30.12.12

Hiljaisia pyhiä

Photobucket
Lämmintä päälle ja kuusen hakuun. Ystävillä kasvaa pieni joulukuusifarmi takapihalla, josta saimme käydä valitsemassa yhden. 

Photobucket
Kyydin sinne tarjosi ystäväperheen reipas eskarilainen.

Photobucket
Tarkka valintaprosessi. Tämä!

Photobucket
Koristelua. Kovin oli alaoksapainotteinen tämänvuotinen koristelu siihen asti, kun tonttu oli yön hämärissä niitä siirrellyt.

Photobucket
Taustalla joulusiivous (=keskilattiaimurointi) kesken, jättäkää huomiotta.

Photobucket
Tämä joulu meni hiljaisuudessa. Kirjaimellisesti. Menetin ääneni aatonaattona ja sain sen vasta pyhien jälkeen takaisin. En ehkä päässyt laulamaan joululauluja, mutta en myöskään korottanut ääntäni, tiuskaissut tai moittinut koko jouluna. Joulurauhaa. Myös minulle, kun ei voi ojentaa lasta, ei tarvitse. Silmät kiinni ja sinne päin.

Ystävät, sukulaiset, tutut ja tuntemattomat olivat ilmeisesti sitä mieltä, että olen ollut tänä vuonna kiltisti. Jokaisessa paketissa oli jotakin kaivattua, tahdottua tai tarvittua. Iltasella tuli tirautettua muutama kyynel ihan vain siitä ilosta, että minulle on suotu tälläisiä ihmisiä.

Pikkuneiti ei olisi voinut olla onnellisempi. Tontut toivat lahjoja vaikka äidin budjetti ei meinannutkaan joulua kestää. Melkein uskoin itsekin joulupukkiin, kun katselin ja kuuntelin lapsen riemua lahjojensa ääressä. Kaikki lahjat saivat yhtä varauksettoman ihastuksen osakseen.

Photobucket
Suklaasuu.
Kävin nukkumaan aattona levollisin mielin. Jouluissa voi aikuisenakin olla taikaa.

Photobucket
Kiitos.


27.12.12

Taitava, taitava tyttäreni



Aika usein jään suu auki tuijottamaan, kun huomaan lapseni osaavan jotain ihan uutta, lähestulkoon opettamatta. Neiti ei ole vielä edes kahta vuotta vanha, ja osaa kinkata, tehdä kuperkeikan, ja kaikenlaista mikä vaatii hyvää kropan hallintaa. Vaikka tiedän neidin pystyvän vaikka mihin, en silti uskonut silmiäni, kun laitoin lapselle kummeilta tulleet joululahjasukset jalkaan. Ihan kuin olisi pieni lamppu syttynyt pään yläpuolella. Luulin, että kaatuilisimme kymmenen minuuttia hangessa ja lopettaisimme pieneen tirautettuun itkuun, ja jatkaisimme joku toinen päivä. Mutta ei. Neiti otti sauvat käteen ja hiihti eteenpäin. Lähes kaatuilematta, ilman latuja. Tuosta noin vain.

23.12.12

Jouluyö.

Blogin lopettaminen olisi helppo vaihtoehto.

Mutta samalla rangaistus minulle. Olen menettänyt hänen takiaan jo niin paljon. Olen menettänyt uskoni rakkauteen, unelmiin ja onnellisiin loppuihin. Katsoessani peiliin näen edelleen vain vikoja ja virheitä. Teen töitä kouluni eteen selkä vääränä, koska minun on luotava Tirpalle elämä kahden vanhemman edestä. Välillä tuntuu, että opiskelu ja lapsiperhearki yhdistelmänä näännyttää hauskuuden ja kepeyden minusta.

Tämä blogi on usein minulle "se toinen vanhempi". Joku joka kuuntelee loputtomia höpinöitäni ihanasta tyttärestäni kärsivällisesti. Joku jolle näyttää kuvin ja tekstein, millaista meidän elämämme on. Joku jolle pohtia kasvatusasioita, periaatteita tai niistä luopumisia. Joku jolle nurista, kitistä ja valittaakin välillä.

