29.9.12

Muistilappu

http://www.jokakoti.fi/kohde/a4a67/wicket:pageMapName/jk-kohde

Joku kaunis päivä miulla on aikaa ja rahaa ostaa joku tuollainen kiinteistö, ja rempata siitä se unelmien koti ja leipomo-kahvila!

Koska tuo olisi unelmaa. Alakerrassa oma leipomo ja pieni kahvila, yläkerrassa se oma koti. Hirveä työ tuossa olisi, että se kelpaisi taas käyttötarkoitukseensa, mutta toivottavasti siihen löytyy joku, joka jakaa tämän unelman. Ja toivottavasti se ihminen perustaisi blogin. Koska lukisin sitä joka päivä. Kateellisena.

27.9.12

Ongelmakimppu

Yritän hokea itselleni mantraa terveestä tyttölapsesta. Joskus muut ihmiset tekevät siitä vaikeaa, ne kasvatusalan ammattilaiset.

Olen alkanut pelätä lauseita, jotka alkavat "oletko kiinnittänyt huomiota.."

Kukaan heistä ei kehu kuinka tyttäreni tekee 11 palikan tornin, kinkkaa ja hyppii tasajalkaa, rakentaa palapelin muutamassa minuutissa, puhuu useamman sanan lauseita, syö itse ja käy itse potalla.

Tuntuu, että päiväkodin tädeillä, lääkäreillä, fyssareilla ja neuvolantädeillä on silmiä vain vioille. Lapsella on huono ruokahalu. Paino ei vastaa pituuskasvua. Kädet, jalat, huulet, kynnenjuuret ja kieli ovat joskus sinisiä. Allergiat ja niiden oireet. Pieni pää. Sydämen sivuääni.

Ja viimeisimpänä ongelma tasapainossa. Lapsi osaa juosta, kiivetä ja hyppiä, mutta ei kykene seisomaan paikallaan heijaamatta ja huojumatta.



Joskus äitiys on voimauttavaa. Lähiaikoina minä olen ollut lähinnä avuton. En voi kuin odottaa aikaa sairaalalle. Tämän vuoden puolella sen pitäisi olla. Ja siihen asti en voi kuin elää elämää eteenpäin niinkuin tähänkin asti, leikkien, laulaen, lukien ja lellien.

Terve tyttölapsi, kunnes toisin todistetaan.

22.9.12

Mitäs me murhemursut





Käytiin Teen kanssa katsomassa pikkusiskoni ihkaensimmäinen muotinäytös, ja hyvin meni. Likka oli nätti kuin mikä eikä kompuroinut portaissa!

Samalla kuvasin pikkuneitiä myös, ja sain napattua muistikortille ne mietteliäät ja vakavat ilmeet, joita harvemmin tulee ikuistettua. Tuon iloisesti pulisevan papupadan sisällä asuu kurttukulmainen ja mutruhuulinen pohdiskelija, vaikka sitä harvemmin huomaa.

Itse sain ammattitaitonäytöstä parhaan arvosanan K3 ja kommentteja, että olen paljon itsekriittisempi kuin päältäpäin uskoisi. Onko se nyt sitten hyvä asia, on asia erikseen. Iloisen pulisevan leipurin alla on se tyttö, joka tietää olevansa uransa alussa ja usein pahastikin pihalla. En vain anna sen nujertaa minua. Otan virheet virheinä, merkitsen pään sisäiseen muistioon ja teen jatkossa asiat paremmin. Työnantajani kai yllätti se tosiasia, että vaikka korjaankin virheeni, en unohda niitä. Kannan ehkä mokia mukanani taakkana, mutta onnistumiset siivittävät matkaa. Mukavasti tasapainossa siis.

"Synnytettyjä"



Sain työharjoittelun seitsemännellä viikolla luvan näyttää mitä osaan. Synnytin puolessa tunnissa kaksi vauvaa, joista molemmat painoivat alle 30 grammaa ja olivat alle 5 senttiä pitkiä.

Nyt ne odottavat uutta kotia vitriinissä. Luulenpa että ovat helppohoitoisia. Eivät juuri huutele tai haise. Antavat nukkua yötkin rauhassa. Ja jos jollekin tulee fiilis "I could just eat you up" niin antaa palaa, ovat ne makoisiakin.

