27.2.11

Voi.. pöpö!

Kun nyt kerran flunssaillaan niin flunssaillaan kunnolla! Itse en olisi perustanut valvotusta yöstä, nälkää huutavasta lapsesta joka ei voi syödä, väsyneestä lapsesta joka ei voi nukkua, koska nenä on tukossa ja mahassa kaivertaa nälkä. Arvatenkin tästä seuraa se, että olemme molemmat entistäkin kipeämpiä ja väsyneempiä.

Lisäksi seurasi sairaalareissu, sillä vauvan kuuluu syödä ja nukkua, eikä kumpaakaan enää voitu tehdä. Lääkäritäti määräsi keittosuolaliuoksen hengittämistä höyrynä ja ilkeän imutoimenpiteen, vaan kah, hirviän huudon jälkeen olikin ihanan aurinkoinen neiti, jolla kulki henki ja maistui ruoka. Lisäksi tänään päivällä on ilmiselvästi nukuttu univelkoja pois.

Neidin päiväunien aikana pistin hihat heilumaan ja leivoin osan ristiäisleivonnaisista. Bebejen muropohjat ovat nyt valmiit, täytän ne lauantaina, ja nämä keksit ovat jo aivan valmiita mupusteltaviksi, kun ristiäispäivä sunnuntaina koittaa:



Huomenna upotan kädet taas sokerimassaan, sillä rakkaan tyttäreni kastekoriste imee työtunteja kuin sieni!

26.2.11

Karhunpoika sairastaa

..ja sen äiti myös.

Jostain napattiin mahtava flunssapöpö, ja nyt kärsitään uuden "lemmikin" aiheuttamista hankaluuksista. Flunssa on aikuisellekin kamalaa, kurkku on kipeä, keuhkoissa limaa, päätä särkee ja nenä valuu tai on tukossa tai molempia. Pikkuvauvalle flunssa on hirveää. Nenä tukossa ei voi syödä eikä nukkua, eikä niistäminen vielä kuulu "osaan" listalle. Niinpä nenään pitää valuttaa keittosuolaliuosta, ronkkia pikkuniistäjällä, imeä nenäfriidalla ja telttailla äipän kanssa höyryhengitellessä lavuaarin yllä.. ja huutohan on sitten menon mukaista. Ja yöunet asiaankuuluvan olemattomat.

Että hyvää päivää loppumaailma, me ei tänään nousta sängystä!

(Ps. Kuva on Blivetin ihanasta pehmopöpökokoelmasta. Olen ihan höpsönä niihin, omistan jo kaikki ruuanlaittopöpöt, nyt pitänee alkaa keräämään lastentauteja..)

24.2.11

Keisarin uudet vaatteet

(Verskisen inspiroimana apinoin aiheen)

Neitokainen on nyt virallisesti kasvanut ulos 50-56-senttisistä vaatteista, ja suurin osa niistä on pakattu jo odottamaan jaottelua kirppis- ja muistolaatikkokasoihin. Meidän neitosen vaatteet on 2ndhand tavaraa lähes kaikki, kirppareilta ja tuttavilta ostettua/saatua, muutama uusi vaatekappale on tullut lahjaksi. Vaan saapahan näinkin aika kivoja yhdistelmiä aikasiksi:


Ja koska meillä harrastetaan sekä puklailua, että vaipanpuntista kakkaamista, vaatetta saa vaihtaa usein.

Äiti ei pidä vaaleanpunaisesta, mutta sitä tulee ovista ja ikkunoista kun tyttösestä on kyse, joten ei auta kuin luopua periaatteistaan. (Lahjaksi saadut superepäkäytännölliset housut.) Ja lapsi nyt näyttäisi söpöltä vaikka perunasäkissä.


Ehdoton lempparivaate on nuo musta-valko-vihreät housut, niitä on kiva yhdistää vaikka mihin!


Välillä ollaan ihan vaan bodysillaankin, ja tuuletetaan reisimakkaroita. Vaaleanpunainen ei näytä niin hirvittävältä omaankaan silmään jos sen saa kivana kuosina.



