23.6.11

Kuva-arvoitus


Arvatkaa kaksi kertaa, harmittaako minua kodinelektroniikkaan (NikonD3000) viime keväänä tuhlatut sataset?

20.6.11

Ruokaa ja rakkautta.

Miulla on ollut tällä viikolla kiire. Tein seitsemän rippikoristetta, kaksi kastekoristetta, kolme synttärikoristetta,
yhden hääkoristeen ja yhden ison kakun. Marsipaania on kulunut yli kaksi kiloa.

Koristeita en jaksa täällä esitellä, mutta tästä kakusta saa hyvän retorisen aasinsillan:




Tissikakku. Tissit. Omat nahkaleilit. Imetys. Siitä jatketaan.

Tirppa on 5kk eikä vieläkään osaa kaivata maitoa tujakampaa ruokaa. Neuvolasta meille annettiin lupa syödä vaikka ja mitä, mm. kananmunaa ja lihaa. Mie en ole vielä oikein henkisesti valmistautunut edes perunaan. Kuitenkin tässä pitäisi pikkuhiljaa lisätä makuannosten määrää ja volyymiä. Eli lähestymme ikää, jolloin teelusikallista päärynää ei edes lasketa syömiseksi.

Minusta tuntuu, että menetän pikkuvauvani sillä hetkellä, kun imetys loppuu tai vähenee radikaalisti. Alusta asti imetys on tullut meillä luonnostaan, onnistunut antamaan lapselle turvaa, läheisyyttä ja sitä tärkeintä: ravintoa. Ja se on riittänyt. Nyt pitäisi opetella antamaan ruokailussa myös ruokarytmiä, syömiskulttuuria, perheen yhteisiä hetkiä, ruuan arvostusta ja vaihtelevia makuelämyksiä. Ja mikään siitä ei tule enää itsestäänselvästi. Enää ei riitä rauhallinen hetki ja ihokontakti. Ihan uusi haaste äitinä.

Tein ennen ruokaa nautinnoksi. Rakastin ilahduttaa lämpimillä aterioilla ja itse tehdyillä jälkiruuilla. Itse leivottu leipä oli hellyydenosoitus. Iltaruokaan liittyi aina kynttilöitä ja kuulumisien vaihtoa.
Jotenkin se kuoli isäihmisen lähdettyä. Olen syönyt sohvalla tai lattialla, useammin kuin kerran iltaruoka on ollut paketti kylmiä nakkeja tai pelkkä kuppi teetä. Joskus en ole muistanut tai tahtonyt syödä koko päivänä. Tälläistä ruokailua en halua Tirpan oppivan.

Tahdon, että neiti oppii arvostamaan itse tehtyä ja kotona perheen kesken syötyä ruokaa. Tahdon välittää kaiken sen, mitä opin omalta äidiltäni. Kun olemme olleet tarpeeksi isoja istumaan ja pitämään tavaroita kädessä, on äiti nostanut meidät keittiöjakkaralle ja antanut kauhan käteen. Ruoka tehtiin ja syötiin yhdessä. Ruokaa suunniteltiin yhdessä. Ostokset tehtiin aika pitkälle yhdessä. Ruoka on ollut alusta asti perheen yhteinen juttu. Keittiö on kodin sydän, keittiöpöydän ääressä on jaettu ilot ja surut, ja pöydän alla ovat vierailleet monien ystävien jalat.

Aloitin tulevan ikuisuusprojektini tänään tekemällä tämän päätöksen:

Tahdon Tirpan rakastavan ja arvostavan ruokaa. Minun täytyy siis ensin rakastaa ja arvostaa sitä esimerkillisesti. Aloitan tekemällä taas itselleni ruokaa keittokirjoista. Minäkin ansaitsen hyvää ruokaa. Kun neiti on valmis liittymään seuraan, minun ruokapöytäni alla on tilaa pienillekin jaloille.
Posted by Picasa

19.6.11

Rapotti 5kk ipanoidista

(Täällä suunnalla on vähän hiljaista, koska nettikiusaaminen pistää miettimään, onko bloginkaan pitämisessä mitään järkeä.. koittakaa silti roikkua mukana?)

TIRPPA 5 KUUKAUTTA


Se painaa 7,3kg, venyy 66,1cm pitkäksi ja pipo on 40.

Se syö tissimaitoa. Joskus maistetaan jotain muuta, sormin tai lusikalla, mutta aika vähiin on jäänyt. Äitiä laiskottaa, ja tissit on niin kätevät.

Se osaa ryömiä, kieriä, nauraa, hymistä uni"laulua", kiekua, kujertaa ja pussata ja halata. Lisäksi se osaa laittaa tavaroita suuhun varpailla.

Kivaa on soittorasiat, akrobaattiset temput, keinuminen, parvekkeella löllyminen, tissin natustaminen, peukun imeminen ja pitkät hiukset sylittelijöillä.

Kurjaa on hidas palvelu ja hirveät helteet. Mutta kauaa ei jaksa niistäkään natista.



