28.9.11

9+9

Yhdeksän kuukautta äitinä lähenee, ja se saa miettimään niitä yhdeksää kuukautta, jotka vaadittiin äidiksi tulemiseen.


Raskaus ja synnytys ovat kuulemma voimauttavia, suuria naiseuden kokemuksia. Kuulemma.

Minulla oli niiden kuulemisien pohjalta suuria suunnitelmia, kun sain tietää raskaudestani. Haaveilin kauniista vatsakummusta, ihailevista katseista, puolisosta hipeltämässä vatsaa ja tunnustelemassa niitä ensipotkuja. Yhden tikkuun pissimisen jälkeen ja ensijärkytyksen karistettuaan sitä mietti kuinka oma kroppa olisi enemmän nainen, pyöreämpi, uhkeampi, hehkuvampi. Kuinka oma puoliso suhtautuisi suojellen ja varjellen, ihaillen, ylpeänä, luotsaisi potkuhousuostoksilla ihmisten ohi. Odotin sitä kaikkea henkeä haukkoen, kuin minun olisi tarkoitus olla juuri siinä hetkessä, juuri siinä tilassa, missä olin.

Sitä tipahti korkealta. Ja kovaa.

Se paljonpuhuttu puoliso irtisanoi yhteisen vuokrasopimuksen ja alkoi seurustella ystäväni kanssa. Haukkui minua niin että sydäntä särki fyysisesti, ja manasi pienen, tilanteeseen syyttömän lapsen alun helvettiin. Yhtäkkiä ei saanutkaan olla ylpeä kasvavasta vatsasta, sillä ei ollut enää mitään onnellista odotusta, yhteisen pienokaisen odotusta, perheen rakentamista.

Häpesin. Peittelin. Valehtelin.

Soitin neuvolaan ensimmäistä käyntiä. Terveydenhoitaja taisi kuulla jo äänestä missä mennään. Kysyi tahdonko ehkäisyneuvolakäynnin vai äitiysneuvolakäynnin. Sanoin tahtovani äitiysneuvolakäynnin, epäröimättä. Ääni puhelimesta onnitteli tulevasta perheenlisäyksestä, ja minä mietin, että minkä perheen muka.

Kerroin läheisilleni vasta ensimmäisen ultran jälkeen. Muille vasta toisen ultran jälkeen.

Vauva tuntui rakkaalta, omalta, mutta etäiseltä. Kasvoton joku, joka tulee olemaan minun lapseni. Tyttö vai poika? Minun näköiseni vai isänsä näköinen? Millainen ihminen se on, millainen siitä kasvaa?

Vatsa kasvoi, vauva kasvoi, mutta minusta tuntui edelleen siltä, että olin yksin. Tein kaikkeni saadakseni takaisin sen mitä menetin. Nöyrryin, anelin, uhkailin, nöyryytin itse itseäni, poljin itsetuntoni maanrakoon ja anelin kauniimmin. Tuloksitta.

Avopuolisoni ei ollut ainut joka petti minut. Vaikka olisi siinäkin ollut riittävästi, ettei minusta enää ollut tarpeeksi naista hänelle. Sen lisäksi tuntui, että kroppani jätti minut pulaan, ettei raskaus sopinut minulle. Oksensin useamman kerran päivässä viikolle 17 asti. Vuodin verta. Hemoglobiinini räjähti tähtitieteelliseksi. Painoni laski. Ja siitä kauniista raskausmahasta ei ollut vielä puolivälissäkään tietoakaan. Loppuhuipennukseksi sain raskaushepatoosin ja raskausmyrkytyksen.

Olin ajatellut, että viimeistään lapsen syntymä muuttaa kaiken. Itse synnytys varsinkin. Että synnytys olisi sellainen luonnonvoima, joka saisi kaikki padot murtumaan. En suunnitellut synnytykseni kulkua, en kirjannut ylös mitään ammetoiveita, harjoitellut synnytysmantroja tai joogahengityksiä. Ainut asia mitä toivoin synnytykseltäni, oli se, että luonto veisi mukanaan, ja saisin kokea miltä tuntuu, kun oma lapsi syntyy tässä ja nyt, koska minä sen synnytän.