Tämä vuosi on rutistanut minut kuivaksi. Jouduin laittamaan tyttäreni aikaisemmin päiväkotiin, kuin mitä olisin halunnut. Joudun tekemään pidempää päivää kuin olisi toivottavaa. Olen vuoden verran nukkunut viisi-kuusi tuntia yössä. Koska luonne ei anna periksi hoitaa koulua rimaa hipoen, olen vaatinut itseltäni toisinaan aivan liikaa. Kymmenen tuntia päivittäin koulussa ja matkalla sinne/sieltä, ja illalla lapsen nukahdettua koulun kirjalliset työt, yrittäjyysopintoihin kuuluvat tilaustyöt ja meidän huushollimmekin pyörii vain minun työvoimallani, kotitonttuja ei ole näkynyt edes näin joulunaikaan. Ja kaiken tämän keskellä se tärkein juttu on olla riittävän hyvä äiti Tirpalle.

Teen syntymän jälkeen tuntui, että ystävistäni jäi jäljelle yhdellä kädellä laskettava määrä. Ja heistäkin useampi tippui pois ensimmäisen vuoden aikana. Heidän tilalleen on tullut sylillinen. Minun elämässäni on ihmisiä, jotka eivät tee avustaan ja tuestaan numeroa, vaan vastaavat puhelimeen kun soitan, höpöttelevät turhia silloin kun kaipaan kevennystä ja itkevät kanssani ilot ja surut. En ole eläessäni ollut yhtä varma tukiverkostani kuin nyt.

Olen tällä viikolla availlut postejani kyyneleet poskilla. Suvulta ja ystäviltä joulukortteja, ja sitten ne pari pakettia saatekirjeineen minulle tuntemattomilta ihmisiltä. Ihan kuin lämmin halaus ja selkään taputus postitettuna. En osaa sanoin selittää, miltä sellainen vilpitön kannustus tuntuu. Vähän kuin joku ilmaantuisi ovelle, katsoisi meillä vallitsevaa sotkua, ja toteaisi, että hyvinhän sie pärjäät. Istuttaisi keittiöpöydän ääreen ja keittäisi kahvit, toisi pullapitkon mukanaan. Minua tuntematta. Siinä tiivistyy se, mitä tämä blogi minulle merkitsee. Se tiivistyy jokaiseen lämpimään sähköpostiin, kommenttiin ja ajatukseen, joka tämän blogin kautta löytää tiensä meidän kotiimme.


En halua pitää pintakiiltoisempaa blogia. En halua lopettaa kuvien julkaisemista. En halua salasanailua, kutsuttujen listaa. Enkä halua lopettaa tätä blogia. En ansaitse tämän kirjoittamisella senttiäkään rahaa, mutta saan paljon arvokkaampaa.

Nyt rauhoitumme joulun viettoon, mutta joulun jälkeen palailen linjoille, samalla linjalla kuin ennenkin. Toivottavasti jatkossa ilman kutsumattomia vierailijoita.

21.12.12

Blogin hautajaiset?

Isäihminen on löytänyt tänne blogiin.

Hän se otti yhteyttä puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen ja halusi muuttaa asioita. Kuukauden verran keräsin luottamuksen rippeitä ja yritin parhaani, käyttäytyäkseni aikuismaisesti ja tehdäkseni kaikessa tyttäreni parhaaksi, omat tunteeni unohtaen. Hän se lupasi meille kymmenen hyvää ja kaunista, ihan pyytämättä. Hienoista lupauksista huolimatta tyttäremme tipahti taas tärkeysjärjestyksessä jonnekin teini-ikäisen tyttöystävän alapuolelle, ja radiohiljaisuus taitaa jatkua taas hamaan tulevaisuuteen. En tiedä jaksanko näistä lähtökohdista edes yrittää. Vaikka pitäisi kai.

Minua ei huvita jakaa täällä mitään juuri nyt. Niin tärkeä kuin tämä blogi lukijoineen minulle onkin, niin paljon ahdistaa ajatus siitä, että hän saa vakoilla meidän elämäämme netissä ottamatta mitään osaa arkeemme reaalimaailmassa.

Mitä tässä muka pitäisi tehdä?


20.12.12

Kovasta yrittämisestä huolimatta

Aina ei suksi luista.
Juuri nyt fiilikset uivat pohjamudissa muutamissa asioissa, enkä voi niille mitään.

