaalapäivän jälkeen.

Tuore äiti on toipunut hyvin, vaikka repesi rytäkässä kaikkiin neljään ilmansuuntaan vähän. Suurimmat kivut ovat kaikissa neulanrei'issä, joita riittää verikokeiden, tipan ja epiduraalin takia joka sormelle ja varpaalle laskettavaksi.



Kotielämä on ihanaa. Neiti nukkuu, syö ja seurustelee, ja pitää huolta siitä, etteivät vaipat pysy liian kauan puhtaina, eikä itke koskaan. Minä saan tehdä vauvan unien aikana mitä tahdon, mutta aika usein jään vauvan kanssa sänkyyn pötköttelemään, ja nuuskin ja kattelen tuota pientä ihmettäni. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu "kel' onni on, onnen kätkeköön" mutta mie kehtaan tunnustaa olevani onnellinen päästä varpaisiin, joka solullani.

17.1.11

Ihmeellistä

Taitaa tupata pientä blogitaukoa, sillä:

Perheeseeni syntyi tyttelö 14.1.11 klo 18.58, mittaa kertyi 3150g ja 50cm.

Olen rakastunut.

12.1.11

Vuoroin vieraissa.

Olen koko raskauden kaivannut kipeästi vertaistukea. Minulla ei ole ollut kumppania vierellä jakamassa kaikkia tunteita ja tuntoja, mutta minulla on ollut rinnallani 34 upeaa naista, joiden puoleen kääntyä isoissa ja pienissä asioissa. He ovat paitsi tuoneet jännitystä elämään, myös vähentäneet stressiä, kannustaneet, potkineet hellästi persauksille ja jakaneet viisaudestaan. Olemme myötäeläneet toisemme raskauksissa lähes alusta asti, eikä asiaan ole tullut muutosta nytkään, kun puolet vauvamahoista ovat vaihtuneet vauvoiksi. Kiitän näitä kanssasisariani paljosta, ja toivon, että jatkamme myötäelämistä myös pikkuvauva-ajan, miksei pidempäänkin.

Vertaistuki on vastavuoroista. Kun tuntui, että seinät kaatuvat päälle, eikä keneenkään läheiseen voi enää luottaa, sain postissa nämä:

Pienet käsintehdyt vauvantossut muistuttivat, että tukea on tarjolla, jos siihen uskaltaa nojata. Minun ei ole tarvinut hävetä ikääni tai perhetilannettani, olen saanut olla minä, ja silti tullut hyväksytyksi. Jopa siinä määrin, että joku on valmis käyttämään aikaansa ja kädentaitojaan minun piristämisekseni.
Nämä kyseiset ovat Verskisen käsialaa, mikäli joku tahtoo ostaa itselleen omat, näitä saa myös tilauksesta.

Piristykseksi loppuraskauteen ja sen hankaluuksiin halusin lähettää vastavuoroisesti jotakin pientä. "Itsetehty" ei aina takaa suloisia lopputuloksia, mutta yritin parhaani:


Virkattu vaunulelu, 100% kierrätetyistä materiaaleista. Toivottavasti siitä on iloa.

(Osastolla on TYLSÄÄ. Voin postata varastosta kaikki vuoroaan odottavat.. Koittakaa kestää.)

Osastotarkkailua

Eipä taida miusta tulla äitiä tällä viikolla, ellei ihmeitä tapahdu.

12 tunnin paasto, kuusi putkea verta ja käyrillä makoilua puolisen tuntia. Ei se enempää vaatinut, ja lääkäri oli sitä mieltä, että osastohoito on tässä tilanteessa ainut vaadittu toimenpide.
Niinpä keskityn täällä olennaiseen. Näytän merimakkaralta tai kiinalaiselta maatyöläiseltä, sillä turvotusta on kertynyt vuorokaudessa kilo. Söin ruuaksi punajuurikeittoa (!) ja voin pahoin. En tiedä johtuuko pahoinvointi myrkytyksestä vai keitosta. Vauva melskaa entiseen tapaansa, eikä minulla ole edes huonekaveria seurana. Mitä täällä on tarkoitus tehdä? Nukkua?
Vaikka eilen paniikki oli hirveä ja kaikki vaikutti olevan vaiheessa, olisin silti mieluummin ottanut vauvan syliin jo tänään, kuin jäänyt vangiksi osastolle tämän huonovointisuuden kanssa.

Jos jotakin positiivista pitää tästä reissusta repiä (mielenrauhan lisäksi) niin olkoon se painoarvio: mahassa on 2990g aarretta.

11.1.11

PANIIKKI

Olo on kuin päättömällä kanalla ketunkolossa. Pyörin yksiössäni ja yritän saada jotain tolkkua tapahtuvaan. Nostelen tavaroita paikasta toiseen, enkä saa aikaiseksi mitään muuta kuin napakoita supistuksia.

