26.10.11

Suomi on pitkä ja leveä. Huono selitys.

Luonnonkosmetiikkaa, päähierontaa, hemmottelua, luomua, lähiruokaa.. kuulostaa kaikki tosi ihanalta! Kaikki isot bloggarit saa näitä hienoja kutsuja. Minä olen todennut, etten tahtoisikaan, kun en kerta kuitenkaan pääsisi.

No, siellä se sähköposti lämmittää hotmail-tiliäni. Sata kilometriä pääkaupunkiin. 40e junamatkoihin. Ja kuinka hyvin siellä pystyisi rentoutumaan päähieronnassa jos vauva/taapero on pahalla tuulella? Ja miksi tälläiset tilaisuudet tulevat silloin kun olisi oikeasti hemmottelun tarpeessa? Lottovoittokin olisi tosi kiva, mutta että joku joskus näyttäisi miulle, että mun naamalle käy muukin kuin vesi, ja kaupan päälle saisi rentoilla ja fiilistellä..no se olis melkein yhtä kiva.

Jäiköhän tästä nyt enemmän hyvä vai paha mieli? Ja miksi moni blogia lukeva kuvittelee, että me asutaan kaupungissa? (Asutaan reilusti alle 2000 ihmisen kylässä, 20km lähimmästä paikasta joka saa kutsua itseään kaupungiksi. Eikä sekään kovin iso ole.) Ja kuka toisi tälläisiä tilaisuuksia koti-ovelle toimitettuna, varustettuna lapsenvahdilla?

24.10.11

Näitä päiviä

..jottei kuva tästä meidän elämästä muuttuisi liian ruusuiseksi, kerrottakoon, että tänään on taas ollut maanantai isolla ämmällä.

Ensinnäkin hourailin koko yön kuumehuurussa ja olin vakuuttunut siitä että lapseni on oikeasti zombie.

Aamulla kun uneliaisuus ja enin kuume poistuivat kuvioista ymmärsin syy-seuraus-suhteen. Käännyin mahalleni ja ulvoin tuskasta. Nyt tiedän siis ainakin miltä se kuuluisa rintatulehdus tuntuu.

Ajattelin sitten fiksuja tyttönä lämmittää kauratyynyn tissejä lämmittämään. Noh, sillä aikaa kun puin neidille sukkahousut, oli mikro ilmiliekeissä. Eihän siinä mitään. Pikkulikka suljetun oven taakse makkariin huutamaan ja sammutuspeite kauniiseen käteen. Nuotio sammuksiin ja töpseli pois seinästä.

Olisikin loppunut siihen. Kämpässä leijaili sen verran tukeva savupilvi, että oli pakko avata kaikki ovet ja ikkunat ja kantaa mikronraato ulos. Pikainen tarkistus, ettei missään enää kyde mikään, ja vaudilla mimmille ja itselle ulkovaatteet päälle. Kämpän lämpötila laski uhkaavasti.

Koko päivä vietettiin evakossa kerhossa ja mummilassa, puolen päivän aikaan kävin tarkistamassa vauriot. Kaappiin jäänyt musta jälki lähti tiskirätillä, mikro on ehdottomasti entinen. Samoin se kauratyyny. Valitettavasti perusteellisesta tuuletuksesta huolimatta haju jäi. Lievempänä, ehkä vain minun nenääni, mutta kuitenkin. Pohjaan palaneen kaurapuuron haju. Hyi yrjö. Toivottavasti se häviää ajan mittaan. Jos ei, pitää pestä kaikki tekstiilit sohvanpäällisiä myöten. Ihan kuin tässä ei olisi muuta tekemistä..

Jos jollakulla on ollut huonompi maanantai, saa ilmoittautua.

Kuva-arvoitus


Meillä otetaan nykyään vähemmän kuvia, miksi?
Koska ipana liikkuu jatkuvasti, ja kun se keikkuu terävän pöydän kulman yllä yhdellä jalalla, ei ensimmäisenä ole mielessä "jeij, otanpa tästä kuvan".
Toisekseen, näpsä on nykyään jatkuvasti joko a)juuri heräämässä b)syömässä c)tissillä d)yrittämässä itsemurhaa akrobatialla e)tissillä f)nukkumassa.
Ai, on vielä yksi vaihtoehto: pahalla tuulella. Tai ennemmin "en tahdo että kuvaat minua" tuulella. Minkä voitte ehkä lukea rakkaan linssiluteeni olemuksesta oheisessa kuvassa.