Jotta edes pää pysyisi pinnalla, on pakko listata hyviä asioita:

- Likan tarhakuvat tulivat. Surusilmineen ja mutrusuineen hän on yhtäkaikki tyttäreni näköinen. Vaikka olisi iso keltainen pinni keskellä päätä.
- Opintoviikkoja on kasassa 86/120. Hyvä minä!
- Pääsin leipuri-kondiittorien SM-kisojen kilpailuvalmennukseen. Itse kisoihin on silti vielä matkaa.
- Postipoika toi ihania paketteja. Jouluna on availtavaa!
- Koulussa oli hyvää (ja ilmaista) ruokaa.
- Tarhatädeille lähtee huomenna taatelikakkuja, ja ne tuoksuvat tuolla keittiössä.
- Pesukone pesee kiukuttelematta.
- Eli untuvapeiton sai taas edellisen kaura-allergisen lapsen oksennuskohtauksen jäljiltä takaisin käyttöön. Eli enää ei palele.
- Löysin hukkuneet avaimeni. Roikkuivat pukkarin lukossa.
- Kävin tänään elokuvissa. Hobitti!

- Saan tehtyä joka päivä koristeen neidin kuuseen, vaikka en saakaan enää blogattua niistä päivittäin.

Ja tämä kuva tiivistää kaiken. Ihana, hymyileväinen, kaunis ja kaikinpuolin söpö tyttäreni osaa olla myös räkänenä kiukkupussi äksypöksy vinksahtanut pitkätossu. Oma rakas.





EDIT: Hiphurraaa, sama räkätauti päätti sulostuttaa minunkin lomaani.

18.12.12

17. luukku

Kaksi oravaa.

Yksi pieni ja pehmeä tyttären joulukuuseen.




Toinen orava on minun ensimmäinen sokerityöni. Löytyipäs sitten jokin leipomisen osa-alue jolla tunnen itseni täysin tietämättömäksi ja tumpeloksi. Ja poltin kolme sormenpäätä. Liekinheittimellävaimikäsenytoli. Mutta ei auta kuin harjoitella kovasti ja toivoa, että sormet jossain vaiheessa tottuvat 175 asteiseen sokeriin, lämpölamppuun ja kaasupolttimeen. Kumihanskat ja puuvillahanskat vievät pahimman terän, mutta polttaa se silti. Varsinkin jos polttaa kumihanskoihin reiän.

Photobucket

Photobucket




16.12.12

16. luukku

Kolmas adventti ja kolmas kynttilä.

Photobucket

Photobucket

15.12.12

15. luukku

Tänään luukusta paljastui Korppi. Korppi kuuluu minun jouluuni erään rakkaan kirjan kautta, jota olen nyt Tirpalle lukenut. Yhdessä ollaan sitten kikateltu hassuille runoille Pikku-Muijan joulunodotuksesta.

DSC_0331

DSC_0332

DSC_0337

Tässä teillekin yksi esimerkkiruno:


DSC_0339

"Hermostuttaa!" Muija huutaa,
ja heiluttelee varsiluutaa.
"Korppi ruopii paikat hujan hajan,
nyt minä kyllä sen ulos ajan!"

Mutta korppi, se roisto, nauraa vain:
"Kas miten hienon haarukan sain"
-Sillä korppien heimo näpistelee.
Pesälleen lintu räpistelee,
urakoimaan uljasta rakennustaan
tuuletusventtiilin aukkoon mustaan.

Muija on vähän sellainen touhottaja ja stressaaja, yrittää ehtiä kaiken ennen joulua, leipoa ja laihduttaa, koristella ja siivota. Onneksi on hullunhassuja elukoita ja Tuija hidastamassa tahtia ja muistuttamassa siitä, mikä joulussa on kaikkein tärkeintä. Lopussa tuo kuriton korppikin saa Muijalta erittäin ihanan lahjan..

Hengähdystauko

Pitäisi ladata kuvat kuvapalvelun kautta eilisen ja tämän päivän kuusenkoristeista. Huominenkin on jo kalenterin taskussa.