17.9.12

Kaverille kans


Teen yksi suosikkipehmoleluista on yhtä vanha kuin minä. Toivon vain, että nallen reppana kestää vielä toiset kaksikymmentä vuotta rajua rakastamista. Vaikka aika hellästi neiti sitä hoivaa, potallakin istutaan käsi kädessä, kas näin.

16.9.12

Kesän viimeiset juhlat

Nyt alkaa olla vuoden juhlat juhlittu. Kummipoikanen kastettiin tänään  ja sen kunniaksi oli sitten pienimuotoiset juhlat. Sen enempää juhlista ei oikein voi kertoa, joten jaetaan taas poikkeuksellisesti muutama asukuva.

Kummipoikasen päällä kastemekko, jossa jokainen meistä 17 (!!) serkuksesta on kastettu.  

Naama ja tukka. Ei ihmeitä.
Mekko: Kirppislöytö
Kengät: Esprit
Korvakorut: kymmenpenniset, jonkun käsityöläisen tekemät


Teen kamppeet:

Mekko: Name It, lahjaksi saatu
Kengät: Prismasta, ei mitkään merkkikengät
Sukkikset ja vaaleanpunainen paita: kirpparilta



Mietteissä


Elämässä on tyyntä. 

Mutta tieto siitä, ettei tätä jatku enää kuin 8 kuukautta, tuo elämään epävarmuustekijöitä. Tuntuu, että täytyy kasvaa aikuiseksi toisen kerran. Äidiksi olen kasvanut ja jatkan kasvamista. Nainen minussa on ollut hukassa, mutta pikkuhiljaa ammattitaidon kertyessä, lauluäänen vahvistuessa, kropan totellessa ja oman äänen löytyessä alan taas tietää, kuka olen ja mitä tahdon. Nyt sitten täytyisi vielä opetella sanomaan se ääneen, vaatia oma paikka tässä elämässä, olla ylpeä osaamisestaan ja siitä mihin on tultu. 

Minua pelottaa. En halua jäädä rannalle ruikuttamaan, en olla seinäkukkanen, en alisuoriutua ja tyytyä. En tahtoisi olla nöyrä, huono valinta ja viimeinen vaihtoehto. 

Pahinta on, ettei kukaan voi auttaa. Ihmisen pitää löytää itsestään voima pärjätä.



13.9.12

Kummipoikasen uudet sukat


Kummipoikanen saa nauttia äitinsä läheisyydestä myös reissun päällä, kantorepussa nimittäin. Minimies tarvitsi villasukat jotka lämmittävät jalkoja ihan ylös asti, kah kun kantorepussa pieniä koipia ei saa suojaan niinkuin liinalla kantaessa.

Bussimatkoilla kilkattelin puikkoja jokusen päivän, ja lopputuloksena on liinailusukat. Ne lämmittävät reisistä varpaanpäihin, polven kohdalle neulotut lyhennetyt kerrokset estävät polvitaivesukkamakkaroita, ja napakka mallineule pitää sukat ylhäällä. Idea on Pienten Pukineita nimisestä neulekirjasta, mutta toteutus on loppupelissä kaukana siitä. Lanka on eri, silmukkamäärät eri, nämä neulotaan pyörönä siinä missä kirjan pitkävartiset töppöset tasona. Mallineule on ainoa sellaisenaan sukkiini siirtynyt osa. Omakseni en silti menisi ohjetta haukkumaan.

Nimesin nämä krokotiilisukiksi!

Minikäpälä.

12.9.12

Elämäntapamuutoksia


Sykemittari on kaveri. Siitä löytyi se puuttuva motivaatio liikkumiseen. Eilen se näytti iltalenkin jälkeen -1023 kaloria. 

Peili on kaveri. Takapuoli on saanut ryhtinsä takaisin, selkäläskeille heitin hyvästit ja vatsan seutu ei tiedä joskus venyneensä yli metrin ympärysmittaan. Tissit saisivat toipua imetyksen lopettamisesta vielä.