Raskausmyrkytys muutti ne toiveet haaveiksi. Verenpaineet saivat minut näkemään pieniä vihreitä miehiä, turvotus teki ihon pinkeäksi ja kivuliaaksi, ja osastotarkkailusta siirryin sängyllä synnytysosastolle. Yritin olla niin kovin reipas, ottaa ohjia itselleni. Purin hammasta jos sattui, tahdoin näyttää pystyväni. Ensimmäisen päivän ajan.

Toisena päivänä lääkäri puhkaisi kalvot ja laittoi oksitosiinitipan tippumaan. Oli fyysisesti mahdotonta tehdä muuta, kuin maata sängyssä ja kärsiä. Melkein kymmenen minuutin supistuksia, puolen minuutin tauko, viiden minuutin supistus ja puolen minuutin tauko. Seitsemän tunnin ajan. Ei kivunlievitystä, koska tilanne kohdunsuulla ei edennyt.

En saanut luonnollisia supistuksia, hiljalleen piteneviä, voimistuvia, tihentyviä supistuksia, mahdollisuutta oppia kestämään kasvavaa kipua. En saanut tuntea sitä tunnetta, kun tietää, että nyt, nyt minä lähden synnyttämään, synnytän tämän lapsen.

Sain lääkkeellisesti käynnistetyn, lääkkeillä säädellyn ja eteenpäin piiskatun synnytyksen. Kätilöt säätelivät oksitosiinitippaa ja voivottelivat, kun en saa synnytystä etenemään. Sain kivun, joka alkoi tyhjästä ja kouristi lihaksia ja sai puremaan hampaita yhteen, vaikka kuinka ääni päässä käski rentoutua ja antaa kivun tulla ja mennä. Ei se kipu lähtenyt, eikä helpottanut. Itkin ja pelkäsin ja kärsin. Olin valmis tekemään mitä tahansa, ettei enää tarvitsisi olla oman ruumiini sisällä. Synnytyksessä mukana ollut nuori kätilö ei keksinyt muutakaan auttaakseen, joten silitti niskasta nilkkaan, kunnes lihaslukko aukesi. Vaikka seuraava supistus palauttikin lähtöruutuun ja sumensi järjen.

Sain epiduraalin kun sitä olin tarpeeksi kauan anellut. Sain neulan selkärankaani kesken maratonsupistuksen. Ja ennen kuin kipu ehti hävitä, sen tilalle tuli ihan uudenlainen kipu, vähemmän raastava mutta paljon kovempi. Kätilö vähätteli sitä, naureskellen sanoi minun olleen ennen epiduraalia kaksi senttiä auki, tuskin tilanne on siitä muuttunut. Sen verran kuitenkin, että olin täysin avautunut, ja tytön hiukset näkyivät jo.

Kaksi ponnistusta myöhemmin olin yhden yhdeksän pisteen tytön äiti. Ja korviani myöten rakastunut.


Siitä eteenpäin on menty vain parempaan suuntaan.

Kohta yhdeksän kuukauden ajan olen ollut äiti täydelliselle pienelle tytölle. Olen imettänyt, vaihtanut vaippaa, nukuttanut, kantanut, hoivannut, laulanut ja auttanut. Ja paljon muuta.

Jossain takaraivossa on silti kuiskuttanut ilkeä ajatus siitä, etten ole nainen enkä mikään, kun en saanut perhettä pysymään kasassa. Etten ole nainen alkuunkaan, kun en nauttinut raskaudestani täysillä, enkä pysty näkemään synnytystä millään tavalla positiivisena kokemuksena.

"Raskaana" sanalle exäni antoi ikävän kaiun, ja synnyttää en tahdo enää koskaan, en välttämättä halua myöskään ikinä/hyvin pitkään aikaan mitään parisuhdettakaan.