Harmi vain, että moni muu pitäisi imee mehut naisesta aika täydellisesti. Kaksi tilaustäytekakkua, kaksi kakun koristetta, yksi opinnäytetyö (auts) ja asunnossa vallitseva luova kaaoskin kaipaisi kaitsijaa. Asuntohakemuksiin täytyisi laittaa lisää liitteitä menemään, samoin päiväkotihakemukseen. Lisäksi olisi syytä tehdä ahkerasti niitä joululahjoja, että edes jotain olisi jouluaattona paketissakin. Ja jottei pääsisi unohtumaan, on minulla tytärkin, joka ei tällä hetkellä ole mitenkään helppohoitoinen.

Joten sen sijaan, että tappelisin pätkivän netin ja luppaavien silmäluomien kanssa ja päivittäisin blogia, otan itselleni oikeuden käydä jo kymmeneltä nukkumaan ja yrittää huomenna virkeämmillä silmillä uudelleen.


Sovitaan siis että annan teille vain söpön kuvan Tirppiksestä:

DSC_1788

14.12.12

14. Luukku

Tämän päivän luukusta paljastui nappi. Nappi koska pikkuvauvani osaa jo itse aika näppärästi pukea ja riisua nukkevauvan vaatteita, vaikka niissä on nappeja. Lisäksi koska äidin mielikuvitus riittää vain tiettyyn pisteeseen asti, ja kysyin edellisenä iltana, mitäköhän se tonttu huomenna tuo, ja vastaus oli "paajon nappeja!" Tonttu toi sitten yhden todella ison napin.

DSC_0330

nappi

Miulla alkaa loppumaan ideat, joten vinkeitä ehdotuksia saa heitellä. Isoja paloja ei ole punaista eikä keltaista enää.

13.12.12

Kolmastoista luukku

Lucian päivä, enkä keksinyt mitään helposti toteutettavaa päivään sopivaa koristetta. Joten jatkettiin joululaululinjalla, ja tehtiin joulunkello. Ipana laulaa "hiijjaa hiijjaa" ja minä kotiutin kitaran takaisin oman katon alle. Neiti ehkä osaisi kohdella sitä jo kunnioituksella, eikä enää kaatuilisi sitä päin. En ole ikinä ollut hyvä soittamaan kitaraa, hädin tuskin kelvollinen, ja nyt (kaksi vuotta täysin soittamatta) olen vieläkin surkeampi. Pikkuneitiä ei haittaa, pääasia että soitetaan jotain. Epävireinen kitara ja tamburiini ne yhteen soppii..

DSC_0290

DSC_0291

Tänään oli kaikkea muuta kuin jouluinen ja iloinen mieli, kun taivaalta tulee sitä valkoista ihanuutta ties kuinka monetta päivää putkeen, ja aurauksessa täällä on meininki "aurataan, jos aurataan, ja sittenkin vähän sinnepäin." Jopo on kauramoottorilla kulkeva 24 tuuman renkailla varustettu takavetoinen menopeli. Se ei kulje umpihangessa tai traktorin jäljissä edes apinan raivolla. Ipanan hieno Stigan vauvapulkka kerää vain lunta päälleen, alleen ja rakosiinsa, ja sen kiskominen näissä tieolosuhteissa on vielä enemmän pyllystä. Myös sen lumisen matkustajan mielestä. Koko matkan voi vaikka karjua, jos ei muuten mene viesti perille. Rattaita ei kannata edes harkita. Vaikka onkin ihan tukevat pikkurattaat, niin alakorilla lumen auraaminen ei ole suosikki harrastukseni. Jäljelle jää se vanhanaikainen jalkapatikka. Likka Tulaan ja reipasta marssia päiväkodille. Paitsi että minulla on lapsen lisäksi joka päivä mukanani koulukirjat, reseptikansio, ja jotain työvälineitä ja raaka-aineita yrityshommiin. Tänään kolme kakkupohjaa ja kylmälaukku. Ja moneksi minusta on, mutta muuliksi en ole ihan tarpeeksi vahvaselkäinen. Ja se lapsikin painaa yli 11 kiloa. Vali vali.
Valittaa voisi vaikka kuinka, mutta hyötyä siitä ei ole. Huomennakin kello soi viideltä, ja homman nimi on se, että päiväkodille on matkaa kaksi kilometriä umpihankea, ja siitä selvitään taas jotenkin. Pää hiessä ja mielessään sadatellen.

