24.11.12

Yksinhuoltamisen yksinäisyydestä

Juostessa sitä ei huomaa. Niin kauan kun pysyy liikkeessä, siirtyy tekemisestä tehtävään ja suunnitelmasta toteutukseen. Kun kädet tekevät töitä, kun aivot työskentelevät, kun keskityn lapseeni, olen vahva, voimakas ja ylväästi itsenäinen.

Viimeistään lapsen nukkuvia kasvoja katsellessa sen tajuaa. Miten yksinäinen voi ihminen ollakaan, kun ilta hiljenee. Katsot miten uhmakas taapero muuttuu unen myötä enkelkasvoiseksi, ja toivot, että voisit hakea jonkun siihen viereen, näkemään sen saman ihmeen, meidän yhteisen ihmeen. Miten se onkaan kasvanut, venyy jo sängyn päästä päähän unesta raukeana. Kiskoi röyhelöhameen päälle ja omapäisesti nukahtikin se päällään, muovinen traktori kainalossa. Iso tyttö jo, ja miten paljosta toinen jääkään paitsi.

Haahuilen hiljaisessa asunnossa ja avaan radion. Jesse Kaikuranta tai Juha Tapio laulaa ja se on pakko sammuttaa. Kaikki vauvaoppaat muistuttavat miten tärkeää on antaa parisuhteellekin aikaa, vaikka sitten lapsen mentyä nukkumaan. Minä istun sohvan nurkkaan, missä on edelleen kahden takamuksen kolo, ja katson yksin tv-elokuvia ja neulon. Ääntä ja tekemistä, aivot nollille, omaa aikaa. Ja miten se tunne siltikin silloin tällöin iskee niin kovaa että tekee mieli taipua kaksinkerroin, huutaa ja itkeä, parkua kuin pikkulapsi. Ehtii jo huokaista helpotuksesta, en minä ole yksinäinen, en kaipaa ketään enkä mitään, kunnes jokin pikkuasia keikuttaa laivaa ja äyskäröitävää riittäisi viikkokausiksi.

Iltayksinäisyyttäkin ikävämpää on olla yksin, kun tarvitsisi pystyssä pitäjää, ja joutuu seisomaan vain omilla jaloillaan. Kun on lapsen ainut vanhempi, ikinä ei ole lupaa murtua murheisiin, vaan kaikissa tilanteissa se on minun osani pysyä järjissäni, ajatella positiivisesti, toimia fiksusti ja hoitaa asiat kuntoon. Kukaan ei ole täällä silittämässä minun päätäni, kun murheita on enemmän kuin jaksaa kantaa. Yhden vanhemman on on oltava huolissaan ja huoleton, rakkaudesta ja huolesta soikea ja samaan aikaan lapsen tuki ja turva, vakuutettava, että murheet menevät ohitse ja päivä paistaa, vaikka oma mieli olisi kuinka synkkä.

Ja jos ehtii kuvitella, että yksinäisyys iskee vain illan pimetessä ja hankaluuksia kohdatessa, on pahasti väärässä.
Eniten se kirpaisee elämän kohokohdissa. Kun lapsi hymyilee ensikerran. Kun opitaan tarttumaan käteen, kosketetaan kasvoja. Kun opitaan liikkumaan ja ottamaan vauhtia. Kun halataan tai pussataan ensimmäisen kerran. Kun sanotaan ensimmäinen sana, kun tehdään ensimmäinen pissa pottaan. Kun tehdään valtava palikkatorni ja opitaan kinkkaamaan. Sitä riemuitsee ja kannustaa ja on haljeta ylpeydestä. Mutta ei ole sitä toista, jolle kertoa, jonka kanssa intoilla,  joka olisi samalla tavalla ylpeä siitä omasta lapsesta. Voi tehdä asiasta hauskan statuspäivityksen facebookiin tai postauksen blogiin, mutta juuri sillä hetkellä, kun tekee mieli tanssia voitontanssia uudesta etapista lapsen elämässä, siinä tilanteessa on vain minä itse, yksin  ylpeänä.