Natiainen kasvaa siis kovasti, mutta tavallaan ei edes harmita. On hyvä tunne katsoa lasta, ja todeta että on tehnyt jotakin oikein. Tirppa kasvaa ja kehittyy ja on tyytyväinen pikkulintu. Uskaltaa vaikka vähän taputtaa itteään olalle.

10.6.11

Toukka ja lukutoukka

Ipanoidi on oppinut, että hirmuhelteillä parasta ajanvietettä on nukkuminen! Tämä taas tarkoittaa äärimmäisen paljon sitä kuuluisaa "äidin omaa aikaa!"

Huh. Siis. Omaa? Minun? Ilman vauvaa? Pikkasen olin pallo hukassa. Mitä minä olen tehnyt ennen joutilaina hetkinä?
Kaksi ekaa hellepäivää meni kotitöitä kiriessä, mutta nyt on pyykkikori tyhjä, tiskipöytä puhdas ja jopa imuria ulkoilutettu. Silitin verhot. Korjasin "korjattavat" pinossa lojuneet vaatteet. Tyhjensin muutamat muuttolaatikot. Viimeistelin kasvimaan. Pyyhin pölytkin!
Sitten se iski: minulla ei ole enää mitään pakollisia hommia, ei edes sellaisia "jos olet hyvä äiti, niin" hommia. Ja Tirppa kiskoi edelleen hirsiä huulet mutrulla.

Olen viettänyt tähän asti kaiken kesäisen vapaa-aikani nenä kiinni kirjassa. Jotenkin se vain ei tuntunut enää luontevalta. Mutta kun vauhtiin pääsi ja silmät taas harjaantui hommaan, saa pikkuneidin päikkäreiden ja parin tunnin iltalukemisella ahmaistua päivässä romaanin. Siitä seurasi uusi ongelma. (On miullaki ongelmat..) Mitä ihmettä mie enää luen?? Luottokirjastotätikin jätti miut pulaan, eikä osannut suositella oikein mitään.

Ja joo, tiedän ettei useimmat äidit laske kotona tapahtuvaa vauva-vapaata varttia viiva kahta tuntia omaksi ajaksi, mutta herrajee, tää on luksusta! Lakkaampa siis natisemasta turhasta tyhmässä ja tylsässä kuvattomassa postauksessa ja painun pihalle kera pikkusiskon hyllystä kaapatun Houkutus kirjan. Pakko kai miunkin on selvittää mahtuisko Edward mun päiväuniin..

Kirjatärppi:

Kun ei ehdi lukemaan pitkään ja syvällisesti, mutta haluaa nauraa muutaman paskanaurun omalla kustannuksellaan.

Suomesta, rakkaudella.

8.6.11

Maitovamppyyri kesälaitumilla


Nyt on kyllä myönnettävä, että blogin päivittämisen sijasta on tullut tehtyä kaikkea muuta. Ulkona on lämmin, asunnossa on viileä ja parvekkeella säkillinen multaa. Iltaisin kun kaikki ihanat kesään liittyvät askareet on alta pois, voi joko löllötellä sohvalla ja kuunnella ipanan tuhinaa, tai vaihtoehtoisesti lyhentää tekemättömien tilaustöiden listaa.

Ja mitä Tirppaan tulee, neiti Kesäheinä voisi olla osuvampi nimi. Minimimmi nimittäin nauttii ensimmäisestä kesästään täysin siemauksin. Nurmikko tuoksuu, sormissa on sokerimurkkuja, kukkaset on keltaisia, koirat on pörröisiä, maito on parasta ulkona nautittuna ja äiti kummallisen levännyt ja aurinkoinen.


Oma seesteisyys ei ole kotoisin ratkenneista huoltajuuskiistoista anopin (!!) kanssa, tai lottovoiton suomasta rahallisesta yltäkylläisyydestä. Sekin olisi kyllä kiva. Mutta hyvää fiilistä luovat ihan samat asiat kuin Tirppiksellekin: luonto, lämpö, valo ja kesäsyömingit. Vielä kun saisi sen verran tilille täytettä, että saisin ostettua kirjahyllyn, mihin purkaa kirjalaatikot, ja itselle uuden imetyskelpoisen hellemekon, niin hyvä fiilis olisi katossa.


Aina hyvään mieleen ja kivoihin tavaroihin ei edes tarvitse rahaa. Tirpan uudet aurinkolasit on hankittu ihan laillisesti oravannahkakaupoilla. Tein marsipaanisen avobemarin ja sain minikuulalle sopivat kakkulat. Hyvät kaupat etten sanoisi.

Koska kesän on luvattu tänä vuonna olevan pitkä ja vähäluminen, kysynkin teiltä: Mitä tämän kokoisen ipanan kanssa voi tehdä kesällä? Muumimaat ja muut alkaa olla kivoja ehkä parin vuoden päästä, järvivesi on jäätävää ja kiitos kesäasukkaiden, kaupat ja kahvilat on tupaten täynnä. Mitä te teette kesällä ja minkä ikäisten lasten kanssa?

