31.7.11

Banaani verkkosukkahousuissa




Esittelen teille niksipirkan, tai hienommin "luovaa ongelmanratkaisua". Taas.

Jos yhdistetään kököistä oksentava puolivuotias ja lusikkakammo, on yhtälö melkoinen. Lusikaton ruoka on sormiruokailua, mutta ipana ei pelkästään kao, vaan oikeasti oksentaa kaaressa jos nieluun eksyy kökkö. Lähistöllä ei ole lastentarvikeliikettä, mistä hakea virallista ja tyylikästä apuvälinettä, eikä nettikaupat lohduta viikonloppuna, joten hoksottimilla syntyi Banaani verkkosukkahousuissa - sormiruokailua kökkökammoiselle.

  1. Tarvitset jonkun sortin reikäsukkahousut, sakset ja pehmeää syötävää
  2. Leikkaa sukkahoususta pala
  3. Pujota banaani sukkahousuihin
  4. Solmi päät
  5. Seuraa itse syömisen riemua:































30.7.11

Ongelmanratkaisuja

Mistä on onnelliset pienet tytöt tehty? Sipsipussin rapinasta tietty. Mieluiten tyhjän. Yleisesti ottaen saa kuitenkin äkäisiä mulkaisuja paremmilta äideiltä, jos antaa lapsen leikkiä sipsipussilla, vaikkakin auki leikatulla, joten jotain piti keksiä.

Tilkkulaatikosta iloisen väristä kangasta ja nauhanpätkiä. Sakset, nuppineuloja ja ompelukone. Yhdet päikkärit. Nolla hermojen menetystä. Ja lopputulos:


Iloisen rapiseva ja ripisevä naurupussi. Tirppa sai pitää sipsipussinsa ja on tyytyväinen. Jospa se leikkisi tällä hetken, eikä tyhjentäisi silmän välttäessä dvd-hyllyä?

29.7.11

Toivepostaus 2: "No kerro jotain itestäs.."

Olen muutakin kuin Tirpan äiti. Yllättävää?
Kuitenkin olen hirvittävän huono puhumaan itsestäni. Lisähankaluuksia tuo se, ettei tämä ole blogi minusta, vaan meidän perheestä, tyttärestäni ja sen äidistä. Tuntuu siis tyhmältä puhua tänne omista asioistani. Yrittänyttä ei laiteta?

Mietin millaisena olen eniten oma itseni, ja miten sen parhaiten selittäisin. Tässä arjessa ei jää montaa hetkeä olla muuta kuin äiti, kädet ja mieli työskentelee aamusta iltaan tämän kodin ja tämän lapsen parissa. Mutta illalla kun Tirppis nukahtaa, ja minä tapsuttelen suihkuun, saan olla ihan vain minä itse. Suihkussa seistessä päivä valuu harteilta alas. Päivän huudot, raskaat hetket ja voipuneisuus valuu viemäristä alas, ja jaksaa taas seistä suorassa. Suihkun jälkeen olo on puhdas, raikas, ja rentoutunut.

Illan hiljaisuudessa on helppo päästää irti arjesta ja tehdä mitä itseä huvittaa. Raskaan päivän jälkeen voi nostaa jalat sohvan käsinojille ja katsoa aivottomia elokuvia televisiosta, hyvinä päivinä jaksaa tehdä käsitöitä tai tilaustöitä. Kun kädet työskentelee, mieli lepää.

Tätä miettiessäni päätin ottaa kuvia vain itsestäni, ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Itsestäni ilman mitään kuvausrekvisiittaa tai hienoja vaatteita. Ihan vain itsestäni.

Suihkun jälkeen, tukka märkänä, naama punaisena.
Näin olen eniten oma itseni.

Sama look, mutta tukka kuivana.
Näin pyyhällän läpi useimpien päivien. En meikkaa, vesi ajaa kosmetiikan asiaa.

Päätin kuitenkin näyttää kerrankin täällä blogissa myös edustusnaaman.
Tuskin koskaan olen arkena meikattuna ja hiukset kuosissa.
Mutta hei, aina välillä olen siis laittautunutkin.