DSC_0273

Kun nyt päästiin vauhtiin, niin sanonpa vielä, miten paljon minua ärsyttää niiden puolesta, joilla on ruoka-aineiden suhteen rajoitteita. Joko omasta tahdosta tai allergian takia. Minulta (yritykseltäni) tilattiin maidoton ja gluteeniton kakku, ja koululla ohjeistettiin tekemään gluteenittomasta jauhoseoksesta (muruinen ja kuiva) kakkupohja, kostuttamaan sokeriliemellä ja laittamaan väliin hilloa, päälle hilloa ja hedelmiä ja reunoille kookosta. Yöks. Litteä, mauton, väritön ja tilaisuuteen sopimaton.

Tässäpä minun versioni:

DSC_0274
Älkää heti tyrmätkö, kuva ei anna kakun sisuksille samalla tavalla oikeutta kuin leikkauskuva antaisi. Neljä täyteväliä, kaksi kutakin täytettä. Hyydytetty mansikka"mousse" soijapohjaiseen kermaan tehtynä, oikeaa mansikkaa, ei mitään aromia ja suklaa"mousse" suklaata, gluteeniton&maidoton vaniljakreemiä ja soijapohjaista kermaa. Kakkupohjana toimii unelmatorttupohjasta leikatut ympyrät, tehty kokonaan perunajauhoihin, eli luontaisesti gluteeniton.

DSC_0284
Jääkaappikuva koko kakusta. Alareuna vähän rutussa, kakulla on aika paljon korkeutta, ja sokerimassa ei ole lempimateriaalini. Olisi voinut tehdä jonkun kivan alareunanauhan, mutta tilaaja ei halunnut liikaa sokerimassaa.

DSC_0277
Pursottelin pikeeristä toivotunlaiset koristukset kakkuun. Paremminkin voisi onnistua jos olisi välineinä muutakin kuin minigrip-pussi.

Pointti tässä ei nyt ole "kattokaa ku hieno kakku" vaan se, että mielikuvituksella ja vaivannäöllä allergisenkin täytekakku voi olla hyvää. 

12.12.12

12. Luukku

Aamusella neiti hiippaili taas pikkuhoususillaan jo kalenterille, ja ilahduttavaa kyllä tunnisti mitä tämän päivän koriste yrittää esittää. "Tonttu tää on!" kuului niin selkeästi kuin mahdollista. ("Missä nami?" oli seuraava lause. Hups. Onneksi niitä oli vielä kaapissa, jotenkin se tonttu oli ne jättänyt ihan väärään paikkaan..)

DSC_0268

Kaikki kuusen koristeet on tehty minimaalisista jämistä erivärisiä huopia. Ostin huopaa pohjaa, luukkuja ja kuusta varten, muut materiaalit on haalittu vähän mistä sattuu. Jotenkin kaipaisin muitakin värivaihtoehtoja koristeisiin, mutta budjettisyistä mennään nyt näillä mitä on. Ensi vuonna voi sitten korvata jonkun tylsemmän koristeen jollain kivan värisellä.

DSC_0269

Itselleni ei taas tänään mahtunut kodin sisäpuolella tapahtuvaa joulutoimintaa. Koululla ihmeteltiin uusia taikinakoneita, tehtiin piparkakkutaikinoita ja joululimppua. Aamupäivällä oli lyhyt gospelkonsertti, joka oli kyllä kaivattu hengähdyshetki tähän päivään. 

DSC_0266

Enää tämä ja ensi viikko koulua, sitten saa viikonlopun yli rauhoittua ja oikeasti virittäytyä joulutunnelmaan. Juuri nyt tällä tonttusella vain on kovin kiire. Ja väsy.

11.12.12

Luukku 11 ja ihmeidentekijä nimeltä "Miun äiti"

Päivän joulukalenterista paljastui kaksi koristetta kiitos eilisen saamattomuuteni.

DSC_0259

DSC_0258

Tuollainen väärin toteutettu sydänhässäkkä ja sitten se kynttilä, jota suunnittelin sunnuntaille. Onneksi ipana ei vielä tiedä viikonpäivistä, kynttilälaulun toinen säkeistö kelpasi tiistaina yhtä hyvin kuin sunnuntaina. Kynttilälaulun jälkeen laulettiin hämä-hämä-häkki, pysyy katsokaas asiat tasapainossa.