Vaa'asta en vielä tiedä. En omista sellaista. Käyn kun seuraavan kerran tulee jonkun kaverin vessassa vastaan.


Onhan tässä kulunut aikaakin, eikä mitään superdramaattista muutosta ole tapahtunut. Ainakaan ulkonäöllisesti. Mutta energiaa on senkin edestä. Ja sitä hyvää kroppafiilistä, kun ei tarvitse miettiä "näytänkö mie läskiltä tästä kuvakulmasta?" En näytä. Piste.

Syön hyvin. Terveellisesti. Liikun ilokseni ja tartutan liikkumisen iloa lapseenkin. Tavoite saavutettu siis siltä osin. Mutta en ole lähellekään valmis. Liikkumiseen jää kuin jääkin koukkuun. Jos jaksaisin ensi viikolla jo juosta sen viiden kilometrin lenkin. Parin kuukauden päästä kymmenen kilometriä..

Koululiikuntakammoisesta laiskamadosta energiseksi aropupuksi. Ei hullumpi elämäntapamuutos.



8.9.12

"Pottailu yllätti amatööriäidin"

Kesällä oli tarkoitus opettaa neitiä potalle ja siten päiväkuivaksi. Mitään intressiä asiaan ei lapselta löytynyt, joten keskityttiin sitten omassa sängyssä nukkumisen opetteluun ja imetyksen lopettamiseen. Potta pölyyntyi vessan nurkassa koko kesän, unohdin kaikki vessahätäviestinnän perusteetkin ja vaihdoin vaippaa automaattivaihteella.

Olisi pitänyt tietää, että Tirppiksellä on tässäkin ihan oma tahto.

Talvi yllättää autoilijan joka vuosi, niin onko se nyt ihme, että tämä pottailu yllätti minut ns. "housut kintuissa." Havahduin siihen, että neiti ilmoittaa kovaan ääneen:

PISHALLE!
KAKKA TULEE!

Ja jos äiti on hidas reaktiokyvyssään, on taapero itse potalla, housut eteisen lattialla ja paskabooa vessan lattialla. Kun kaikki sujuu, kommunikaatio pelaa ajoissa ja kärsivällisyyttä riittää käydä parikin kertaa kokeilemassa, joska tämä hälytys olisi jo ihan oikeasti vessahätä, on tuloksena pikkuneiti joka hihkuu ja taputtaa itselleen, kun potassa on pissaa tai kakkaa.

Mitä tulee siihen huonoon valmistautumiseen..
Aina kaikki ei suju. Bodyt ovat pottailevalle taaperolle nou-nou. Nepparit ovat jumissa tai muuteen hankalia juuri sillä hetkellä kun vaippa pitäisi saada alas NYYYYYYYT. Nepparivaipat ovat hankalat lapsen itse riisua, monet tarravaipat ovat jääneet kesän aikana pieniksi. Harkkahousuja on yhdet. Ja lopputuloksena on taapero, joka myrtyneenä kakkaa ja pissaa housuun ja sanoo äidille "o-ou" tai "no hyi".

Ompelukone siis laulamaan, ja bodyista tulee pitkiä paitoja. Illan pimeinä tunteina surruutellaan myös housukestovaippoja. Onneksi öissä on monta tuntia, vaikkei niistä silti nukkumiseen meinaa riittää.

Olenko ainut taaperon äiti, joka on ihan pihalla pottailusta? Mitään en opettanut, kannustanut, taistellut. Neiti oppi ihan itse. Ja nyt vaan minun pitäisi päästä samalle viivalle ja varustelutasolle. Kädetkin kun pitäisi saada pestä ihan itse, ja joku kymmenen litran ämpäriä parempi/turvallisempi jakkarakin taitaisi olla pop. Oma käsipyyhenaulakkokin saattaisi tulla kysymykseen.


(Ei kuvitusta. Vessarauha!)