Äitinä oleminen sen sijaan on voimauttavaa. Pikkuhiljaa, jokaisen onnistuneen hetken ja päivän jälkeen on ollut kuitenkin helpompi kantaa päätään pystyssä. Olen oppinut olemaan ylpeä pienestä tyttärestäni. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kantava voima. Olen oppinut olemaan jopa vähän ylpeä siitä, että olen äiti. Olen ylpeä meidän pienestä, mutta kaikinpuolin kokonaisesta perheestämme. Ja niin vaikeaa kuin olikin päästä tänne asti, kyllä se maksoi vaivan.


(Mutta ei oteta uusiksi!)

27.9.11

Yksinhuoltaja = luuseri

Tämä nyt juontaa juurensa siitä, että hakiessani väliaikaista toimeentulotukea, sain taas kohdata sen kuuluisan tyhmä tyttö- asenteen. Kun olen vain tyhmä tyttö joka on ihan itse asiansa sotkenut, niin minua voi kohdella kuin 15-kesäisenä festareiden kaljateltan takana paksuksi pamahtanutta heitukkaa. Olen aikuinen nainen, ja tyttärelleni hyvä äiti, ja tulisin mieluusti myös kohdelluksi niin.

Olen kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, matkustanut Euroopan ympäri, vetänyt ne kuuluisat perslärvit, ollut vapaa ja vastuuton, opiskellut ammattia itselleni raskausviikoilla 17-36 vaikkei kukaan sitä minulta olisi tullut vaatimaan, tehnyt 13-vuotiaasta asti töitä ihan työnantajalle niiden omien rahojeni eteen, asunut omillani 16-vuotiaasta ja pärjännyt, asunut vuoden ulkomailla, oppinut uuden kielen ja kulttuurin ja sopinut joukkoon. Olen rakastunut, rakastanut, asunut avoliitossa ja eronnut rumasti. Ja kaiken jälkeen olen edelleen oma itseni.

MUTTA koska olen nuori äidiksi (nykymittapuulla) niin ennakkoasenne on se, etten ole ehtinyt elämään enkä kokeilemaan enkä oppimaan mitään siitä elämisestä ja kokeilemisesta. Minulle on turha tulla selittämään, kuinka jossain vaiheessa tajuan menettäneeni nuoruuteni, ja sitten lapsi jää ja baari vie. En ole vaihtanut äidin helmoista itse äidiksi. En ole mikään pikkuäiti. Olen äiti, ihan täyteen mittaan.

Miulta on kysytty monesti miten meidän päivät sujuu, kun ollaan ihan kahdestaan.

Sujuvat kun laitetaan sujumaan. Vaikka myönnettävä on, että toisinaan kun illalla nukkumaanmeno ei suju, lapsi rätisee ja taistelee unta vastaan tuntitolkulla, sitä toivoo, että voisi antaa lapsen isänsä syliin ja sanoa: "Siun vuoro. Kokeile sinä. En miekään tän enempää osaa." Joisi kupin teetä ja söisi yhden suklaakeksin, ja sitten voisi joko nauttia hiljaisuudesta, tai lähteä uusin voimin ja hermoin nukuttamaan sitä pienokaista. Mutta koska niin ei voi tehdä, on vain ajateltava toisin. Löydettävä itsestään se voima pitää hermot ja kyyneleet kurissa, lohdutettava sitä itkevää lasta kaikella hellyydellä, oltava se turvapaikka. Ei Tee ole kertaakaan jättänyt nukahtamatta.

Normaalipäivänä me heräämme, pöllöilemme makkarissa ja kutitellaan ja pusutellaan peiton alla. Tee leikkii peiton alla myyrää ja kukkuu-leikkiä. Yleensä Tee ottaa aamun maitohuikan ennen aamupalaa. Aamupalaksi Tee syö puuroa tai hedelmäsosetta, vähän riippuen siitä mikä uppoaa vai uppoaako mikään.