En haluaisi olla mikään valittava yksinhuoltajaäiti, ei minun elämäni ole mitenkään poikkeuksellisen rankkaa tai hankalaa. Nautin elämästäni yksin lapseni kanssa, enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan.
En kuitenkaan ole täysin sitä mieltä, ettei nainen tarvitse miestä, ettei perhe tarvitse koskaan toista aikuista. Ilmankin pärjää kyllä hyvin, mutta joskus sitä on tolkuttoman yksinäinen ja surullinen. Omasta puolestaan. Ja ennen kaikkea lapsen puolesta.

22 kommenttia:

  1. Voih, mulle tuli yksi pieni myötätuntokyynel silmään, kun luin tätä. Vaikka en varsinaisesti olekkaan yksin (pojan isä osallistuu lapsen elämään lähes viikottain), niin silti sitä on kuitenkin niin yksin. Kaikki kuvailemas tunteet ja ajatukset on ihan suoraan mun omiani: mitä kaikkea mitää olla ja mitä kaikkea sitä haluaisi, että olisi.

    Kirjotin juuri itsekkin yksinäisyydestä, se joten konkretisoitu nyt kun oma lapsi on hoidossa mummolassa. Ollaan juuri muutettu vieraaseen kaupunkiin eikä meillä ole täällä ketään: nyt kun lapsikin on hetken pois, niin sitä todella huomaa kuinka onkaan yksin - oikeasti!

    Noh, kyllä tämä tästä :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Ihanasti olet ajatukset koonnut tekstin muotoon. Olet ihana äiti.

    VastaaPoista
  3. Hei, olen seurannut blogiasi jo hiukan aikaa, mutta kommentoin varmaan ensimmäistä kertaa. Meidän perhe on samankokoinen kuin teidän. Olen yhden lapsen ainoa vanhempi.
    Olen ajatellut, ettei sellaista vastoinkäymistä tai murhetta tule mitä en jaksaisi kantaa. Ihan pelkästään siksikin, ettei vaihtoehtoja ole. Mutta nuo onnenhetket: surettaa, ettei ole ketään muuta ihastelemassa ihan pelkästään sitä kuinka ihmeellinen ja ihana lapsi omana persoonanaan on.
    Ajatus, että on antanut lapselleen vain puolet siitä mitä suurella osalla lapsista on. Vain yhden vanhemman rakkauden ja kannustuksen. Se on vaikea kestää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei auta kuin muistuttaa, että itse pystyy antamaan sen oman rakkautensa niin isona ja vahvana kuin itse vain voi, ja se puuttuva toinen puoli ei ole kenenkään syytä. Kaikista vähiten sinun tai lapsen. (Vaan sanoppa se herkästi syyllistyvälle äitimielelle..)

      Poista
    2. Ihan pakko kommentoida tuota "Ajatus, että on antanut lapselleen vain puolet siitä, mitä suurella osalla lapsista on."

      Jollain tavalla minä ajattelen, että yksin lasta kasvattava nainen on antanut lapselleen puolet enemmän kuin sellainen äiti, joka jakaa itsensä myös parisuhteeseen. Antanut kaiken rakkautensa. Vaikka tiedän, että se ei lohduta yksinäisyyden hetkellä, se ei lohduta sillä hetkellä, kun lapsi kääntää veistä sydämessä kysyessään, missä isä on. Mutta. Moni ystäväni on sanonut, että jollain tavalla olisi helpompi olla lapsen kanssa yksin, kuin että mukana on se isä. Isä, joka osallistuu silloin, kun ei ole omissa menoissaan, isä, joka osallistuu päätöksentekoon, mutta ei kuitenkaan kanna seurauksia - ne jäävät lähes poikkeuksetta lopulta äidin kannettaviksi. Isä, joka jakaa itsensä koko maailmalle sillä välin, kun äidin on kuitenkin huolehdittava perheestä. Oma aika on vähissä, onpa lapsen kanssa yksin tai jaetusti, koska loppujen lopuksi äiti aina kantaa vastuun.