En kyllä käsitä noita rusketusrajoja. En nimittäin meikannut kaulaa. Ihan kuin olisin kulkenut koko kesän paperipussi päässä. Täytyy myöntää, että välillä tekisi mieli.

Mutta hei, epäonnistuin tässä postauksessa kyllä totaalisesti. Mitä te muka tahdoitte tietää minusta?


Toivepostaus 1: Liinaillen 0-6kk

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin suurkiitos kaikista postausideoista, näiden parissa pysyn kiireisenä' pitkään! Lisääkin saa toki toivoa!

Ensimmäinen toivepostaus ikinä, vastauksena tähän kommenttiin:

"Mua kiinnostais lukea liinailusta ja kestovaippailusta mitä ilmeisesti harrastat. Kiitos blogista!"


Raskausaikana luin mielettömän määrän netin äitiyssivustoja, ja kartoitin mitä kaikkea vauvaroinaa haluan ja tarvitsen. Kantoliina oli listalla aika alhaalla, koska se oli listalla kohdassa "olis kiva kokeilla, mut ei tiedä onko tarpeellinen, ja sitä paitsi maksaa ihan liikaa." Kirpparilta bongasin kuitenkin ensimmäisen liinani ja maksoin siitä huikeat 8 euroa, joten päätin perehtyä asiaan lähemmin.

Joka kaipaa faktatietoa kantoliinailusta ja kantamisen eduista, voi tutustua sivustoon Kantoliinakanava. Tämä on vain minun henkilökohtainen kokemukseni.





Tirpan synnyttyä elin 2 viikkoa lapsivuoteessa, imettäen, nukkuen, imettäen ja taas torkkuen. Hoidin toki kotihommat ja muut, mutta ne sain tehtyä neidin nukkuessa lähes vuorokauden ympäri. Liina odotti komerossa tilaisuuttaan.
Ensimmäinen liinailu tuli hädän hetkellä. Ipana huusi kuin syötävä ja minulta tuntui jo lähtevän käsistä tunto siinä heijatessa ja hytkyttäessä. Kirosin mielessäni harvan pääni, en minä mitään sidontoja ollut opetellut etukäteen, vaikka sekin taisi olla to do-listalla. Ei auttanut kuin tempoa liina kaapista ja sitaista se ulkomuistista "näin kerran kun joku kantoi ja se näytti ehkä tältä" tyylillä. (Jälkikäteen tarkistin, oli sekin sidonta, kietaisuristi I, kehtoon) Ipana hiljeni, äidin stressi kaikkosi ja siinä hiljaisuudessa tunnustelin miltä vauva tuntui liinassa. Lähellä, turvassa ja jokainen liikahduskin tuntui. Ihan kuin vauva ei olisi mahasta poistunutkaan.

Myös ensimmäisestä flunssasta selvittiin hengissä ja järjissä kiitos liinan. Kun ipana ei nukkunut omassa sängyssään, ja perhepedin päätyä on paha korottaa tarpeeksi, sitaisin likan yöksi nukkumaan rintaa vasten ja tuin itseni tyynyillä puoli-istuvaan asentoon sängylle. Mielenrauha äidille joka kuunteli turisevaa ja köhisevää niskuiitaa sydän syrjällään, ja helpotusta hengittämiseen vauvalle. Tietysti se äidin tuoma turvakin.


Liinasta tuli meille nopeasti vakio-olomuoto. Tee ei viihtynyt sitterissä, ei leikkimatolla, eikä sängyssä, mutta syli kelpasi. Valitettavasti yksinhuoltajasylillä on muitakin velvollisuuksia kotona kuin olla syli. Niitä käsiä tarvittiin tiskaamiseen, siivoamiseen ja pyykkäämiseen. Kissa piti ruokkia, ja oma napa kanssa. Liina antoi sylinkipeälle Tirpalle tilaisuuden olla sylissä aina tarpeen iskiessä.


Vieraissa paikoissa kaikki jännitti, joten äidin sylissä olisi ollut silloinkin ainut hyvä paikka. (Ja liinan sisällä sai nukkua rauhassa, ilman poskia nipisteleviä ja ympäri kämppää pomputtavia sukulaisia!)