Vaihdetaan vaippa ja päivävaatteet päälle ja joko lähdetään Olkkari-kerhoon tai leikitään omassa olohuoneessa. Kerhopäivinä Tirppis jättää aamupäikkärit väliin, kotona ne nukutaan aina klo 10-10.45. Kun pikkulikka nukkuu aamupäikkäreitään noin kolme varttia, minä saan käydä suihkussa ja syödä aamupalan. Jos hyvin käy, boxilla on joku lyhyt telkkariohjelma, tai ehdin päivittää blogia. Jossain siinä sivussa tulee laitettua se pyykkikone laulamaan.

Tee herää ja syö lounaan noin 11 aikaan, kerholla on ruoka-aika samaan aikaan. Syödään ja leikitään, ja jos aamupäikkäreitä on nukuttu vähän tai ei ollenkaan, niin toiset päikkärit alkavat jo klo 12. Niitä saatetaan nukkua sitten hyvinkin se kaksi tuntia. Jos on ollut kerhopäivä, käyn siinä välissä lounaalla Teen kummitädin kanssa, pizzapuokkiinjajäävesi lähimestassa. Kotona lämmitän itselleni ruuan, tiskaan, järjestelen vähän, ja ripustan ne pyykit kuivumaan. Imuroidakin pitäisi, mutta meillä on imurina Taifuuni, jota ei voi käynnistää päiväunien aikaan, eikä oikein hereilläoloaikaankaan. Meillä imuroidaan harvoin, mutta luututaan usein.

Tee heräilee ja leikkii, syödään välipala ja otetaan maitohuikka. Jos ei ole ollut kerhopäivä, niin käydään mummilassa iltapäiväkahvilla. Tee hihkuu riemusta jo ovikelloa painaessa. Se on sosiaalinen tyttö ja kaipaa ihmisiä, kotona on aika usein liian hiljaista ja tylsää, vaikka kuinka viihdyttäisi. Maanantaisin ei iltakahveilla, vaan käydään muskarissa kolmesta neljään. Tee tykkää kuin hullu puurosta niistä laululeikeistä, mutta vauhtia saisi jutuissa olla enemmän, kun vauva jo tekee muutakin kuin makaa selällään ja kattoo nätisti.

Viideltä on päiväruoka, ja sen jälkeen ollaan lähes poikkeuksetta kotona rauhoittumassa iltaa vasten. Joskus kuitenkin pitää rikkoa kaavoja ja lähteä päiväruuan kanssa toiseen Kummilaan käymään, kun kummisetä pääsee vasta viideksi kotiin töistä, joka päivä. Siellä on taas kaksi lasta joiden kanssa riekkua ja leikkiä, ja aika menee siivillä. Kotona me leikitään olkkarissa ja höpötellään ja lauleskellaan. Tee haluaa myös kotona puuhailla ihan itse, jolloin mie istun siinä lattialla sen seurana, mutta kattelen telkkaria tai näpytän läppäriä.

Seitsemältä tai kahdeksalta (vähän riippuu päivän kulusta ja mimmin väsystä) annan iltapuuron, vaihdetaan yövaippa, puetaan pyjamat, pestään hampaat ja mennään makkariin leikkimään. Siellä pistetään valot himmeiksi ja rauhoitutaan yötä vasten. Kun silmien hinkkaus ja pötköttelyn tarvetta ilmenee, nostan Tirpan omaan sänkyyn ja jään itse meidän perhepetiin lattialle pinniksen viereen pötköttämään, kunnes ipana nukahtaa. Eilen se vei enää 10 minuuttia. (Jeij!) Yhdeksän maissa illalla on torppa hiljaisena.

Teen ruokaa, töitä, järjestelen päivän kaaosta, istun koneella, katson sarjoja, teen käsitöitä ja nautin omasta ajastani. Viimeistään keskiyöllä, mieluiten tuntia ennen menen itse sänkyyn, otan ipanan viereen, kun se kumminkin herää viimeistään viideltä syömään tissimaitoa, ja käyn nukkumaan. Ipana kaivautuu kainaloon kiinni ja hönkii päälle vauvanhajua. Unta ei kauaa tarvitse odottaa.