DSC_0260

Jotenkin tuo kuusi alkaa jo näyttää huolestuttavan täydeltä.

Itsehän olin tänään koulussa, tai siis esittelemässä joulumyyjäisissä kuvia marsipaanitöistäni. Jotain myytävää sinne piti mukaan ottaa, ja koska leipojia siellä oli riittämiin, ja jaksaminen kortilla, menin siitä missä aita on matalin. Tein sokerikuorintoja, tiedättehän, sokeria ja oliiviöljyä ja jotain kivaa.

DSC_0255

Jotain kivaa:

- kaneli&kahvi
- kaura&omena
- manteli&hunaja
- piparminttu&vanilja
- piparkakku (eli fariinisokeri ja piparkakkumauste)

Yksinkertainen teko-ohje: ota kippoon sokeria, lisää siihen "jotain kivaa" ja sekoita. Lisää sitten oliiviöljyä pikkuhiljaa, niin että muodostuu märkää hiekkakakkuhiekkaa muistuttava sokerimähmä. Purkita, koristele purkit ja anna haisevien hyasinttien sijaan.


Ja sitten se paras uutinen, äitini on ihmeidentekijä. Uskalsi tehdä sen mitä käyttöohje kieltää jyrkästi, avasi pesukoneen takaseinän ja tutkaili ja hutki jotakin jakoavaimella ja ruuvimeisselillä (äitini on kokki, toim.huom) ja TA-DAAAA: se toimii! Eli kriisi nimeltä rikkinäinen pesukone selätetty, ainakin toistaiseksi.


10.12.12

10. luukku ja "Hyviä ja Huonoja Uutisia"

DSC_0251
Allekirjoitin. Paljon paremman sopimuksen kuin mitä lähdin kinuamaan.

DSC_0252
Ja jottei elämä olisi liian ruusuista: Kahden naisen taloudesta hajosi se epäolennaisin kodinkone, nimittäin pyykkäri. Juuri ennen joulua. Kun rahaa ei olisi muutenkaan ollut lahjoihin, mutta ruokaan sentään. 

Aika loppuu kesken. Kaiken suhteen. Pitäisi olla kahdeksan kättä ja supermiehen ja wonderwomanin voimat selvitäkseen tästä sumasta. Ja ehkä yritysjohtajan palkkapussikin auttaisi. Vaikka vain täksi kuukaudeksi.

Sattuneista syistä tänään joulukalenterissa oli vain kettukarkki. Eikä ainakaan neitiä harmittanut.

9.12.12

Yhdeksäs luukku

DSC_0248

DSC_0249

Tarkoitus oli tehdä tänäänkin adventtikynttilä, mutta kun aika loppui eilen illalla kesken, oli pakko napata joku jo valmiiksi varastoon tehdyistä koristeista. Arpaonni suosi paukkukarkkia, ja olisitte nähneet neidin ilmeen kun päivän taskusta ilmaantui kaksi karkkia, yhden ainoan kettukarkin sijaan.

Joulupuuhana oli tarkoitus tehdä nekkuja ja niitä ruisleipäkeksejä, mutta rahapula esti ne aikeet hyvin tehokkaasti. Leivottiin me vähän lisää pipareita, eikä taikina ole vieläkään kaikki käytetty. Huomenna on päivä uusi.

Ja luettiin me sentään joulukirjaa:

Tykkään ainakin näääääääin paljon Mauri Kunnaksen lastenkirjoista. Enkä taida olla ainut. Tämän kanssa soi Ipanapan Talvilauluja levyltä Joulupukin töissä.

Kokeilumielessä


Olen leikitellyt tässä ajatuksella..

Miettikääpä, miten hienoa olisi, jos ennen jokaista päätöstä saisi painaa sellaista "Try me" nappulaa, ja nähdä silmiensä edessä, mitä siitä päätöksestä seuraa.