Ps. koska tonttulakki oli Teen mielestä perkeleestä, me ei tänä vuonna lähetetä joulukortteja. Nih.

22.10.11

Ammaaa - no sitä tissimaitoa

On imetyksen teemaviikko, mutta tuntuu että jokainen on tarttunut aiheeseen ja vienyt sanat suustani. Intonaation imetysteksti kiteytti monta ajatusta, joita olin pyöritellyt mielessäni, saamatta sanaakaan kirjoitettua.

Tämä on meidän imetystarinamme, sellaisena kuin me sen olemme kokeneet. Tiedän, ettei asia ole kaikille näin yksioikoista. Jos teitä puuduttaa/ärsyttää jo valmiiksi, niin saa jättää väliin, tai vain tirkistellä tissikuvia. (Oikeasti, pieni varoitus, kuvia ei ole sensuroitu!)



Ennen Teen syntymää en ollut tehnyt mitään suuria imetyssuunnitelmia tai periaatepäätöksiä. Lähinnä olin miettinyt, että imetys olisi kätevää ja taloudellista onnistuessaan. Uskoin asioiden menevän omalla painollaan.

Teen synnyttyä sain lapsen verisenä ja kinaisena rinnalle. Hillittömän pieni, sinipunainen ja täysin avuton ihmisenpoikanen. Kuitenkin se osasi avata silmät, katsoa minua ja hakeutua tissille. Se sai kiinni pinkeästä rinnanpäästä ja söi ahnaasti mahansa täyteen. Se tuntui helpolta, luonnolliselta ja kummalliselta! Se kun maito heruu rinnasta, on mielettömän kummallisen tuntuista ensikertalaiselle. Se millä innolla lapsi tarttuu rintaan. Ja sitten se imeminen. Kaikenkaikkiaan kummallista. Mutta siihen tottuu, ja siitä tulee kivaa.

Tee joutui 6h ikäisenä sokerikorjaukseen osastolle, ja ennenkuin minua päästettiin ensimmäistäkään kertaa sinne, oli tytölle annettu tuttipulloa ja tutti. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Raivo oli ensimmäinen. Suru. Ikävä. Mustasukkaisuus. Minä olen lapsen äiti, minulla on valtavat valuvat rinnat täynnä lapsen omaa maitoa, minä olen valvonut ja odottanut että pääsisin lastani ruokkimaan ja hoitamaan, ja te kehtaatte minulta kysymättä antaa sille jonkun muun äidin maitoa ja tutin. Pidin suuni kiinni, mutta pidin myös tiukasti kiinni siitä että pääsin sen jälkeen AINA osastolle kun likalla oli nälkä. Istuin persaus ruvella osaston kovilla penkeillä ja imetin. Kestin sen, että joskus piti pumpata ja hörpyttää sen lisäksi, tehdä tuplatyö.

Tee oli alle vuorokauden ikäinen, kun sain sen luokseni synnyttäneiden osastolle. Punnitsin, imetin ja punnitsin. Vaikka tikit kiristivät ja kävely oli tuskaisaa, imetin ja syöttöpunnitsin käytävän päässä kun kerran käskettiin, vaikka pullosta syöttämällä olisi päässyt helpommalla. Tunsin ylpeyttä kun syöttöpunnitukset nousivat 18 grammasta 68 grammaan parissa päivässä. Erittäin täydet rinnat olivat tuskaisat, sain ravata kaalikaapilla, suihkussa ja lypsää käsin ja pumpulla. Imemisote täysistä rinnoista meinasi olla hakusessa, mutta aina tarvittaessa pyysin hoitajaa näyttämään vielä kerran miten vauvan saa aseteltua MountTissilän huipulle kätevästi, ja miten se "hamppariote" nyt menikään. Maitoa tuli, se riitti, lapsi oli tyytyväinen ja sairaalasta lähti kotiin painavampi typykkä, kuin minkä olin tähän maailmaan putkauttanut.