Tuttiharjoittelu jatkuu vaihtelevalla menestyksellä, mutta ainakin ollaan sävy sävyyn.



Tässä vaaleanpunaisessa asussa juhlittiin ystävänpäivää ja samalla 1kk-synttäreitä. Käytiin pullakahvilla ihan kahvilassa asti.


Tämä asu riipaistiin kasaan kun pikkuveljeni juhli 7-vuotissyntymäpäiviään merirosvoteemalla, ja vieraidenkin piti pukeutua edes vähän. Vintage-mekko tutalta ja ihanat tennarisukat.


Ja jottei nyt ihan hipeiksi ruveta näissä vaateasioissa(kin), niin tänään käytiin shoppailemassa sekä äidille, että tyttärelle ihan iskemättömät juhlavaatteet ristiäisiin. Vaan siitä ehkä lisää myöhemmin.

Tunnustuksia




Tunnustuksia on sadellut, ja huomasin asiaa tutkiessani, että eihän niitä olekaan vinoa pinoa, kaksi samaa vain moneen kertaan.

Stylish Blogger- tunnustus vaatii paljastamaan seitsemän uutta asiaa itsestäni. Tein tämän jo kerran toisen tunnustuksen yhteydessä, joten voisin paljastaa seitsemän asiaa, jotka minulla ja tyttärelläni on yhteistä:

1. Temperamentti. Muuten ollaan aurinkoisia kuin hangonkeksit, mutta jos joku asia hiertää, siitä ilmoitetaan isoon ääneen eikä odotella, josko joku asian itse huomaisi.

2. Korvat. Isäihmisellä on hassut suipot tonttukorvat, mutta likka sai minun korvani, hassun pyöreät ja pienet.

3. Hiukset. Isäihmisellä on hirvittävä luonnostaan musta hiuspehko. Minulla taas on luonnostaan pähkinänväriset laineikkaat hiukset. Tyttärellä on sama punaruskea hiuslaatu, mutta vielä kiharampana. Reppana.

4. Huulet. Pienenä miuta kiusattiin, huudeltiin mustalaiseksi, koska omaan oliivin sävyisen ihon ja muhkeat huulet, varsinkin alahuulen. Teininä asia ei enää harmittanut, eivätkä pojat niiden takia ainakaan kiusanneet. Tyttärelläni on täsmälleen samat pusuhuulet.

5. Ilmeet. Tästä asiasta teen kuvapostauksen kunhan saan skannerin toimimaan..

6. Varpaat. Pitkät ja päästä pompulaiset. Synnytyssalissa laskin moneen kertaan että onhan niitä vain viisi. On niitä, mutta ovat niin hassut noin pienissä koivissa!

7. Nukkuminen. Kun neiti nukahtaa kunnolla, pommikaan ei herätä sitä ennen aikojaan. Kuulumme samaan klubiin.

Toisen tunnustuksen mukana tuli hirviä kysymysliuta tästä blogista, mutta vastailen niihin myöhemmin, sillä työnjohto kutsuu!

(Ps. Kun 14111 kävijää täyttyy, voisin arpoa jotakin itsetehtyä, mahdollisesti kakunkoristeita tai muuta käsityötä? Ideoita?)

23.2.11

Piperryksiä


Tarkkaan lukeneet tietävät, että opiskelen leipuri-kondiittoriksi. Äitiyslomallakaan ei osaa levätä laakereillaan. Tilaustöitä on riittänyt, mutta haluaisin esitellä kaksi spesiaalimpaa kappalettakin:



Ja tämän postauksen myötä siirrän nämä ihan omaan osioonsa, joka löytyy sivun yläreunasta. Ei tarvitse kattella räpellyksiä, jos ei tahdo.

19.2.11

Kylmä, kylmä, edelleen kylmä!