Ja nyt kun luen tuota, en oikeastaan edes ymmärrä, että mihin ihmeeseen sitä toista vanhempaa normaalipäivänä edes tarvitsisi? Että kiitos kysymästä, hyvin pärjätään, ja paremmin sitten kun ipana osaa puhua ja siitä on enemmän seuraa. Jos joku vaikka kerran viikossa tulisi meille ja joisi kupin kahvia ja sylittäisi Tirppaa, niin ei haittaisi. Mutta kyllä me tyhmät tytöt pärjätään ilmankin.

24.9.11

8 kuukautta


Kohta on se äippälomakin sitten ohi. Neiti on 8 kuukautta ja risat. Uskomatonta miten lyhyt aika se oikeasti on. En ole lähdössä ennen tammikuuta opiskelemaan/töihin, mutta tiettyä haikeutta on ilmassa jo nyt. Miun pieni tyllerö kasvaa kovaa vauhtia, ja kohta meidän elämässä alkaa aika, jolloin en ole enää joka hetki paikalla. Pelottavaa.

Muistiinpanoja, 8kk Tirppa:

  • on 72,2cm pitkä ja painaa 7920 grammaa. Käyttää vaatekokoa 74, ja pitkäkinttuisten malliston housuja.
  • nukkuu kolmet päiväunet ja yhdet melko hyvät yöunet.
  • syö viisi kertaa päivässä pöydän ääressä ja saman verran roikkuu tissillä. Lempiruokaa on tissi, ja seuraavaksi kalasose. Keltaiset hedelmäsoseet on hyi, ja kaurapuuro ei sovi ollenkaan massulle.
  • on jättänyt ryömimisen, konttaaminen on pääasiallinen kulkutapa. Myös seisominen tukien ja tuetta on pop. Kävelykärrylläkin pääsee eteenpäin.
  • osaa vilkuttaa, muttei taputtaa.
  • harrastaa kerhoilua ja muskaria. Mutta muskarivauvat on tylsiä, kun ne vaan möllöttää, eikä tykkää jos niiden tukasta kiskoo. Kerhossa parasta on juoda mielikuvitusvettä kaikista lelumukeista.
  • kasvattaa tukkaa. Vihdoin?
  • inhoaa vaipan pukemista, sukkien pukemista, pukemista yleensäkin. Lisäksi kurjuus-listalle pääsee varpaankynsien leikkaus, nenän niistäminen ja vaunuissa istuminen.
  • ei vieläkään ymmärrä, mitä tarkoittaa "ihan kohta".
  • tykkää lukea mainospostin perusteellisesti ja syödä salaa äidin veroilmoituksen. Saunominen, uiminen, mummin kaulakorun kiillotus ja enon kanssa lentokoneen leikkiminen on myös kivaa. Äitin kanssa kivointa on sylikkäin möllöttely, kun väsyttää jo, muttei vielä nukuta. Silloin voi antaa myös maiskautuspusuja, jos äiti osaa olla ihan hiljaa ja paikallaan ja paijata vaan.
  • omistaa kolme hammasta, alarivissä, ja kolme muuta on hyvää vauhtia tuloillaan. Mokomatkin kiusankappaleet.
  • aiheuttaa pyykkiä aivan hillittömästi. Kaikkea pitää saada kokeilla, maistaa ja lopuksi hinkata vaatteisiin ja tukkaan.
  • kuorsaa nuhaisena tai yliväsyneenä.
  • tykkää pinnasängystä vain ulkopuolelta, perhepeti on pop.
  • ei suostu konttaamaan kummitädin eteisen matolla, vaan menee karhukävelyä.
  • pelkää ja vierastaa ex-anoppiani, mutta rakastaa ex-appiukon karvaista naamaa.
  • tykkää kissoista ja koirista.

  • on isosti rakastettu. Enkä nyt puhu vain omasta puolestani.