1.9.12

Rahasta

Olen itse elänyt perheessä, jossa rahaa ei ole ollut liiaksi. Toisinaan se oli harmillista, mutta nykyään näen, että kaikki se opetti minulle elämästä sellaista, mitä ei voisi oppia, jos rahaa olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Au pairina ollessani olin perheessä, jossa rahasta ei tarvinnut puhua. Sitä oli, eikä se loppunut elämällä ja hauskaa pitämällä. Opin, etteivät kaikki lapset suhtaudu rahaan, niinkuin minä olen suhtautunut pienempänä. Toisille lapsille se on itsestäänselvyys, se että on varaa pelata kaupungin kalleimmassa jalkapalloseurassa, varaa ostaa kaupan kallein reppu ja hyvän merkkiset urheiluvaatteet. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, se vain kuuluu elämään, kaikki se kuuluu lapselle, koska vanhemmilla on rahaa.


Ajattelin pitkään, etteivät nämä asiat söisi itsetuntoani äitinä. 

En kiertele asiaa, rahaa ei juurikaan ole, ja jos on, niin ei ainakaan ylimääräistä. Kaikki "ylimääräinen" on ansaittu kovalla työllä (veroja maksaen) ja siitäkin suurin osa menee ruokaan ja junalippuihin.

Olen kuitenkin huomannut, että valitsen kuitenkin välikausihaalarin sieltä kalliimmasta päästä, jos sen saa kunnon alennuksella. Olen salaa tyytyväinen, että köyhänkin lapsi voi juosta Reiman haalarissa. Ostin käytettynä talvihaalarin, sain erinomaisen kuntoisen pilkkahintaan, ja silti piti googlata, onko se nyt minkään merkkinen. Vaikka voin pukea tyttären kauniisti ja lämpimästi pikkurahalla kirppisvaatteisiin (ja teenkin niin), välillä kukkaron nyörejä syyhyttäisi maksaa maltaita lastenvaatteista, ihan vain että omallakin nassikalla olisi Metsolaa ja Me&I:ta yllä.  

Ei sen pitäisi määrittää minua äitinä, minkä hintaisia asioita voin lapselleni tarjota.


Kävin tänään Citymarketissa ja ostin neidin joululahjat. Voin kertoa, että tarjousmetsästely kannatti, sillä muuta tuskin tarvitsee ostaa, ja rahaa meni alle 15 euroa. 

Ala-asteella saatoin olla ikionnellinen joululahjoistani, leikkiä niillä kaikilla aamusta iltaan innosta soikeana. Kunnes joku ilonpilaaja ensimmäisenä koulupäivänä rupesi luettelemaan mitä kaikkea hän  sai joululahjaksi. Ei se vienyt niitä omia lahjoja pois, eikä tehnyt niistä yhtään vähempää kivoja. Mutta jotakin se jäytää lapsessa. Että maailma onkin epäreilu, kaikille ei annostella asioita samankokoisella kauhalla.

En halua opettaa Tirppikselle, että kaikkea saa aina yllin kyllin. (Joulupukillakin pitää riittää lahjoja kaikille maailman lapsille..) Mutta milläs selität sen, että joillakin lapsilla ja aikuisilla on vain enemmän? Että lapset ovat kiltimpiä? Aikuiset tekevät enemmän töitä? Asiat vain ovat niin? 

Mitä Tee oppii elämästä näin?


Voisin paasata paljonkin yksinhuoltajan asemasta työelämässä ja yhteiskunnassa yleensä.

Itse olen tilanteessa, jossa olen lapseni ainoa vanhempi, isä ei ole kuvioissa mukana lainkaan. Valmistun ensi keväänä ammattiin, johon on hankala työllistyä niin, että työvuorot ovat inhimilliset. Asun pikkupaikkakunnalla, jonka julkinen liikenne on surkastunut vuosien mittaan täysin riittämättömäksi, minulla ei ole autoa eikä ajokorttia. Hoidon järjestäminen jo opiskeluaikana on tuntunut päivähoidolle ylitsepääsemättömältä, vaikka Teen hoitoaika osuukin puoli seitsemän ja puoli viiden välille, ihmisten aikaan siis. 

Ensi keväänä tarvitsen töitä. Työnantaja tarvitsee työntekijän, joka on mobiili, joustava ja valmis tekemään töitä monessa vuorossa, mahdollisesti myös tarvittaessa töihin kutsuttavana, pienillä tunneilla sesongin ulkopuolella ja jatkuvasti sesonkina. Minä tarvitsen työpaikan, johon pääsee ilman autoa, jossa ei tarvitse autoa/ajokorttia, joka ymmärtää, etten voi joustaa, sillä päivähoito ei jousta, joka tarjoaisi minulle säännöllistä ja riittävää työtä tarpeeksi ennalta arvattaviin aikohin.