Teen "tissi-ilme"

Kotosalla imetys lähti hyvin käyntiin. Maitoa oli kolmelle vastasyntyneelle. Haisevia rintarättejä oli vuorikaupalla, ja maidonkerääjät nousivat nopeasti arvoon arvaamattomaan. Ensimmäiset kaksi viikkoa jaksoin pakastaa maidonkerääjiin kertyneet maidot, mutta kun kahden viikon saldo oli lähes viisi lirtaa valumaitoa, aloin kaataa maitoa viemäriin. Imetyshormonihuuruissa itkin lavuaarilla tappavani keskosparkoja nälkään, kun en luovuta maitoa sairaalalle. Tällä pikkupaikkakunnalla maidon luovuttaminen vain on lähes mahdotonta autottomalle yksinhuoltajalle. Jotenkin siitäkin syyllisyydestä pääsi yli. Pääasiahan on, että se maito riittää sille lapselle, joka minun kuuluukin ruokkia.

En kokenut missään vaiheessa, että minua olisi painostettu imetykseen. Neuvolassa imetys kuitattiin sillä, että se sujui. Mitä siitä turhaan keskustelemaan, jos se kerran sujuu. Rinnan päät eivät olleet kipeät, koska imuote oli hyvä, ja maitoa riitti, koska rintaa oli jatkuvasti tarjolla.
Enemmän häiritsi jatkuva huomauttelu siitä, miten paljon sitä maitoa tuli. Paidat kastuivat napaan asti, vaikka rintaliivit toppasi harsoilla ja pyyhkeillä. Pienet liivinsuojat sai nauraa suohon. Maitoa suihkusi metrin päähän jos lapsi ei heti napannut rinnasta kiinni, kun sen liiveistä kaivoin. Huomasin sen kyllä itsekin, ja ne kanssaihmisistä, jotka eivät sitä heti huomanneet, huomasivat sen kyllä pian, kun joku sitä isoon ääneen päivitteli. Lakkasin kuitenkin nopeasti harmittelemasta, ja olin ylpeä siitä, että olin valiolehmä. Tarkoittihan se sitä, että pystyin ihan itse ja yksin pitämään huolta siitä, ettei pienokaisella ollut nälkä.

Alusta asti imetin juuri siellä, missä tytöllä oli nälkä. Kanssaihmisten kauhuksi ja ihmetykseksi kaivoin tissini esiin kassajonossa, junassa, kahvilassa, ikean keittiöosastolla, konsertissa, you name it, missä tahansa. Päätin etten pyytele anteeksi sitä, että ruokin nälkäisen lapsen. En halunnut juuttua imettämään haiseviin vessoihin ja ahtaisiin sovituskoppeihin, vaikka on sitä tullut niissäkin imetettyä. Aluksi arastelin sitä, että ihmiset näkevät rintani. Mitä tutumpi ihminen, sitä pahempi. Isäihminen, appi, veli, anoppi, nöyryyttävää. Jossain vaiheessa tissistä tuli samanlainen maidonsäilytys- ja anniskeluväline kuin maitotölkistä. Sopii (melkein) tilanteeseen kuin tilanteeseen. Siunaustilaisuudessa poistuin imettämään säädyllisesti piiloon.

Imetin ja imetän edelleen lapsen unten maille. Lopetin hetkeksi yleisön painostuksesta, aloin nukuttamaan lasta omaan sänkyyn ilman rintaa. Ketuiksihan se meni. Meidän hienot 10min iltanukutukset ja lähes täydet yöunet vaihtuivat kahden tunnin nukutuksiin ja risaisiin öihin. Sain tarpeekseni ja väsyin, ja päätin visusti tekeväni jatkossakin niinkuin meidän perheelle parhaiten sopii, sanovat muut mitä tahansa.
Yöt Tee nukkuu perhepedissä minun kanssani, joten alusta asti yöimetykset ovat vaatineet minulta hyvin vähän osallistumista. Kevyt havahtuminen, liivien aukaisu, tissi mimmin suuhun ja unta kuulaan. Hetken (tai mistäs mie tiedän) päästä liivit kiinni ja uni jatkuu lähes keskeytyksettä. Samasta syystä meillä ei juurikaan ole yöhuutoja ollut. Herään ipanan nälkäkommunikointiin (en tiedä mihin) jo ennen sitä nälkäitkua. Meillä on itketty öisin vasta nyt, kun on tehty hampaita urakalla.