23.9.11

Suit sait

Ompelusta on tehty blogeissa turkasen kallis harrastus, jossa ei lisäkapistuksia ja kalliita kankaita säästellä. Nauhankääntäjä ja peitetikkikone nyt ainakin pitäisi olla ennen kuin kehtaa tekosia esitellä! Ja kunnon saumuri, ei mitään lelua. Kankaat pitää olla hienoa kuosikasta joustofroteeta, tietenkin. Tätä ompelusta varten metsästin niinkin hurjaa lisälaitetta kuin ....rumpujen pärinää..... no rei'ittäjää! Koska en osaa ommella lastenvaatteita (tietääkseni) niin bodykin on valmistuotantoa ja kirpparilta kotiin raahattua.

Tarvitset:

Yksivärisen bodyn (tämä kirpparilta 50snt)
Askarteluhuopaa (tai vaihtoehtoisesti trikoota ja tukikangasta, niinkuin tässä)
Rei'ittäjän
Sakset
Kangasliimaa
Ompelukone




Rei'itä pieniä askarteluhuopapalluroita iso pino, ja ala sommittelemaan.


Kun olet sommitellut, laita jokaisen alle pieni tippa tekstiileille tarkoitettua liimaa.


Ompele pisteestä pisteeseen.


Räpellä kasaan rusetti, ja laita se nepparipuolen olkapäälle. Kiinnitä käsin ommellen.

Tsah, valmis! Ompelukseen ei käytetty mitään, mitä kotoa ei olisi löytynyt jo valmiina. Tämä pääsee juhlakäyttöön yhdistettynä puolihameeseen, ja arkikäyttöön mustavalkoraidallisten housujen kanssa.


Te jotka ompelette vauvalle hienouksia, miten ihmeessä raaskitte maksaa kankaista niin hillitöntä metrihintaa?

22.9.11

On hienoa olla äiti..


.. kun syöt päivän ensimmäisen aterian kello yksi yöllä. Huomenna on taas parempi päivä!

20.9.11

"Pullan"tuoksuinen äiti?

Riisitaikinavellihässäkkä? Ohje englanniksi läppärillä, teetä muumimukissa ja Tee kantorepussa päikkäreillä.


Hiivaleipätaikina. Sellainen ihan perus. Tässä vielä ilman öljyä. (Buu, terveysleipää!)


Glamourleivontaa, kun ei oo hienoja muotteja eikä nonparelleja eikä glitteriä. Ihan vaan leipätaikina.


Nätisti (?) riivatut pyöreät leivät pellillä, ennen kohotusta ja riisivellitakkia.


Uunista ulos! Ehm.. pantteri?


Ei nyt mitään priimaa, mut aika hauskoja. Tuo riisipäällys (=pantterin pilkut) teki näistä symppiksiä.



Kestopyllyilyä



Hei. En ole kovin hyvä kestoilija. En kestoile vain koska se säästää ympäristöä, vaan koska se säästää rahaa. Eli ei enkelin sädekehää ympäristöystävällisyydestä tähän osoitteeseen, vaikka tässä samalla tulee vähennettyä jätettä aika rankalla kädellä.

Meillä menee viikossa seitsemän kertisvaippaa, öisin. Joskus huonoina päivinä, tai kun pyykkitupavuoro venähtää pitkälle, saattaa tulla heikompia kestoilupäiviä. Eli kuukaudessa meillä menee noin yksi paketillinen vaippoja (48kpl). Koska se on kuitenkin lähes 600 vaippaa vuodessa (!!) niin kertakäyttövaippoina meillä on Natur Babycare vaippoja, jotka ovat jokseenkin biohajoavia, tehty maissista ja selluloosasta jne. (Linkissä lisää infoa!) Toimivat meillä tosi hyvin!

Kestovaippoina meillä oli pikkuvauvana Flanelliset sisävaipat (Imse Vimse) ja niihin sopivia kuviollisia ja kokovalkoisia kuoria. Muut vaipat olivat reisimakkarattomalle pötkölle ihan liian tukuisia, tuntui että vauvaparka oli pää alamäkeen, jos päälle laittoi taskuvaipan. Imset lähtivät meiltä vauvalahjana uuteen kotiin, ja toivottavasti siirtyvät taas ilmaiseksi seuraavalle käyttäjälle.