Tekee hieman vaikeaksi sanoa työhaastattelussa "minä olen paras hakija tähän työhön". On aikalailla se ja sama, kuinka taitava tai ahkera minä olen.


Juuri nyt olen opiskelija. Saan opintorahaa, asumistukea ja opintolainaa. Lisäksi saamme lapsilisän ja elatustuen. Me pärjäämme niillä rahoilla, siitä ei ole nyt kyse. 

Valmistuttuani minulla on yli viisi tuhatta euroa opintolainaa. Makselen siis näitä tämänhetkisiä ruokalaskujani vielä melko pitkään. Opiskelijat ovat ainoa väestöryhmä, jonka oletetaan maksavan elämisensä lainarahalla, muut saavat toimeentulotukea, jos tulot eivät riitä elämiseen. Monilla opiskelijoilla kun se laina kuluu nimenomaan arjen pyörittämiseen, vuokraan, vesimaksuihin, ruokaan ja päivittäiseen liikkumiseen. (Toki on niitä jotka kustantavat lainalla ajokortin, bilematkoja etelään jne samaan aikaan kun äiti siivoaa ja isä maksaa.)

Viisi tuhatta euroa velkaa on raskas reppu kannettavaksi, kun tuntuu, että taakkaa on muutenkin. Pitää valmistua. Pitää kasvattaa lapsi ihmiseksi kunnialla. Pitää löytää töitä, mahdollisimman nopeasti, että saisi maksettua mahdollisimman pian tuon lainan pois. 

Ja tiedän, että tuo lainamäärä on vielä pieni, monilla opiskelijoilla kertyy velkaa moninkertaisesti.


Epätoivoisilla hetkillä, kun Kelasta tulee vain lappu, että päätöksien teossa kestää, meillä on ruuhkaa johtuen syystä x, tuntuu, että puoli maailmaa kaatuu niskaan. Kotihoidontuet kesäkuulta ja heinäkuulta maksetaankin vasta heinäkuun viimeinen arkipäivä. Viimeinen opintotuki (226e) on tullut viides toukokuuta. Tuntuu, ettei pysty mihinkään, ei osaa mitään, ei minusta olisi saanut tulla äitiä, miten ihmislapsi voi elää näin. 

Onneksi niistäkin tilanteista selviää. Ja kun maksamattomien laskujen pino on vihdoin taas tyhjä, yhtäkään laskua ei tarvitse maksaa korkoineen, kenellekään ei tarvitse selittää, miksei mitenkään voi lähteä lounaalle, edes kahville.. se tunne on hieno. Voitontanssiolo. Kukatkin kaipaavat niskaansa paskaa ja ämpäritolkulla vettä voidakseen kukoistaa. Meistä tulee Teen kanssa isona pirun hienoja ruusuja.



Tahdon antaa tyttärelleni kaiken mitä hän tarvitsee. Osan siitä mitä hän haluaa. Ja jotakin mitä hän ei tahdo, vaikka hyväksi olisi.

Tahdon opettaa, ettei raha kasva puussa, mitään ei saa ilmaiseksi, haluaminen on halpaa, eikä itku auta markkinoilla. Tahdon myös opettaa, että kovalla työlla ansaitusta rahasta osan saa käyttää itseensä, omaan hyvään oloon ja hauskan pitämiseen. Jos asialliset hommat on hoidettu, ja sukanvarressakin jotakin, on lupa käyttää sitä rahaa. Aina ei tarvitse nipottaa.

Vielä toistaiseksi on helppoa keskustella rahasta. Rusinat piipataan ja maksetaan kassalla ennen kuin niitä saa syödä. Kivirahoilla voi ostaa käpyjä tai kukkia.

Sitä teini-ikää odotellessa.



Tarvitseeko lapselle puhua rahasta, jos niin miten? Missä teillä törsätään, missä pihistetään? 

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...