Itse muistan pienenä uineeni alasti kahluualtaassa, ruokkineeni ahvenia yhden tietyn jätskikiskan lähellä (pullanmurupusseja sai kiskalta) ja käyneeni kotieläinpuistossa ja eväiden kanssa koko päivän retkellä ilmaisessa Launeen perhepuistossa. Tirppa vaan on liian pieni tälläisiin, vielä.

6.6.11

Arvontavoittoja, osa1.


Ajattelin esitellä teille Jii:n saaman arvontavoiton! Arvonnan päävoittonahan oli marsipaanikoriste ihan oman mielen mukaan, eikä siis minun mieleni, vaan voittajan. Ja tämmöinenhän siitä tuli kun yhdessä sumplittiin.

On muuten tähänastisista koristeista kaikkein mieluisin! Ja näitä on tullut väännettyä tilauksesta nyt noin viisikymmentä. Järkyttävä luku, täytyy myöntää, eikä loppua näy.

Olen onnellinen nainen. Minulla on maailman kaunein ja reippain tytär ja saan tehdä sitä, mistä pidän, ja saan siitä jopa "kulukorvauksia". (Palkaksi sitä ei parane kutsua, omaa firmaa kun ei ole.. Ehkä joku kaunis päivä saan vielä ihan oman firman näille, ja ihan oikeaa palkkaa.)

4.6.11

Osoitteen vaihtoa

Pikaisesti kuulumisia! (Kello on jo paljon ja miun piti olla nukkumassa aikaa sitten..)






Huh. Oli siinä urakkaakin, mutta tuo muuttokaaos on takanapäin, ja linnunpönttö on vaihtunut 58 neliön kaksioon. Enää ei ahdista säilytystilanpuute ja jatkuva epäjärjestys. Ei muuttolaatikoiden pakkuu tai loppusiivous.

Toimettomana vaan on vaikea olla, joten tässä energianpuuskassani pistin blogia uusiksi. Mitäs tykkäätte?

2.6.11

Kuva-arvoitus nro. 3


Arvatkaapa tykkäsikö Tirppis kun annoin sen maistaa perunaa?

Reissukissa testaa: Pitkän matkan bussi

Minulla ei vieläkään ole autoa. Autolla matkustaminen olisi nopeampaa, helpompaa ja piru vie halvempaa. Mutta koska olen toivoton sählä auton ratissa, enkä ikinä pääsisi inssiä läpi, jätän ajamisen mieluusti ammattilaisille. Me liikumme siis junalla ja bussilla ja tarvittaessa vaikka taksilla. (Mikä on muuten Suomessa hillittömän kallista!) Julkisia menee harvoin, ja yleensä niitä ei tule ainakaan enää takaisinpäin saman päivän aikana. VR on meidän säännöllinen kaveri, sillä matkustaminen on paitsi halvempaa, myös nopeampaa ja kätevämpää. Tällä kertaa oli kuitenkin pakko paluumatkalla ottaa bussilla matkustaminen haltuun, työlästä ja kallista tai ei.



Miten ihmeessä lapsi on tarkoitus saada turvallisesti bussimatkalle? Turvakaukaloa meillä ei ollut mukana, eikä sitä sen puoleen olisi saanut kiinnitettykään bussin turvavöillä. Lapsi on vielä liian pieni istumaan omissa vöissään, eikä sylissä nyt ole hyvä paikka kuin poikkeustilanteessa. Lentokoneessa sylikokoiselle vauvalle on omat äidin turvavöihin kiinnitettävät henkseli. Samanlaiset voisi olla busseissakin tarjolla, koska kantoliina osoittautui meillä parhaaksi ratkaisuksi. Turvallinenhan tämäkään ei ole, mutta edes sinne päin.



Neiti oli bussiin astuessa väsynyt ja ajattelin, että Tirppis nukahtaa sekunnissa. Toisin kävi. Koko tunnin matkan pienen pää pyöri kuin karusellissa, kun oli matkustajia, kuski, äiti ja maisemia katteltavana.


Bussikuskilta sai yrmeää melkein-palvelua. "Päivää" tai "Moi" ovat palveluammatissa olevalle työntekijälle haastavia sanoja. Itse sain myös vaununi nostaa bussin kyytiin vauva sylissä roikkuen, kuski katsoi vierestä etten vaan kolhi bussia. En kolhinut.


Matkan päällä olisi ehkä pitänyt vaihtaa vaippa, mutten keksinyt miten sen olisi saanut tehtyä. Jäi siis tekemättä. Tirppis kesti vaipassaan kotipitäjän huoltsikalle asti ilman raivareita.


Miten bussissa on tarkoitus matkustaa näin pienen kanssa? Kaupunkibusseissa lapsi on vaunuissa melko hyvin turvassa, varsinkin jos on kantokopassa tai henkseleissä. Mutta pitkän matkan bussissa? Menettekö te koskaan julkisilla ja onko se niin vaivatonta kuin aina mainostetaan?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...