Neljän kuukauden iässä ajattelin, että on aika siirtyä kokeilemaan kiinteitä. Kun niin monelta suunnalta sai kuulla kommentteja kuten "no eikös se nyt jo voisi vähän maistaa, anna munkin syöttää sille jotakin" jne. Aivopesua. Tarjosin jokusen kerran hedelmäsoseita likalle, mutta vastauksena oli aina yrjöäminen. Ei pulauttelu, vaan kouristuskaarella oksentaminen. Silloin otin googlen kauniiseen käteen ja luin 6kk täysimetyksestä, ja otin sen uudeksi ohjenuorakseni. Minun lapseni ei ollut valmis kiinteisiin vielä 4kk iässä, muut tekevät valintansa oman lapsensa tarpeiden mukaan.

Kuusi kuukautta vierähti, eikä aina ollut helppoa, vaikka maitoa riittikin pitämään mimmin tyytyväisenä ja neuvolan käyrillä. Pahin oli 4-5kk välinen aika, kun lapsi kieltäytyi syömästä rintaa, jos minä istuin. Aina piti yrittää löytää jonkunnäköinen makuupaikka. Kerhossa ja kummin kaupalla se vielä onnistui, mutta shoppailun sai unohtaa kuukaudeksi, tai sitten ajoituksen piti olla nappiin, eli ruoka-aikojen väliin. Istuen syötettynä tyttö veti rintaraivareita, mutta makuullaan tissi oli parasta maailmassa. Turhauttavaa, kyllä, mutta ohimenevää kuitenkin.

Kun Tee täytti 6kk ja täysimetys piti virallisesti lopettaa, päätin lopettaa tyylillä. Pidin Tissiäiset, akkojen varpajaiset. Syötiin ja saunottiin minun kotonani, ennen saunaa laitoin Tirpan nukkumaan. Saunottiin ja saunan jälkeen lypsin hätävaramaidot jääkaappiin. Siirryin ensimmäisen kerran puoleentoistavuoteen viihteen puolelle ihan alkoholinkin merkeissä ja nautin olostani parhaiden naisten kanssa. Tee nukkui kotona tädin ja mummin valvonnassa, kun minä otin hyvällä omallatunnolla lonkeron tai kaksi karaokekapakassa. Saavutuksia saa juhlia!

Kiinteiden aloitus ei käynyt kivuttomasti. En ole asiasta hirveästi puhunut täällä blogissa, mutta lyhykäisyydessään: Tee oksensi kaksi ensimmäistä kuukautta lähes jokaisen syötetyn aterian kaaressa lattialle ja seinille. Painokäyrä tippui ja "hyviä" neuvoja satoi joka tuutista. Oma jaksaminen oli kortilla ja ihmetys ja huoli pienestä raastavaa. Luojalle kiitos toimivista tisseistä, sillä maito pysyi sisällä silloinkin, kun mikään muu ei pysynyt. Maidon voimalla pituus pysyi hienosti neuvolan käyrillä, vaikka painoa ei juurikaan kertynyt.

Kun 8 kuukautta pyörähti mittariin, selätimme oksenteluongelman lääkärin neuvoilla: antamalla ajan kulua ja sinnikkäällä harjoittelulla. Mitään allergiaa tai rakenteellista vikaa kun ei Tirpan tapaiseen oksenteluongelmaan voinut liittyä. Sen myötä tissin luulisi jääneen taka-alalle.
Mutta tuntuu käyneen päinvastoin. Vaikka likka ei enää etsikään rinnasta pääasiallista vatsantäytettä, hän hakee usein rinnalta läheisyyttä, lohtua, janon sammutusta ja välillä ipana tulee tissille ihan vain kujeillakseen. Tissittelystä on tullut meidän juttu. Ennen se oli meidän juttu, mutta ennen kaikkea ruokaa. Nyt se ravinto on toissijainen asia ja lämpö ja läheisyys tärkeintä.



Kun lapsi on rinnalla, maailma pysähtyy. Lapsi ei yritä sillä hetkellä kasvaa, liikkua ja kehittyä, vaan keskittyy nauttimaan sylistä ja maidosta. Äiti ei muista murehtia kasvavaa tiskivuorta, vaan imetyy mukaan siihen maagiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Yhteen päivään mahtuu monta pientä ihmettä, siinä tissitellessä.