Juuri tämän vuoden halusit rakas lapsi valita syntymiseen! Vuosisadan kylmin talvi. Kuukauden ikäisen vauvan kanssa näillä keleillä ei liikuta mihinkään vaunuilla, ja autoahan meillä ei ole alla. Valitan pakkasista, ja varaan oikeuden valittaa myös helteistä, jos ennusteet pitävät paikkaansa, ja ensi kesä on vielä edellistäkin kuumempi.

Luonto on minua vastaan, joten mepä luetaankin loruja ja runoja teekupin kera sohvan nurkassa. Ollaan laiskoja ihan luvan kanssa, eikä blogatakkaan jaksa syvällisesti, joten jaetaanpa vähän kuvia viikon tapahtumista:


Kävin kampaajalla, näytän lapsen mielestä pallomasilta. Mokoma nauroi miulle koko loppupäivän.


Kissa ja lapsi ovat tehneet tuttavuutta, eivätkä pidä toisistaan.


Kivat kledjut ja poseeraus hallussa! Näistä vaatteista on pakko ottaa kuvia, koska neiti kasvaa niistä nopeammin ulos, kuin osasin kuvitellakaan! Ensimmäiset 62-senttiset on jo korkattu.


Ai joo, ja tää me opittiin ihan vasta! Sujuu vielä vähän huterasti, mutta joka päivä varmemmin.

17.2.11

Silkkoa sisältä

Raskaudesta ei ehkä jäänyt fyysisiä maamerkkejä, mutta tuntuu, että sisällä onkin sitten silkkoa mahanahkankin edestä.

En kaipaa raskaus-minääni. En voi katsoa kuvia taaksepäin, ja ajatella olleeni kaunis. Olin pahoinvoiva, turpoava, paisuva ja ruma. Enkä kovin hymyilevä. Tiedostan kyllä, etten saanut juurikaan raskauskiloja, ja että maha oli söpö ja kiinteä pallo. Isäihmisen lähteminen vaikutti rankemmin kehonkuvaani, kuin mitä uskalsin raskausaikana myöntää. Olemme kulkeneet yhtä matkaa niin kauan, että hän muistaa minut jo, kun olin vartaloltani pikkupoika. Kelpasin hänelle silloin, kelpasin myös muuttuessani pikkuhiljaa tytöstä naiseksi, kelpasin jopa hivenen pyöreänä ja pehmeänä. Siksi se kirpaiseekin sydäntä, että tätä vartalonmuutosta hän ei jäänyt katselemaan.

Synnytys jätti arpia muuallekin, kuin tikattuhin osiin. En ole ikinä ollut niin avuton ja heikko ja muiden armoilla. En saanut hallita mitään osaa synnytyksestä, vaan kaikki tapahtui tahdostani ja pyytämisistäni huolimatta. Synnytyssuunnitelmaan kirjasin, että haluan mahdollisimman luonnollisen synnytyksen. Uskoin pärjääväni kuumassa vedessä, hieronnalla, äänen käytöllä ja hengittämällä, sillä minulla on erittäin korkea kipukynnys. Sen sijaan sain käynnistetyn synnytyksen, ja tuntitolkulla kipua, johon en saanut mitään liennytystä, en saanut edes suihkussa käydä. Synnytys ei edennyt, oksitosiinia (eli samalla myös kipua) lisättiin jatkuvasti, ja petyin vartalooni täysin. Se ei osannut hommaansa. Lopulta kipu tavoitti pisteen jossa olin valmis luovuttamaan, toivoin jonkun lyövän minut tajuttomaksi, sillä en vain jaksanut enää, kun kipuun ei tullut taukoa ollenkaan. Edelleen tuntuu mielettömän pahalta muistella synnytyksen kulkua. Olin onneni kukkuloilla kun ponnistamisen tunne tuli, vihdoinkin kroppani teki mitä sen kuului, ja sain työntää lapsen ulos. Sattuihan sekin, mutta sain tehdä jotakin! Tiedän, ettei pitäisi ajatella näin, mutta kokemus tekee minusta vähemmän naisen, eikä enemmän, niinkuin sen kuuluisi.