Tirpan ollessa parikuinen alkoivat vaunuraivarit, kesken lenkin neidille vaan riitti kuninkaallinen kärrykyyti, ja syliin oli päästävä. Voitte kuvitella, ettei ajatus kauppakassin kantamisesta, vauvan kantamisesta ja hyökkäysvaunujen lykkimisestä yhtäaikaa saanut minua innostumaan. Ei auttanut kuin nastoittaa kengänpohjat mummojen liukastumissuojilla, ja ottaa toppavaatteisiin pakattu pipana liinaan. Ja taas pärjättiin, ihan kahdestaan.



Joskus ei vain jaksanu edes ottaa niitä vaunuja mukaan, niistä oli toisinaan enemmän harmia kuin hyötyä. Saattoi mennä kokonainen viikko, että meillä liikuttiin paikasta A paikkaan B näin:



Junassa teineiltä ei herunut sympatiaa tai istumapaikkaa, joten imettäminen piti saada sujumaan liikkuvassa, heiluvassa junassa. Tirpan kummitäti oli ommellut meille ns. vesiliinan, joka oli meillä pikaliinana reissussa mukana. Onneksi. Siinä nimittäin hoitui imettäminen ihan helposti, tissiäkin vilautettiin vain siksi, että pointti piti tehdä selväksi niille nulikoille. Harmi, ettei maito lentänyt ihan sinne asti.


Pitkällä trikooliinalla liinaillessa huomasin usein, että Tee kurkki taaksepäin, jolloin asento liinassa ei ollut enää lähellekään ergonominen. Käytin googlea ja käänsin Tirpan naama menosuuntaan, buddha-asentoon, samaan vanhaan tuttuun kietaisuristi II -sidontaan.


Tässä asennossa liinaillessa tapahtuu kummia. Papat ajaa fillarilla ojaan, naiset tuijottaa avoimesti, mummot tulevat taputtelemaan ja ihmettelemään ja lapsen nykivät äitiensä hihoja ja osoittelevat. Onhan se varsin viihdyttävä pallero, ja meno hupaisaa, mutta se on silti vain vauva, ei alien.


Liinaillessa vauva on muutenkin todella esillä, vaikka samalla todella lähellä äitiään. Tämä tekee kanssaihmisten elämän hankalaksi. Enää ei voi vain mennä vaunuille ja "tuituituituitui ku se on söpö" vaan pitää pyytää lupa, tai ainakin keskustella äidin kanssa ihaillakseen uuden elämän ihmettä. Suomalaisille kommunikointi on vaikeaa, joten useimmat tyytyvät vain tuijottamaan monttu auki. Kantoliina ei taida vieläkään olla tavallinen näky katukuvassa.


Tiipatin kanssa ollaan liinailtu vaikka ja missä. Tässä ollaan vesiliinan alkulähteillä (hih) eli Tirpan kummin kangaskaupassa. Mikäköhän kiukku se oli, joka tässä kuvassa on onnellisesti taltutettu. Tyytyväisyysasteen voi lukea kantajan naamataulusta!

Bussilla matkustaessa liina osoittautui taas yllättäen ystäväksi. Pitkän matkan busseissa vauvalle ei oikein ole paikkaa. Omiin vöihin se on liian pieni, turvaistuinta ei ollut, eikä yhtiönkään puolesta sellaista saanut. Liinassa, turvavöissä olevan äidin sylissä, vauva oli niin turvassa kuin olosuhteet huomioon ottaen mahdollista. Maisemiakin oli helpompi katsella, 40km taittui yhdessä hujauksessa.



Kesäliinailua varten löydettiin myöskin kirpparilta kuudella eurolla ohuempi pitkä trikooliina. Tästä onkin tykätty kun kelit on tänä kesänä olleet, noh, hikisiä. Aurinkolasit on pakollinen liinailuvaruste, jos neiti on sitä mieltä että kuletaan naama menosuuntaan.