21.10.11

Roskapostia

"Lahjaideoita isälle, nyt -10%"
"Kuvalahjat isälle nyt nettikaupassamme"
"Isänpäivän askarteluvinkit - muistot talteen"


20.10.11

Hukkapätkä 9kk


Olen oppinut tuntemaan pienen tyttöni persoonan. Yhdeksän kuukautta sitten synnytin rääpäleen joka hädintuskin piti silmiään auki.

Nyt minulla on tytär, joka ilmaisee itseään, mitä tahtoo ja kuka on.

Tirppa tahtoo lukea kirjoja ja kääntää itse sivuja, pussata mustekalaa ja sadeasuista vauvaa, vilkuttaa toukalle. Tee tahtoo ylemmäs ja ylemmäs sylissä, paras paikka on parimetrisen enon harteilla, silloin ylttää kattoon leikiten. Tee tahtoo nukkua vieressä, ja niin me molemmat nukumme hyvin. Tee tahtoo syödä ja juoda itse, vaikka sihti on huono. Tee tahtoisi leikkiä kaikilla muilla tavaroilla, paitsi leluilla. Tee tykkää maahan tippuneista lehdistä ja hiekasta hampaissa. Tee pussaa ja halaa rajusti.

Tee ei halua pukea haalaria, ei syödä lusikalla, ei käydä nukkumaan omaan sänkyyn. Tee kieltäytyy usein yhteistyöstä, mutta pusuhalipalkankorotus saa uuden äänen kelloon.

Äitiysloma on muutamaa päivää lukuunottamatta käytetty. Mutta minusta tuntuu, että vasta nyt lapselle on merkitystä sillä, olenko minä paikalla! Vasta nyt meistä on seuraa toisillemme, olemiseen on tullut vastavuoroisuutta. Minä pyydän, likka ojentaa, minä kiitän, ja neiti nappaa omansa takaisin. Minä hymyilen, Tee hymyilee. Nyt pitäisi antaa ipana jonkun muun kasvatettavaksi päiväsaikaan, ja tarttua yhteen melko hienoon työtarjoukseen. Toisaalta köyhällä ei ole varaa valita, mutta kuka sanoo, ettei 3-9 kuukauden päästä tule jotakin yhtä hyvää tai jopa parempaa? Minä tahtoisin vielä olla näkemässä jokusen "ensimmäisen", vaikka ensimmäinen hymy, hammas, sana ja askel on jo listalla.


Miten te olette siirtyneet vauva-arjesta eteenpäin? Onko ihan pakko?



16.10.11

Sarja huonoja päiviä

Huonot päivät muodostuvat kitinästä, rätinästä ja kotona mätänemisestä. Lahkeessa roikkumisesta, kymmenen minuutin päiväunista, migreenistä ja huonosti syömisestä. Naamalle suihkimis-sadesäästä, vuotavista kengistä ja tyhjästä pankkitilistä. Ensimmäisestä mustelmasta minimimmin poskipäässä, kun kurvi oli liian tiukka kontattavaksi.

Silloin pitää iloita isosti pienistä asioista. Siitä että Tee tanssii kun sille taputtaa, nostaa kädet pään yläpuolelle, laittaa silmät kiinni ja heiluttaa vaippapyllyä. Itse leivottujen porkkanasämpylöiden tuoksusta. Villalangan tunnusta puikoilla. Kahvikupillisesta. Saunahetkestä. Ja siitä että kaupasta löytyi ohuen ohuita suolakurkkusiivuja!

Huomenna on maanantai. Ja se on viikon paras päivä.

11.10.11

Romanttista

En halua miestä, enkä parisuhdetta. Mutta rakastan romantiikkaa. Onneksi on olemassa sateisia iltoja, kuppi teetä, suklaahippukeksejä, kynttilöitä, pianomusiikkia ja loputtomia rakkausromaaneja. Parasta on lukea joku sellainen, jonka on lukenut jo monesti, ja itkeä ja nauraa jo ennen kuin kääntää sivua. Hetkeksi unohtaa olevansa aika yksinäinen.

Blogi ei liity veispuukkiin.


Olen saanut sähköpostiin useamman kerran kyselyitä siitä, josko Kaksin kaunihimpi voisi löytyä facebookistakin. No ei voi. Koska: en tahdo.