Haluanko opiskella tätä alaa?
Ei syväluotaavia ammattianalyysejä, osaamisarviointeja, mielenkiinnonkohteiden pohdintaa tai muuta hankalaa. Ei tarvitsisi kuusitoistavuotiaana tietää, miltä minusta tuntuu kahdenkymmenen vuoden jälkeen tässä ammatissa. Painaisi vain nappia, ja vastaus tulisi kuin apteekin hyllyltä. Ei, kolmekymppinenkään kroppasi ei enää kestä tämän työn kuormittavuutta, vaan jäät pitkällisen ja tuskallisen työrupeaman takia sairaseläkkeelle neljäkymppisenä. Kyllä, tämä on unelma-ammattisi, 68-vuotiaana anelet työnantajaltasi muutamaa lisävuotta, mahdollisuutta säilyttää antoisan ja mielenkiintoisen ammattisi vielä muutaman vuoden.

Onko tämä minun työpaikkani?
Millainen työilmapiiri on? Millainen esimies? Millaiset työtehtävät? Työpaikkailmoitus tai haastattelukeskustelu eivät todellakaan kerro totuutta työpaikasta. Eikä välttämättä edes koeaika. Jos voisikin etukäteen tietää, että näitä ihmisiä jään kaipaamaan vielä vuosienkin päästä, tämä työ palkitsee tekijänsä moninkertaisesti, tässä työpaikassa pääsen toteuttamaan itseäni ja etenemään ammatissani. Ja päinvastoin. 

Jäänkö tähän parisuhteeseen?
Sen sijaan, että miettisi päänsä puhki, listaisi plussia ja miinuksia, ja mahdollisesti päätöksellään pilaisi sen kumppanin ja oman elämänsä, painaisi vain "try me" ja näkisi seuraavat neljäkymmentä vuotta silmiensä edessä. Siitä voisi sitten nopeasti vetää johtopäätökset, ja jatkaa elämäänsä valitsemallaan tavalla.

Haluanko isäksi/äidiksi?
Tämä on tärkeä. Lapsen kanssa kun ei oikeassa elämässä ole mitään vaihtoehtoja, sitten kun se lapsi on maailmassa, pitäisi osata olla äiti tai isä koko lapsen loppuelämän.  Ammattia, parisuhdetta, työpaikkaa voi vaihtaa kun tilanne rupeaa tökkimään, vanhemmuus on ikuista. Jos olisin saanut painaa "try me" nappulaa kun sain tietää olevani raskaana, ja olisin nähnyt miten julmetun raskasta ja uuvuttavaa ja älyttömän mahtavaa on olla (yksinhuoltaja)äiti, olisin silti valinnut äitiyden. Vaikka saisin aikakoneen, jolla palata menneisyyteen ja mahdollisuuden pyyhkiä kaikki nämä sydänsurut, epätietoisuuden ja toivottomuuden pois, en sitä tekisi, jos se tarkoittaisi, ettei elämässäni enää olisi tuota tättähäärää.
Välillä tuntuu, että iseillä on mahdollisuus "try me" nappulaan. Voi tulla, kokeilla vähän ja todeta ettei tämä nyt ehkä olekkaan se minun juttuni. Voi palata puolentoista vuoden päästä ja miettiä taas joskovaikkaehkäjopa kiinnostaisi olla lapselle isä. Ja jos ei vieläkään suuremmin kiinnosta, ja kaikki muu tuntuu tärkeämmältä, voi nostaa kytkintä ja lähteä. Ja kukaan ei suuremmin nosta asiasta äläkkää. Sellaisia ne miehet ovat. On se niin nuorikin. Tekosyitä ja puollustuspuheenvuoroja riittää, ja ne pitää vain hiljaa hyväksyä. 
Entä jos äiti tekisi saman? Toteaisi, että ei nyt vaan ole mun juttuni. Lykkäisi lapsen isälle ja häipyisi. Tai uppoutuisi töihin ja "auttaisi" ja "osallistuisi" lasten hoitoon ja kasvatukseen ja kotitöihin. Sellainen äiti lynkattaisiin suoralta kädeltä. Koska äitien kuuluu varauksetta rakastaa lapsiaan, ja useimpiin äiteihin se tuntuu olevan sisäänrakennettuna. Mikä siis antaa sille toiselle vanhemmalle oikeuden uppoutua minäminä-maahan ja unohtaa lapsi, ja selvitä siitä ilman kritiikkiä?

