9.12.12

Kokeilumielessä


Olen leikitellyt tässä ajatuksella..

Miettikääpä, miten hienoa olisi, jos ennen jokaista päätöstä saisi painaa sellaista "Try me" nappulaa, ja nähdä silmiensä edessä, mitä siitä päätöksestä seuraa.

Haluanko opiskella tätä alaa?
Ei syväluotaavia ammattianalyysejä, osaamisarviointeja, mielenkiinnonkohteiden pohdintaa tai muuta hankalaa. Ei tarvitsisi kuusitoistavuotiaana tietää, miltä minusta tuntuu kahdenkymmenen vuoden jälkeen tässä ammatissa. Painaisi vain nappia, ja vastaus tulisi kuin apteekin hyllyltä. Ei, kolmekymppinenkään kroppasi ei enää kestä tämän työn kuormittavuutta, vaan jäät pitkällisen ja tuskallisen työrupeaman takia sairaseläkkeelle neljäkymppisenä. Kyllä, tämä on unelma-ammattisi, 68-vuotiaana anelet työnantajaltasi muutamaa lisävuotta, mahdollisuutta säilyttää antoisan ja mielenkiintoisen ammattisi vielä muutaman vuoden.

Onko tämä minun työpaikkani?
Millainen työilmapiiri on? Millainen esimies? Millaiset työtehtävät? Työpaikkailmoitus tai haastattelukeskustelu eivät todellakaan kerro totuutta työpaikasta. Eikä välttämättä edes koeaika. Jos voisikin etukäteen tietää, että näitä ihmisiä jään kaipaamaan vielä vuosienkin päästä, tämä työ palkitsee tekijänsä moninkertaisesti, tässä työpaikassa pääsen toteuttamaan itseäni ja etenemään ammatissani. Ja päinvastoin. 

Jäänkö tähän parisuhteeseen?
Sen sijaan, että miettisi päänsä puhki, listaisi plussia ja miinuksia, ja mahdollisesti päätöksellään pilaisi sen kumppanin ja oman elämänsä, painaisi vain "try me" ja näkisi seuraavat neljäkymmentä vuotta silmiensä edessä. Siitä voisi sitten nopeasti vetää johtopäätökset, ja jatkaa elämäänsä valitsemallaan tavalla.

Haluanko isäksi/äidiksi?
Tämä on tärkeä. Lapsen kanssa kun ei oikeassa elämässä ole mitään vaihtoehtoja, sitten kun se lapsi on maailmassa, pitäisi osata olla äiti tai isä koko lapsen loppuelämän.  Ammattia, parisuhdetta, työpaikkaa voi vaihtaa kun tilanne rupeaa tökkimään, vanhemmuus on ikuista. Jos olisin saanut painaa "try me" nappulaa kun sain tietää olevani raskaana, ja olisin nähnyt miten julmetun raskasta ja uuvuttavaa ja älyttömän mahtavaa on olla (yksinhuoltaja)äiti, olisin silti valinnut äitiyden. Vaikka saisin aikakoneen, jolla palata menneisyyteen ja mahdollisuuden pyyhkiä kaikki nämä sydänsurut, epätietoisuuden ja toivottomuuden pois, en sitä tekisi, jos se tarkoittaisi, ettei elämässäni enää olisi tuota tättähäärää.
Välillä tuntuu, että iseillä on mahdollisuus "try me" nappulaan. Voi tulla, kokeilla vähän ja todeta ettei tämä nyt ehkä olekkaan se minun juttuni. Voi palata puolentoista vuoden päästä ja miettiä taas joskovaikkaehkäjopa kiinnostaisi olla lapselle isä. Ja jos ei vieläkään suuremmin kiinnosta, ja kaikki muu tuntuu tärkeämmältä, voi nostaa kytkintä ja lähteä. Ja kukaan ei suuremmin nosta asiasta äläkkää. Sellaisia ne miehet ovat. On se niin nuorikin. Tekosyitä ja puollustuspuheenvuoroja riittää, ja ne pitää vain hiljaa hyväksyä. 
Entä jos äiti tekisi saman? Toteaisi, että ei nyt vaan ole mun juttuni. Lykkäisi lapsen isälle ja häipyisi. Tai uppoutuisi töihin ja "auttaisi" ja "osallistuisi" lasten hoitoon ja kasvatukseen ja kotitöihin. Sellainen äiti lynkattaisiin suoralta kädeltä. Koska äitien kuuluu varauksetta rakastaa lapsiaan, ja useimpiin äiteihin se tuntuu olevan sisäänrakennettuna. Mikä siis antaa sille toiselle vanhemmalle oikeuden uppoutua minäminä-maahan ja unohtaa lapsi, ja selvitä siitä ilman kritiikkiä?