Luulisi, että synnytyksen jälkeen vartaloni palautuisi minulle. Imetys tekee kuitenkin minusta ympärivuorokautisen tissibaarin. Eikä se edes haittaa. Imetyksen sentään osaan, ja on eheyttävää nähdä, kuinka lapsi tyyntyy rinnalle ja ottaa katsekontaktin. Sen mitä olen naiseudestani menettänyt, sain äitiydessä tuplaten takaisin.

Viimeiset mahakuvat


37+5, hetkeä ennen kalvojen puhkaisua


Kuukausi synnytyksestä

Josko nyt olisin jo saavuttanut pisteen, jossa mahani arviointi ei kuulu enää ulkopuolisille. Ja kysyjille on kiva vastata: ai, kiitos kysymästä, ei jäänyt raskauskiloja, ylimääräisiäkin on lähtenyt viisi. Onhan tuo maha vielä löllö kuin ylinoussut pullataikina, ja linea negra loistaa kilometrin päähän, mutta se on selkeästi jo minun mahani!

14.2.11

Nolla vuotta, yksi kuukautta

Aika rientää ihan toisella tavalla, kun on oma lapsi.

Vasta eilenhän minä makasin synnytyssalissa ja ihmettelin rinnalle nostettua kinaista rääpälettä. Pesun jälkeen se näytti jo enemmän ihmiseltä, ja hämmästyttävän paljon minulta. Kun se nappasi itse rinnasta kiinni ja räväytti silmänsä auki, tiesin, että me pärjätään ja opitaan tarpeelliset kyllä.

Kaksi päivää kaipasin lasta takaisin rinnalle, kun lääkäri määräsi murun keskolaan parantelemaan sokeriarvojaan. Sydäntäraastavaa tietää, että oman maailmani napa on neljä kerrosta alempana yksinään, kun itsellä on sylissä paikka. Hoitajat kysyivät ensimmäisenä päivänä saako lapselle antaa tutin, kun heillä ei aina ole aikaa lohduttaa itkevää vauvaa. Kukakohan olisi siinä vaiheessa lohduttanut itkevää äitiä?

Vietimme vielä pari päivää sairaalassa, ja aloittelimme tekemään asiat omalla tavallamme. Nukuttiin vierekkäin, tissiteltiin ilman kelloa ja syöttöpunnituksia ja puettiin päälle sopivasti, eikä oppikirjan mukaan. Hoitajat näyttivät navan putsauksen ja opastivat erilaisia imetysasentoja ja rintapumpun käyttöä. Loput osasinkin itse, tai halusin opetella kaikessa rauhassa, joten lääkäri antoi meille lähtöpassin. Kotimatkalla pysähdyttiin puolessa välissä matkaa toteamaan, ettei isäihminen oikein hallinnut turvaistuimen laittoa, ja siirrettiin se takapenkille, missä turvavyö riitti joka koloseen, lisäksi pysähdyttiin neuvolassa rintapumppulainaamossa.

Kotielämä luistaa edelleen yhtä hyvin kuin ensimmäisinä päivinä, ehkä vain varmemmin.
Lapsi syö päivällä kolmen tunnin välein, ja öisin kolmen-neljän tunnin välein. Tarpeen vaatiessa vaihdetaan vaippaa, kestovaippojen kanssa tehdään kokeiluja yritys-erehdys-uusi yritys systeemillä, ja pikkuhiljaa ollaan siirtymässä täyskestoiluun. Päivisin ollaan jo pidempiä pätkiä hereillä, ja vauva on selkeästi paljon seurallisempi, ja välillä jopa vaatii äänekkäästi seuraa ja viihdykettä. Enää itku ei siis aina ole sitä, että joku on vialla. Itkua aiheuttavat lähinnä sitkeässä istuvat pierut, vaan niitäkin saadaan ulos vauvahieronnalla, akupisteiden painelulla, liinailulla ja vaunuttelulla. Välillä kylvyssäkin piereskellään niin että perusmallinen kylpyamme käy poreammeesta.
Perusrytmiin (nukkumis-syömis-vaipanvaihto-jutustelu) tuo säpinää satunnaiset vieraat ja vierailut. Kolmiviikkoisina matkustimme Helsinkiin asti (130km) vauvatreffeille, lisäksi olemme käyneet mummoloissa useasti ja perhekerhokin korkattiin viime perjantaina. Puuhaakin siis riittää.