Kesällä liinailussa on yksi iso miinus. Jos on kuuma ilman vaatteita ja minimaalisissa vaatteissa, 5,2metriä trikoota ympärille kiedottuna ei sitä kuumuutta ainakaan helpota, on liina sitten kuinka ohut tahansa. Joten liinailu on jäänyt vähemmälle, ja arjesta on tullut lievästi ilmaistuna haastavaa. Tirppa ei nimittäin ole paljoakaan syntymästään muuttunut siinä suhteessa, että kaipaa syliä usein ja paljon. Eivätkä minun käsivarteni ole siitä sen kummemmin vahvistuneet, eivätkä kotityöt ole mihinkään karanneet.

Taas etsittiin kantoratkaisua ja avunhuutoon vastasi toinen Tirpan kummeista, antamalla meille lainaan Ergon:
(Päässä oleva hattu "kuvausrekvisiittaa")
Ergo on kantoreppu, hyvin samantyyppinen kuin Manduca, Yamo jne. Siinä on joitakin liinan ominaisuuksia, mutta ei valitettavasti läheskään kaikkia. Kantoasentoja on tasan yksi ja sama, vaikkakin sitten edessä, lonkalla ja selässä. Naama menosuuntaan vaihtoehtoa ei ole.

Plussia (verrattuna liinaan) on nopeus. Liinan sitoo kyllä yhtä nopeasti kuin kengännauhat, mutta tämä on silti nopeampi ja vähemmän työläs. Lisäksi tämä on (kanssaihmisten reaktioista päätellen) vähemmän ituhippiäitimeininkiä. Ja todellakin kantajan ja kannettavan ruumiinlämpö ei nouse pilviin pitkilläkään kantomatkoilla.

On meillä komerossa pölyä keräämässä myös kirpparilta haalittu rengasliina ja kantopussi, kumpikaan ei ollut meidän juttu. Mutta säilön niitä siltä varalta, että ne Tirpan kasvaessa osoittavat tarpeellisuutensa.


Kantaminen on miun arjen pelastus ja tyttärelle mitä ilmeisimmin henkireikä. Tämän talouden ainut huoltojoukon jäsen tarvitsee usein molempia käsiään, ja aina samaan aikaan tarvitsee vauva syliä ja läheisyyttä. Olen saanut syötyä liinailun avulla jopa lämpimiä aterioita, ja jäätelöni kylmänä!

Minkälaisia kokemuksia teillä on kantoliinailusta tai vauvan kantamisesta yleensä?


ps. kestoilusta teen oman postauksen!

24.7.11

Hukkateillä


Näyttää pahasti siltä, että juttulistalla roikkuu vain samanlaisia postauksia. Ruoka, kesä, ruoka ja kesä. Vauvan ruoka, tissiruoka, oma ruoka, kesä, hyttyset, kärpäset, kesäruoka ja kesävauva.

Jotta vältettäisiin tämänkin (!) blogin kesäytyminen, kysyn teiltä, mitä te haluaisitte tietää ja lukea? Mikä kiinnostaa? Onko jokin asia jäänyt hampaankoloon? Mistä olisi kiva lukea postaus?

Auttakaa nyt naisia mäessä, sana vapaa kommenttiboxissa!
Posted by Picasa

23.7.11

Valokuvia


Minulla on valokuvamuisti.

Koulussa oppimismielessä ärsyttävimpiä olivat ne tilanteet, kun muisti tarkalleen millä sivulla, millä fontilla ja minkä värisellä pohjalla joku vastaus sijaitsi, mutta lausesisältöä ei saanut päähän, ei millään.

Täällä blogissa ei ole kovin usein kirjavinkkauksia, vaikka kirjoja paljon luenkin. Lähinnä siksi, että voisin pulista loputtomiin jonkin kirjan sisällöstä ja sen merkityksellisyydestä, voisin siteerata kirjaa sivukaupalla, mutta kirjan nimeä kysyttäessä iskisi äkillinen muistikatkos. (Viimeisimmän kansi oli valkea, siinä oli pelikaani, kirjailijan nimi oli kirjoitettu pienellä, fontti oli siniharmaa ja kirja kertoi liian suorittavasta äitiydestä.)

Kirjaston arkistointijärjestelmä on naurettava kaltaiselleni ihmiselle. Kirjat löytää kirjailijan tai kirjan nimen mukaan, tai kirjallisuuslajin. Tahtoisin järjestelmän, joka kertoisi myös kannen värin, selkämyksen fontin ja takakannen tekstin perusteella missä etsimäni kirja sijaitsee. Onneksi on kirjastovirkailijat.