Haluan "try me" nappulan. Haluan tietää etukäteen, maksaako kaikki tämä murehtiminen, unettomuus ja paha mieli jossain vaiheessa itsensä takaisin. Jos nyt revin itseni kahdeksaan suuntaan riekaleiksi ja jaksan ja kestän ja teen kompromisseja epäitsekkäästi, saako tyttäreni sen isän, jonka hän ansaitsee? Loppuiäkseen kallion jalkojen alle, hyvän miehen mallin ja turvaa elämän tyrskyissä. Vai olenko minä jatkossakin kallio, johon upottaa juuret, ja se, joka ompelee siivet, joiden voimin haaveilla mahdottomiakin, ja isäihminen pakollinen taskullinen kiviä, mukana mutta ennemminkin taakkana, kuin siunauksena?

5 kommenttia:

  1. Mun mielestä hyvin toimivan try me -nappulan saa sitten, kun on tehnyt väärän valinnan tarpeeksi monta kertaa. Ja/tai tullut äidiksi. Siksi molempien suorittaminen (siis sekä suurimpien mokailujen että äidiksitulon) nuorena säästää paljolta, vaikka se paljon ottaakin.

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti. Olen lukenut blogiasi aika pitkälti alusta asti, mutta harvoin kommentoinut, tsempannut lähinnä ajatustasolla.

    Tähän postaukseen minun oli kuitenkin pakko kommentoida, varsinkin tuon isiä koskevan pätkän takia. Olen itse kasvanut ison osan elämästäni äidin kanssa. Isäni oli osa elämääni, mutta en voi sanoa, kuinka monta kertaa hän petti lupauksensa, sai minut ja veljeni itkemään ja lopulta kadottamaan luottamuksen sekä häneen, että osaltaan jopa muihin miehiin. En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon se lapseen sattuu, kun isälle muut asiat ovat tärkeämpiä kuin itse lapsi.

    Niinpä tämä kohta postauksessasi herätti huomioni: "Sellaisia ne miehet ovat. On se niin nuorikin. Tekosyitä ja puollustuspuheenvuoroja riittää, ja ne pitää vain hiljaa hyväksyä."

    Toivon, että tiedät itsekin (kuten varmaan me kaikki lukijat tiedämme), kuinka vahva nainen ja erityisesti äiti olet. Toivon, ettet koskaan hiljaa hyväksy, ettet anna vähällä periksi... Mikään ei nimittäin anna isillekään oikeutta ottaa ja lähteä, jättää pienoistaan. Pieni lapsi sitä hylkäyksen tunnetta ei muista, mutta isompi lapsi sen muistaa ja se jättää jälkensä.

    Kuinkakohan monta kertaa itse odotin nenä ikkunassa, että isi tulee, kun se niin sanoi, että kyllä se isi tulee. Ja eipä tullutkaan. Oli muuta.

    Halusin vain sanoa tämän. Tavallaan kehottaa varovaisuuteen, ettei tyttäresi joutuisi kokemaan sitä mitä itse olen kokenut. Kun ensin on ihana isä ja kuinka sitten tuntuu, kuin koko minuus revittäisiin kahtia, kun isä ei tulekaan. Kun on muuta.



    Olet varmaan itse miettinyt näitä samoja asioita jo monet kerrat. Enkä halua alkaa neuvomaan, sillä voihan olla, että tyttösi saisikin ihanan isän vielä elämäänsä. Isän, joka olisi sata kertaa parempi isä kuin omani. Olen varma, että teet oikean ratkaisun, mutta ajattele myös itseäsi, älä hyväksy, tai niele selityksiä purematta. Voimia ja ihanaa joulunodotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja ajatuksia pyörittelen itsekin. Siksipä meidän elämään mahtuu tällä hetkellä "tuttava" mutta ei mitään maailmaa mullistavaa isää, joka kadotessaan kaataisi sekä minun että tyttäreni maailman. Jos nyt edes siihen tuttavuuteenkin asti päädyttäisiin. Mutta huonolta näyttää sekin.

      Poista
  3. Tsemppiä sinne! Toivottavasti isämiehen vaatimukset ovat tolkkuja ja se jaksaa odottaa sinun luottamuksesi kasvua. Toivottavasti saatte puhuttua pelisäännöt ja pidettyä niistä kiinni, edettyä pikkuhiljaa niin, ettei sinun tarvitse murehtia. Toivottavasti jaksat pitää puolesi etkä siedä liian monia ohareita.

    VastaaPoista
  4. Olen alusta asti seurannut sinun blogia mutta nyt ensimmäistä kertaa kommentoin. Sulla on ihana tytär, arvostan todella paljon sun jaksamista. Minusta on tosi hienoa että pystyt antamaan isälle vielä mahdollisuuden tutustua lapseensa vaikkei hän sitä välttämättä ansaitsekaan. Tuo tilanne olis varmasti kenelle tahansa vaikea, toivotaan että sun jaksaminen vielä jonakin päivänä palkitaan!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...