      Yksin lastaan kasvattavan äidin lapsen ei koskaan tarvitse miettiä, kumpi vanhemmista auttaa, tukee, pelastaa - vai tekeekö sitä kumpikaan. Hän luottaa varauksetta siihen, että äiti tekee sen. Hän ei edes osaa kaivata muuta. Ja sinä, Spatz, pystyt siihen. Sinä olet aina tarpeeksi vahva, tarpeeksi rohkea. Sinä olet ihana äiti, paras äiti omalle ihanalle tyttärellesi. Luota vaan. Heikkoja hetkiä tulee, mutta niitä tulee myös parisuhteessa eläville äideille. Ja sekin, että joku päivä sinunkin tilanteesi voi olla toinen, jos niin toivot.

      <3

      Poista
    3. Komppaan tätä viisasta Anonyymiä tässä.

      Olet uskomaton äiti, ja mielestäni sulla on todella hyvä syy ajatella, että vaikka kukaan (ts. se nimenomainen henkilö) ei olekaan jakamassa sun kanssa niitä kaikista upeimpia onnenhetkiä, ei kukaan ole myöskään pilaamassa niitä eikä hälventämässä sitä onnea. Pystyt nyt täydellisesti suojelemaan tyttöä kaikelta sellaiselta, etkä joudu koskaan syyllistämään itseäsi siitä, että joku olisi pilannut paskalla vanhemmuudellaan ja välinpitämättömyydellään tyttäresi lapsuuden ja itsetunnon. Se on todella paljon enemmän kuin mitä monella lapsen isän kanssa yhdessä asuvalla äidillä on.

      Poista
    4. "Yksin lastaan kasvattavan äidin lapsen ei koskaan tarvitse miettiä, kumpi vanhemmista auttaa, tukee, pelastaa - vai tekeekö sitä kumpikaan. Hän luottaa varauksetta siihen, että äiti tekee sen. "
      En ole ajatellut asiaa noin, mutta tottahan se on. Minun pysyvyyteeni tyttäreni saa aina luottaa, ja se riittää aika pitkälle. Lohdullinen ajatus.

      Kris,

      sepä se. En kaipaa tyttärelleni häilyvää ja välinpitämätöntä isää. Olen kaivannut ja kaipaan neidille sitä peruskalliota, joka omastakin elämästäni on puuttunut. Äitini on vahva nainen ja mahtava esikuva tyttölapselle, mutta en voi olla miettimättä, millaista olisi ollut kasvaa oman isän kanssa, että olisi myös niitä isä-tytär-juttuja.

      Poista
  4. Voih.. Suuria tunteita, mietteitä. En voi kuin lähettää tsemppihalin täältä ruudun takaa, yh:t ootte mun sankareita!

    VastaaPoista
  5. Kuin suoraan minun ajatukseni. Ainoana vanhempana pitää olla se järkähtämätön muuri, olla sortumatta ja panikoimatta vaikka tekisi mieli sortua ja mennä paniikkiin. Minun täytyy voida luottaa siihen, että hädän hetkellä olen tarpeeksi vahva ja pidän pääni kylmänä, että lapsi voi luottaa minun hoitavan tilanteen kuin tilanteen. Ja hoidanhan minä, mutta joskus olisi ihana jos ei tarvitsisi, jos voisi itsekin olla hetken heikko ja vaikka istua lattialle itkemään jonkun muun ollessa se vahvempi. Nyt voi itkeä vain salaa suihkussa, tai lapsen nukahdettua, ja silloinkin se tuntuu jotenkin väärältä, ettei saisi koska pitää olla niin järjettömän vahva ja sitkeä.

    Parisuhteesta ja sen huoltamisesta muistutetaan kaikkialla, miten siitä täytyy pitää huolta koska se auttaa omaa jaksamista ja blaablaablaa. Sille täytyy jättää aikaa, antaa arvoa ja viettää laatuaikaa. Edes neuvolassa kukaan ei kehoita minua jättämään aikaa itselleni, järjestämään aikaa ja hetkiä olla minä, ei pelkkä äiti. Tukiverkosta kysellään kyllä, "onko sulla perhe täällä että saat tarvittaessa apua?" On, mutta ei se perhe ole läsnä juuri tuollaisina hetkinä mitä mainitsit, iltaisin kun lapsi nukahtaa ja alkaa hiljaisuus. Ja yksinäisyys. Vaikka lapsi on ihaninta ikinä ja olen onnellinen pienestä perheestämme, on tämä yksinäistä aina hetkittäin. Se tuntuu myös päätöksiä tehdessä. Kyllä neuvoja saa muilta, mutta kukaan muu ei ole kantamassa vastuuta niistä valinnoista ja päätöksistä lapseen liittyen, taakka tuntuu joskus suurelta kun pitäisi yksin tietää ja osata valita oikein. Kai sitä osaa, mutta se on raskasta ajoittain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siun kommenttisi loppuosa tiivisti sen mitä minä en saanut sanotuksi. Sen hillittömän vastuun jokaisesta päätöksestä, kun "hyviä" ja hyviä neuvoja sataa joka tuutista, mutta seuraukset kannat aivan itse.