Harmia lievittämään annan tämän päivän tilapäivityksen, mikä ei herättänyt toivotunlaista vastakaikua:



Naureskelijoita ja tykkäilijöitä kyllä löytyi, muttei ketään, kenellä olisi ollut vanha kattolamppu ja aikaa ja tahtoa tulla laittamaan se minulle kattoon. Kuljemme siis edelleen pimeydessä.

Voin tietysti asentaa tähän blogiin jonkunlaisen "tykkää" toiminnon, kommentointi mahdollisuuskin on olemassa. Jos tahtoo saada ilmoituksen uusista postauksista, blogger ja blogilista palvelevat. Mikä siinä on että blogienkin pitäisi löytyä facebookista?

10.10.11

Pallopää, tähtisilmä, kaksihammas


No ei se min tyttäreni. Sille tuli tänään kolmas hammas.

Kurpitsa antoi sisuskalunsa pastakastikkeeksi ja vauvan soseeksi, mutta jäljelle jäänyt osa houkutteli, vaikka ajankohta on vielä väärä. Josko sitä saisi vielä kuun lopussa toisen kurpitsan?

(Pliipplääp, tänne kuuluu migreenikohtauksia, neulontaa ja herätys-ruoka-leikki-nukutus-ruoka-ulkoilu-leikki-ruoka-jne-rumbaa ja inhottavan paljon päälle pukemista. Mut syksy on silti ihana!)

8.10.11

Syksy tulossa



..ja puikot heiluu! Vältin kuitenkin kiusauksen tehdä meille täsmälleen samanlaiset pipot. Malli on sama, mutta koko, väri, lanka ja puikot erilaiset, niin ei näitä ehkä tunnista kaksosiksi. Ja junioripallopään piposessa on fleecevuori, omassani ei.

Nyt on nuppiosasto lämmin, seuraavaksi pitäis saada aikaisiksi sukkia, varpaita alkaa paleltaa!


6.10.11

Neljä pitkää kuukautta


Kesäkuu 2011.

Isäihminen kävi viimeksi kesäkuussa kylässä, oltuaan lähes kolme kuukautta pitämättä mitään yhteyttä. Kovasti vannoi ja vakuutti parantavansa tapansa ja pitävänsä enemmän yhteyttä ja osallistuvansa lapsensa elämään. Siitä on nyt muutamaa päivää vajaa neljä kuukautta.

Likka on kasvanut kovasti. Oppinut paljon uutta. Ja isäihminen ei ole halunnut siitä kaikesta itselleen edes murusta. Neljään kuukauteen ei ole ollut aikaa lähettää edes tekstiviestiä: "Mitä kuuluu?"

Tänään.

Meille kuuluu hyvää.

Kuva-arvoitus


Kaksi suosikkia yhdessä kuvassa! Arvatkaas kumpi on ihanampi..

Vaikkei noita nyt ehkä saiskaan verrata, mutta ihanaa, ettei mun kupeiden hedelmä ole ainut isoksi kasvava asia!

Kurpitsapiirakkaa, soppaa, pastakastiketta, mummille pikkelsiä (yiiii!) ja ehkäpä jopa kurpitsamehua? Ainakin halloweeniksi hurjasti irvistävä kurpitsalyhty!

Tämän myötä kysyn teiltä, mimmoiseen asuun pukisitte vauvan ensimmäisenä halloweenina? (Sikäli mikäli alennutte moiseen superkaupalliseen kamaluusmukajuhlintaan tietenkin. Itse otan riemusta kiljuen vastaan minkä tahansa mahdollisuuden pitää naamiaiset!)

1.10.11

Dilemma

Olemme Tirpan kanssa lähdössä häihin. Normaalisti itkisin vaatekaapilla, koska olen liian läski pitämään kivoja vaatteita, tai koska kivoja vaatteita ei ole. Mutta tällä kertaa vaatteet on valittu, silitetty ja ripustettu odottamaan. Kakut on toimitettu jo tunti sitten. Ja lapsikin suostui syömään, mikä lupailee helppoa päivää.

Mutta. Tähän laskutoimitukseen en pysty:

järjestelmäkamera + vauvan ruuat, juomapullo, vaihtovaipat, vaihtovaatteet ja viihdytysvälineistö + oman naaman ehostus tarpeet + kännykkä, avaimet + hätävara kakun korjaus kitti = ILTALAUKKU?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...