Haluan "try me" nappulan. Haluan tietää etukäteen, maksaako kaikki tämä murehtiminen, unettomuus ja paha mieli jossain vaiheessa itsensä takaisin. Jos nyt revin itseni kahdeksaan suuntaan riekaleiksi ja jaksan ja kestän ja teen kompromisseja epäitsekkäästi, saako tyttäreni sen isän, jonka hän ansaitsee? Loppuiäkseen kallion jalkojen alle, hyvän miehen mallin ja turvaa elämän tyrskyissä. Vai olenko minä jatkossakin kallio, johon upottaa juuret, ja se, joka ompelee siivet, joiden voimin haaveilla mahdottomiakin, ja isäihminen pakollinen taskullinen kiviä, mukana mutta ennemminkin taakkana, kuin siunauksena?

8.12.12

Kahdeksas luukku

Kahdeksas luukku piti sisällään jouluomenan muotoisen koristeen pikkuneidin kuuseen. (EDIT: Ennen kuin ehdin kuvaamaan koristeen, oli kai joulutonttu tai kissa vienyt sen, joten neiti sai uuden koristeen tilalle, nimittäin hymyhelistimen!)

DSC_0247

Illalla ei jaksanut puuhata mitään kovin näköistä joulupuuhaa, lähinnä tein tiistaisiin koulun myyjäisiin sokerikuorintaseoksia, ainakin kaardemummakahvin, piparkakun, piparmintun, vihreän omenan ja sitruunan tuoksuisena. Vielä kun tekisi jonkun joulutee-hunaja version, ja koristelisi nuo purkit kauniisti, olisi homma hoidossa, ja saisi niistä kuvatkin otettua.

Pikkuneidin kanssa sen sijaan otettiin lepopäivä, ja saunottiin ihan kahdestaan.

DSC_0238

Saunan lopuksi neiti esitti vielä hienon tanssin, joka tanssittiin riti rati rallan tahtiin:

DSC_0243

DSC_0244


Mahdottoman isoja joululahjoja


Välillä keskustelut ikäisteni ei-lapsellisten (kauhea yleistys, ei koske läheskään kaikkia) kanssa menevät ohi ymmärrykseni. Näkemys elämästä on kovin erilainen, kun äiti pesee pyykit, isä imuroi ja maksaa laskut. Ja isi ja äiti ostaa ne joululahjat. Ihan rennosti ja hyvällä omalla tunnolla joululahjalistalle toivotaan useamman sadan euron juttuja, ja suurella todennäköisyydellä niitä saadaankin.

Niinpä tässä on minun "aivan liian kalliita juttuja" listani, tavaroita jotka ostan itse sitten kun niihin on oikeasti varaa, ja sitten se, mitä oikeasti toivon ja tahdon joululahjaksi.

Money-money-money

Tabletti. Kannettava reseptikirja, kalenteri, muistikirja, netti, levyhylly ja kuvapankki. 
Iittalan harmaita Kastehelmikulhoja.
Aino Aallon Iittalalle suunnittelemia laseja ja jälkiruokalautasia. Harmaina.
Jotkut ihanat, värikkäät ja ylelliset pussilakanat. Finlaysonin Keisari on ihana.



Rakas joulupukki, tänä vuonna tahtoisin


Jonkun muun neulomat villasukat. Tai sitten pörrösukat. 


Uuden kahvimitan. Unohdan aina ostaa sen ja sitten laskettelen ärräpäitä kun taas keitän pahaa kahvia mututuntumalla, edellinen kun on halki. Ja tämän ihan oikeasti tahtoisin, viime vuonna sain patakintaan, kun kovasti toivoin lopettavani sormien polttamisen leipoessa.
Pyörän lampun. Edellinen sykähti eikä toimi enää, vaikka kaikki elvytystoimenpiteet on tehty.

Suklaata. Vaikka Julioita. Tai Dumleja. Mutta jotain rapisevissa kääreissä, mitä mutustaa kun mahaan ei muka mahdu enää mitään, mutta makeaa tekee mieli.




Lisäksi tahtoisin muutaman asian, joista en kuvia voi laittaa. 

Tahtoisin myönteisen päätöksen asuntotoimistosta. 
Lapsenvahdin SM-kisojen ajaksi, jos sinne asti pääsen. 
Pakkaus- ja muuttoapua keväälle.

Näillä pärjäisin jo pitkälle, että kiitos vain jo etukäteen!

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...