      Ja onhan niitä erilaisia keinoja hoitaa parisuhdetta. Miten olisi puolentoista vuoden mykkäkoulu? :)

      Poista
  6. kyllä me täällä aina kuunnellaan :)

    Olen niin ylpeä siitä miten hienosti olet Tirpan kasvattanut, ettet tiedäkään! :)

    VastaaPoista
  7. Jaan kokemuksesi monelta osin. Se mitä heikkona hetkenä mietin, on että meidänlaisten tilanne on kuitenkin (mielestäni) helpompi kuin niiden, jotka ovat täysin yksin parisuhteessa. Jakamassa vanhemmuutta mutta kuitenkin käytännössä henkisesti tai konkreettisesti ainoana vastuussa. Miten raastavaa, turhauttavaa ja lamaannuttavaa sellainen onkaan... Itse valitsin, että emme ole lapsen isän kanssa pariskunta, koska uskon että olisin ollut enemmän yksin hänen kanssaan kuin ilman.
    Tsemppiä! On ihanaa, sitten kun tapaa kumppanin, jonka kanssa jakaa lapseen liittyviä ihania ja kurjempiakin asioita. Sellainen suodaan kyllä sinullekin, ja toivon mukaan yllättävänkin pian :)

    VastaaPoista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sorry muru, poistin siun kommentin kun Teen nimi oli ihan omassa asussaan. :)

      Poista
    2. Anteeksi, johan mie nyt sahlaan. (: Toivottavasti ajatus tuli perille <3

      Poista
    3. <3 sanoin Tirppikselle terveisiä.

      Poista
  9. http://mamasdiaryblogi.blogspot.fi/2012/11/yksinainen-yksinhuoltajuus.html

    Tulipa sielunsisko-fiilis, niin tuttuja tunteita! Voimahaleja, ihan hirveästi.

    VastaaPoista
  10. Oi, minulla ei ole tekstin tuottamisen lahjaa mutta eipä minulla olekaan tähän mitään lisättävää. Kiteytit (+muut kommentoineet) oikein hyvin mitä tämä täys-yh:n elämä on.

    Ihanaa joulun odotusta!! :-)

    VastaaPoista
  11. Oot minun sankari. Minusta on kiva kun hehkutat blogiin pikkuneidin uusia taitoja, täällä on näitä kasvottomia lukijoita jotka ihailee neidin osaamisia. Vaan eipä se ole tietenkään sama.

    Sitten kun oot siihen valmis niin uskoisin että joku kaksilahkeinen tulee väistämättä sekottamaan teidän elämän. Ja toivottavasti vain ja ainoastaan hyvällä tavalla.

    Tuosta olen muiden kanssa samaa mieltä, että yksin parisuhteessa on varmasti rankempaa kuin yksin kokonaan. No en osaa muuta sanoa. Muutakuin sen, että ihailen täällä aina sinun osaamistasi ja kauniin tyttäresi kehittymistä.

    VastaaPoista
  12. Olitpa osannut osuvasti kirjoittaa... ainakin minuun kolahti. Nuo tuntemukset ovat juuri niitä samoja joita itse kelailee. Varsinkin niinä illan hiljaisina tunteina.
    Ja miten se vain aina meneekin niin, että iloon kaipaat sitä toista mutta suruun et niinkään.

    Meillä siis kotona juuri samanlainen tilanne... jos kiinnostaa niin käy lukaisemassa Meidän tyttöjen arjen väännöistä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...