Tänäänhän piti olla rutiininomainen neuvolakäynti, viikkoja 37+2, kaikki hyvin ja nähdään ensi viikolla. Melkein kolme viikkoa laskettuun aikaan, viisi viikkoa viimeiseen häätöpäivään. Runsaasti aikaa hoitaa kaikkia pikkujuttuja, joita tipahtelee mieleen. Aikaa valmistautua henkisesti perheytymiseen, vauvautumiseen. Aikaa suunnitella synnytystä. Aikaa bloggailla kaikesta vauvavalmistelusta äitiyslomatylsistyessä.

Näyttää kuitenkin siltä, että aika loppui lyhyeen. Proteiinit ovat kahdella plussalla ja verenpaineet "mukavan" korkeat. Kiireellisenä lähete keskussairaalaan huomisaamulle, epäilynä raskausmyrkytys. Joten pakkaan sairaalakassia, tiskaan ja vien roskat ulos. Ja paastoan huomisia verikokeita varten.

Mikäli minusta ei kuulu tämän enempää, olen jäänyt sille tielle jakautumaan.

4.1.11

Yöllä hiljaa kuiskuteltua

Olen kärsinyt hillittömästä unettomuudesta joulunaluspäivistä asti. Yöllä on paljon aikaa muistella vanhoja.



Jonakin menneenä vuonna sydänyön unettomuus ja korvaan kuiskitut hiljaiset unelmat on piirretty suttupaperille kahden ihmisen käsin. Ehkä hieman nauraen olemme kirjoittaneet myös kuvitteelliset nimet unelmillemme. Tähän ryppyiseen (kertaalleen poisheitettyyn) piirrokseen olen palannut monesti tämän raskauden aikana. Me halusimme lapsia. Me halusimme yhteisen kodin. Yksityiskohdista ja ajoituksesta emme puhuneet, mutta kyse oli haaveilusta, yhteisen tulevaisuuden maalaamisesta. Välillä katson kuvaa katkerana, vihaisena. Kuinka minä jäin yksin, kun unelma oli meidän käsissämme, helposti toteutettavissa? Minä en valvonut silloin yksin. En haaveillut yksin. En ikuistanut unelmiamme yksin. Useimmiten olen kuitenkin katsonut kuvaa, ja ymmärtänyt, että kannan sisälläni isoa osaa tuota unelmaa, ja minun pitäisi kiittää isäihmistä. Vaikka hän livisti kuvasta, on hän antanut minulle kuitenkin suunnattoman, käsittämättömän suuren lahjan.

Meistä ei välttämättä tule koskaan perhettä. Mutta minusta tulee.

3.1.11

Tättähäärä hukkapätkä

Sekä minä, että isäihminen olemme olleet omituisen näköisiä lapsia. Tiedättehän, mummot eivät ole tulleet puristelemaan meidän poskiamme ja hokemaan miten söpöjä olemme. Eikä asia oikeastaan ole muuttunut tähän päivään mennessä, minusta ei tullut klassisen kaunista eikä isäihmisestä raamikkaan komeaa.

En tiedä, saammeko tyttären vai pojan, mutta mikäli ultrakuvista voi mitään päätellä, on mukelo perinyt ainakin osan omalaatuisista piirteistämme. En malta odottaa, että pääsen näkemään millainen peikonpoika mahanahkan alta paljastuu.


(Edes ammattivalokuvaaja ei saanut minusta "suloista tyttölasta")

Lisäksi näin lähellä mahavaivan vuokrasopimuksen purkupäivää tulee miettineeksi, millainen persoona hän mahtaakaan olla. Viitteitä on olemassa, olenhan kantanut häntä jo lähes 9 kuukautta. Meidän mukelomme on yliaktiivinen tättähäärä, joka tekee mieltymyksensä selväksi myös kudosten läpi. Jatkuuko tämä ulkomaailmassa? Onko yhdistelmä minua ja isäihmistä todella se vauva, joka kiipeää vaippa edellä puuhun ennenkuin oppii kävelemään? Onko vauva perustyytyväinen tarkkailija, vai vaativa tapaus, joka haluaa olla aina siellä missä tapahtuu?

Minua on alkanut jännittämään. Tahdon tietää kuka sinä olet, joten ethän viivy enää pitkään.

1.1.11

Kolme lupausta, kolme toivetta

Vuoden vaihtumisen kunniaksi on tapanani ollut luvata kolme helppoa asiaa toteutettavaksi, ja lausua kolme toivetta, joiden toteuttaminen ei itseltäni hoidu, universumin hoidettavaksi. Tänä vuonna tuntui erityisen tärkeältä tehdä erityisen helppoja lupauksia, ja valita erityisen tarkasti toiveeni.

Lupaan:

1. Herätä nahkavekkarin soidessa.


2. Syödä vähemmän appelsiineja.

3. Tiputtaa vyötärönympäryksen alle sadan.


Toivon:

1. Lisää kärsivällisyyttä. Metritavarana kiitos.
2. Kykyä rakastaa ja tulla rakastetuksi. Edelliset pääsivät loppumaan.
3. Äidinvaistoa ja kaikkea pakettiin kuuluvaa.

Toivotan kaikille parempaa uutta vuotta 2011. Minulle se ainakin tulisi tarpeeseen, tiedä teistä sitten.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...