Isäihminen osallistuu lapsen elämään vähän vaihtelevalla menestyksellä. Välillä tuntuu, että meistä ehkä saisikin ydinperheen aikaisiksi. Valitettavasti se tunne ei yleensä kestä paria päivää pidempään. Tätä asiaa katsotaan pitkällä tähtäimellä. Jos nyt pitäisi päättää, jatkaisimme likan kanssa kahdestaan, sen verran kömpelöä on toiminta niin lapsen hoidossa kuin yleisten asioiden hoidossa.

Kuukausi takana siis tänään, ja tuntuu, että olen aina ollut äiti, että juuri tässä tilanteessa minun kuuluukin olla juuri nyt. On tuo lapsi vaan niin mielettömän rakas, etten sanotuksi saa.


Ja anteeksi nyt vain, mutta oma lapsi on omaan silmään myös maailman kaunein.

Neuvolakuulumisia

Takana ensimmäinen neuvolakäynti terveysasemalla. Tällä akalla tutisi kintut sinne mennessä, kaipa sitä pelkäsi, ettei vauva kasva, tai ne jollain muulla tavalla torppaavat minut kategoriaan: huono äiti.

Vaan hienostihan tuo lapsi kasvaa. Ihme olisi jos näillä maitomäärillä ei kasvaisi.

14.1 syntymäpaino 3150g, pituus 50cm, pipo 34
20.1 3220g
26.1 3570g

Tänään 14.2 4515g, 54cm, pipo 35,6

Kehitykseltään täsmälleen ikäistään vastaava, eli ennen aikaisesta häädöstä huolimatta neitokainen kasvaa ja ennen kaikkea kehittyy hyvin. Ja äiti on ylpeä. (Ja helpottunut, kyllä mie osaan.)

7.2.11

Hyysäilyä

Olen pitänyt jalat maassa näissä äiti-asioissa. En ole fanaattinen mistään, enkä jaksa arvostella erilaisia tapoja olla äiti, tai korostaa omien äiti-tapojeni hyviä puolia. Ajattelin silti kertoa ensimmäiset kuulumiset osiosta "periaatteet - ja koska niistä luovuttiin."

Ennen vauvan syntymää kuvittelin, että käyttäisin kaunista pinnasänkyä, lapsi nukkuu omassa sängyssään ja äiti omassaan. Pääasia, että molemmat nukkuvat. Toisin kävi. Pinnasänky nököttää edelleen kauniina, vaan käyttämättömänä vauvan makuu-alkovissa. Siinä on nukuttu yhdet päiväunet, kotiinpaluupäivänä. Meillä nukutaan sylissä, liinassa ja kainalossa perhepedissä. Nukun ehkä hieman koiranunta, mutta ainakaan en ravaa pinnasängyllä tarkistamassa hengittääkö vauva tai ihmettelemässä mitä se nyt murisee. Vauvani on ihana sylihyysä, enkä vaihtaisi syliaikaa mihinkään "omaan aikaan" maailmassa. Vauva on pieni niin lyhyen hetken, että sen hetken maltan pyhittää hitaalle ja yksikätiselle toimimiselle. Samalla saan tilaisuuden tutustua kunnolla tuohon pieneen persoonaan, joka tuntuu joka päivä enemmän tyttäreltäni, ja joka päivä enemmän erilliseltä ihmiseltä, ei enää osalta minua. Joku päivä tuota lasta tulee vielä hävettämään äidin kanssa sylittely, joten otan tästä ajasta ilon irti.