Ihmisistä mieleeni painuu kävelytyyli, tapa sukia hiuksia, muikistaa huulia, siristää silmiä. Tunnen ihmisiä jotka muistavat äänen tai tuoksun elävästi, mutta minä unohdan sellaiset yksityiskohdat, vaikka muistan tarkalleen kuinka monta luomea on isäihmisen kasvojen oikealla puolella.

Voin matkustaa jonnekin vain kerran, koska muistan näkemäni melko tarkasti. Voin kulkea samat kadut, portaat, kanaalit ja juna-asemat koska tahansa uudelleen. Ja tuntea uudelleen sen, kun mutkasta kääntyessä näkee vilaukselta Notre Damen.

Oikeita valokuvia ottaessani kiinnitän usein huomiota myös epäolennaisiin visuaalisiin juttuihin, esim tässä kuvassa Tirpan silmät, paita ja kuvausympäristö sointuvat toisiinsa. (Vaikka muuten kuva onkin kovin arkinen..)


Tirpan kohdalla on hämmentävää huomata, että muistaa kyllä yksityiskohdat, mutta tuntuu, että lapsi on koko ajan niin nopeassa muutostilassa, ettei mikään jää päällimmäiseksi. Ei voi jäädä muistelemaan sitä miten ohut ja kuiva vastasyntyneen iho oli, miten tipan poistuttua sitä liimalänttiä tukassa piti silittää pois, miten ne pienet varpaat oli niin pienet ja pitkät että ne piti laskea monta kertaa... Ei voi vielä pysähtyä muistelemaan liian tarkasti, muuten nykyisyys menee ohi. Paljon valokuvaavilla on samaa ongelmaa. Kun keskittyy katsomaan maailmaa linssin läpi, jää kaikki tavallaan näkemättä.


Onneksi olen ottanut juuri tarpeellisen määrän valokuvia, mentaalisia ja digitaalisia, että voin koska tahansa palata näihin nopeasti katoaviin hetkiin. Kun T on iso ja maailmalla, voin palata 21-vuotiaan naisen kehooni ja muistaa uudelleen, miten sykähdyttävää on katsoa ensimmäisen kerran tyttärensä silmiin ja nähdä niissä vastasyntyneen ymmärrys.

Kuva-arvoitus: Blogivauva


Nyt kun se "blogivauva" ryömii ja konttaa, mikään, ei mikään ole pyhää ja äidin omaa enää. Kuvan arvoitus on tämä:

Millä todennäköisyydellä vauva painaa juuri sitä nappulaa joka poistaa postauksen, juuri sillä hetkellä kun minä olen syystä tai toisesta unohtanut avoimen, keskeneräisen blogipostauksen läppärille, läppärin auki ja lattialle, eikä bloggerin automaattinen luonnoksen tallennus toimi?

Sitähän minäkin. Mutta hyvin onnistui niilläkin todennäköisyyksillä. Kesäpostausta siis taas seuraavien päikkäreiden aikaan, nyt ei enää ehdi eikä jaksaiskaan.

20.7.11

6kk ja muita numeroita


Ikä:

6 kuukautta

eli 178 päivää
tai
4272 tuntia

Pituus: 69cm

Paino: 7400g

Pipo: 41,1cm

Joka päivä: 100 hymyä

ja kymmeniä haleja ja kuolaisia pusuja.

Tänä aikana on saatu aikaan: 1 muutto

noin 70 koneellista pyykkiä

ja loputtomasti helliä tunteita.

Ollan opittu: 4 tapaa päästä eteenpäin

ja monta tapaa saada oma tahto perille.


Yksi (1) pakollinen klisee:

AIKA KULUU NIIN ÄKKIÄ!


Ps. Oikeana ½-vuotispäivänä Tirppa oli kuumeessa ja flunssassa, eikä mitään hienoja kuvia saanut aikaiseksi. Juhlapäivänä lukemat olivat tälläiset:

39 astetta kuumetta

6 päiväunet

itkua, hammastenkiristystä ja kurjaa oloa, enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...