Nyt meillä on käytössä M-kokoiset taskut. Aika monta niitä saakin olla käytössä, että pärjää pyykkäämättä joka päivä. Meillä kestopyykkiä pestään joka toinen tai joka kolmas päivä, riippuen joutuuko kuivattamaan ihan huoneilmassa vaan, vai onko ulkona lämmin ja kuiva keli (kesällä) vai saammeko kuivaushuonevuoron taloyhtiöltä.

Pinossa on neljä AIO-vaippaa (piparikukallinen one-size, lila, vaaleansininen ja leppäkerttukuosinen) joista tykkään kovasti, mutta niitä on helkutin vaikea löytää käytettynä inhimilliseen hintaan. Näissä on kaikissa kiinteä sisäimu + läppäimu, joten kuivuvat melkein yhtä nopeasti kuin muutkin. Ja tarvittaessa taskuun saa tungettua lisäimua.

Loput ovat ihan vain taskuvaippoja. Kuvan vaaleanvihreät ovat itse tehtyjä s-m kokoisia, ja jäämässä pieneksi. Pinkit ovat tarrallisia Myllymuksuilta, muut käytettyinä hankittuja, ulkomaalaisia, Royalkestoa jne. (Imuina meillä on Mio-puuvillaimuja ja hamppucollegea. Taittoimuja siis, kuivuvat niin nopsasti.)
Tee on hassun mallinen pipana, joten arvostan eniten vaippapinon sivunepillisiä vaippoja, kun reisien kohtaa ja vyötäröä pystyy säätämään "erikseen", mutta tarrallisetkin ajavat asiansa.

Käytännössä kestoista on vaivaa. Turha siitä ruveta valehtelemaan, ei se ole yhtä näppärää kuin ostaa käyttövalmiita kertakäyttövaippoja kaupasta. Joutuu etsimällä etsimään vaippansa, jos ei ole varaa ostaa kaikkia uusina. Jokaisesta metsästetystä ja onnistuneesti kotiin raahatusta pitäisi saada mitali. Imuja on sata erilaista, ja niistäkin pitäisi löytää se omalle lapselle sopivin paketti. Hutilyönneistä kasvaa pyykkivuori ja v-käyrä. Niitä joutuu pesemään, kuivattamaan, viikkaamaan, taittamaan ja kasaamaan. Uudet vaipat pitää pestä monta kertaa, ennen kuin ne toimivat. Joskus ne haisevat kylppärissä, ennen kuin ne ehtivät kuivahtaa, ja ennen kuin ne ehtii pesemään.

MUTTA.
Kun ne vaipat on löydetty, ja se oman vauvan pyllylle sopiva imupaketti löytynyt, ja kestoilusanasto suomennettuna päässä ja pyykkihuolto rullaa, niin homma toimii kuin unelma.

Kaupasta ei tarvitse olla kokoajan kantamassa vaippapakettia kotiin, eikä vaipparoskista pihalle. (Viisi vaippaa per päivä tahdilla kulutat 1800 vaippaa vuodessa. Useimmilla vauvoilla menee enemmän!) Kukkaro kiittää, ja se paljon puhuttu ympäristökin.
Vauvan iho tykkää. Meillä vaippaihottuma iskee aina nurkan takaa, jos kertiksiä tulee käytettyä normaalia enemmän..
Ja hei, ne näyttää kivalta. Pakko sanoa sekin, koska tämä plussa-lista näyttää tosi lyhyeltä, vaikka pointit ovat tärkeitä.


Vielä yksi miinus, vaikka tästä nyt meinaakin tulla anti-kestovaippailupostaus:

Saat jatkuvasti selittää MIKSI. Vanhat ihmiset muistavat vielä vaippaliinat ja pitävät sinua tyhmänä koska et tee asioita sillä helpolla tavalla. Muut äidit puhuvat sinusta ikävään sävyyn, kun "lähdet kaikkiin vauva-muoti-ilmiöihin mukaan".


No miltä ne sitten näyttää? Tältä!