Imetän lapsentahtisesti. Tämä tarkoittaa sekavia rytmejä ja pitkiksi venyviä kyläilyreissuja, mutta lapsen ei tarvitse ítkeä nälkäänsä. Pyrin ymmärtämään pienokaisen nälän jo pienemmistä vihjeistä. Perhepeteily auttaa tässä asiassa öisin ja liinailu päivisin. Täysimetetty lapsi heitti romukoppaan ajatukset siitä, ettei vauva tule muuttamaan minun menemisiäni, "vauvahan kulkee minun menojeni mukaan". Minä menen edelleen menojani, ja kyllä, vauva kulkee mukana, mutta tahtipuikkoa heiluttaa pikkuihminen. Jos nälkä yllättää kesken matkan Helsinkiin, minä pysähdyn ensimmäiselle vastaantulevalle huoltoasemalle ja imetän vaikka rekkakuskit tuijottaisivat ja paita kastuisi ylijäämämaitoon. Vauva on kylläinen ja tyytyväinen, ja kumma kyllä, silloin myös äidin mieli on seesteisempi.

Minulla on kumma kutina, että syöminen ja nukkuminen eivät ole ainoita asioita, joissa saan lapsen parhaaksi tehdä myönnytyksiä periaatteideni kanssa. Toistaiseksi tuo napero vain ei tee muuta kuin syö ja nukkuu.

5.2.11

Maitoa ja kyyneleitä

Imettäminen on ihanaa. Lapsi makaa sylissä tai vieressä ja muu maailma jää ulkopuolelle. Ruokahetki on aikaa vain meille kahdelle. Olen onnekas, sillä imetys ei satu ja lapsi kasvaa maidolla paremmin kuin hyvin. 10 päivää vanhana neiti oli noin 500g yli syntymäpainonsa. Lisäksi imetys on helppoa. Ruoka on aina mukana, sopivan lämpöistä ja kätevässä tarjoiluastiassa. Lapsi kasvaa minun sydäntäni lähellä, niinkuin kuuluukin.

Imetyksessä on kuitenkin nurja puoli. Joka ikisellä syötöllä ylimääräistä maitoa vain valuu 100-500 ml.
Ensinnäkin maito sotkee kaikki vaatteet. Minun omani ja vauvan. Maidonkerääjistä ja liivinsuojista huolimatta. Imetykseen täytyy varautua maidonkerääjällä ja kestovaippojen bambuimulla, ja käden ulottuvilla on pakko olla pino harsoja. Tästä huolimatta vaatteet likaantuvat lähes poikkeuksetta. Ja läikkynyt maitohan tuoksuu hehkeältä parin tunnin päästä, etteivät maitoläikät rinnuksilla jäisi ainoaksi kosmeettiseksi haitaksi.
Toisekseen saan hillittömiä huono ihminen-oloja aikaisiksi, kun kaadan täysin kelvollista maitoa viemäriin. Uutiset kiljuvat äidinmaitopulaa sairaaloissa, "keskoset näkevät nälkää!" ja minä en pysty luovuttamaan tätä mihinkään. Sairaalat eivät voi hyödyntää pumppaamatonta maitoa mitenkään, ja pumpata en halua, sillä se lisää maidontuotantoa entisestään. Olen helisemässä, ja usein imettäminen päättyy niin, että tyttö röyhtäisee onnellisena ja kylläisenä ja ottaa unta käkättimeen, ja minä käyn kaatamassa maidonkerääjät tyhjiksi itkun kera. Sitten otan kaksi maidonkerääjää, isken ne liiveihin ja odottelen josko rinnat lakkaisivat valumasta solkenaan sopivasti ennen seuraavaa syöttöä. Ja ei, ei hyödytä pakastaa maitoa "omaan käyttöön" kun tyttö saa mahansa täyteen muutenkin, lisämaitoa ei kaivata. Pakkasessa on jo neljä litraa maitoa minigrip-pusseissa, ja ellen aio antaa tyttöä hoitoon viikoksi, enempää ei tarvitakaan. Eikä pakkaseen sitä paitsi mahdu.

Voisin luovuttaa puolen vuoden laina-ajalle toisen rintani. Kokoa "naapurin Mansikki", runsasmaitoinen ja minulle täysin turha. Miten teillä on imetys sujunut?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...