18.9.11

Maratonkuvapostaus vaellukselta

Teen kummi ja sen tyttö suostuivat reissukumppaneiksi, kun lähdettiin Teen kanssa testaamaan Tulia kunnon erämaastoon. Suunnattiin siis Repoveden kansallispuistoon, ja sillä asenteella, että mennään sellainen lenkki, minkä kunto ja ipanan/ipanoiden sietokyky antaa myöten. Ja kyllähän me pitkä ja mäkinen lenkki heitettiinkin!





Me ei laittauduta tälläisille reissuille, vaan pääasia on, ettei oo liian kylmä tai liian kuuma. Yhdellä nuotiopaikalla nähtiin toinen vauva rintarepussa, äidillä oli poskipunatkin paikallaan. Mie en osaa retkeillä korkkarimeiningillä, vaan riipaisin aamulla päälle tuulipuvun.

Lapinsalmen riippusilta. Geokätköä etsittiin jonkun aikaa, mutta ei löydetty ei millään. Jatkettiin siis matkaa.











Tee kurkki laidan yli. Siltaan on muuten kiinnitetty tosi monia rakkauslukkoja! Avioituneet tai muuten elämänsä yhteen nippuun heittäneet parit käyvät kiinnittämässä siltaan kaiverretun lukon, ja heittävät avaimen jorpakkoon. Romanttista. (Ja kovempi homma purkaa, kuin avioliitto!)



Selänlepuutustauko, Tee heittäytyi luonnon vietäväksi.



Kyllä, viikinkivene.

Tytär leikki kompostia. Tai lisäsi kuituja ruokavalioonsa, havunneulasten muodossa.









Tiristettiin makkaraa nuotiolla, ja Tirppikselle tarjolla oli omena, ihan grillaamattomana.

Sitten tutustuttiin vaahtokarkkien käristämisen salatieteeseen.

Parhautta! Kerrankin päältä kullanruskeita, sisältä ihan löllöjä, eikä palanutta pintaa missään! Salaisuus on ranneliikkeessä, luulen ma.

Isomman pikkulikan mielestä kyy oli "siisti" mutta silti: hyyyi.

Glamour kaukana.

Katajavuori. 200 askelmaa ylöspäin. 8kg eturepussa.

Puoliväli.

Tuskahiki.



2/3.

Huipulla!



Maisemat palkitsivat kyllä kiipeämisurakan!




Tee viihtyi tulissa tosi hyvin, ei kitinän kitinää. Metsässä oli paljon katseltavaa, ja hyörintä oli sen mukaista.




Lopulta uni vei matkustajan. En vieläkään kaivannut päätukihässäkkää, vaikka testailinkin sitä kotona. Vaikutti ennemminkin suojahupulta, kuin päätuelta. Tulissa paneeli itsessään tukee kuitenkin niskaa ihan tarpeeksi, niin kauan kuin kantaja pysyttelee pystyasennossa. (=pyykinripustus, kengännauhojen sitominen jne, hankalaa..)

Katajajärvi.







Kapiavesi.



Hetki selän venyttelyä ja ipanalle välipalasose.


Kaksi kilometriä metsäreittiä vielä kaukana siintävälle lossille.


Pieni metsäpuro.







Kivikkoinen rantapolku.


Lossi. (Aka köysillä vesistön yli lihasvoimin kiskottava laiturinpätkä. Hyvää liikuntaa käsille.)


Toisella puolella!




Päivävaellukseksi ei hullumman mittainen lenkki, neljä tuntia ahkeraa patikointia. Tuli suoritui hyvin, mutta niin suoriutui Tirppakin! En ikinä uskonut, että viihtyisi kantorepussa neljää tuntia kitisemättä! Mutta reipas tahti ja vaihtuvat maisemat tekivät ilmeisesti tehtävänsä myös porukan nuorimman naisen kohdalla, ja ensimmäinen itku tuli vasta autossa matkalla kotiin, kun unen päästä ei saanut heti kiinni.

Nyt päätä tyynyyn myös itselle, luulenpa ettei unta tarvitse kauaa houkutella..

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...