21.12.13

Joulumieltä

(Tietokoneettomana blogin kirjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi. Mutta muutaman päivän päästä tuokin asia korjautuu, ja sitten on taas blogissakin elämää!)

Jäin miettimään tänä vuonna päiväkodintätien muistamista, kun niitä on vuoropäiväkodissa paljon ja vaihtelevasti. Mitään tiettyä määrää ei henkilöstöä ole, ja osa harjottelijoista ja sijaisista on Teelle rakkaampia kuin vakituisista. Olisi siis hankala ostaa yksittäisiä lahjoja, aina joku jäisi muistamatta, tai sitten laskussa mentäisiin helposti kipurajan yli..

Päätin sitten tehdä piparkakkutalon koko ryhmän iloksi. Koristelin rakennelmaa itse aika minimaalisesti, ja annoin mukaan setin sokerikuorrutteita, strösselin loppuja ja värikkäitä karkkeja. Tädit ja lapset saivat askarrella keskenään ja lopuksi rakennelmasta riitti maistiaisia kaikille päiväkodin lapsille ja koko henkilöstölle. Valitettavasti iltapäivällä kun olin ajatellut kuvaavani koristellun talon päiväkodilla, ei siitä ollut jäljellä enää kuin muruja..





Koristelutarvikkeita..

Mittakaavakin sesongin mukaisesti..


Muistitteko te opettajia/päiväkodin tätejä jotenkin? Miten?

12.11.13

Ensimmäinen isänpäivä

Sunnuntai oli minulle hämmentävä kokemus, vietin ensimmäistä kertaa isänpäivää.

Olen antanut kortteja ja lahjonut isäpuoltani kouluikäisenä, keittänyt kahvia ja laittanut munia. Olen kuitenkin katsonut vierestä ja nähnyt sen eron, mikä on oman lapsen ja jonkun-muun-lapsen välillä. Minä olin jonkun muun lapsi, muulloinkin kuin isänpäivänä. Omaa isääni en muista muistaneeni koskaan. Minulla on hänestä hyvin vähän mitään muistoja, tutustuimme uudelleen kun olin täysi-ikäinen. Mitään suurta tunteikasta jälleennäkemistä ei tapahtunut, tutustuin mieheen sen mystisen isä-käsitteen takana, ja totesin ihan vain mieheksi. Nykyään hän on kahden pienen tytön hyvä ja osallistuva isä, ja olen iloinen siitä. Minulle hän ei koskaan ollut kunnolla isä, eikä se enää aikuisenakaan miksikään muutu. Jäljelle ei ole jäänyt katkeruutta tai kaipuuta, olen kasvanut vahvan ja rakastavan äidin kanssa, minulta ei ole puuttunut mitään.

Kaksi viimeisintä isänpäivää olen viettänyt kaksin tyttäreni kanssa. Olen tehnyt itselleni paremman aamupalan ja antanut henkisen selkääntaputuksen. Hyvin sä vedät. Yksinhuoltajana ja lapsen ainoana vanhempana olemisessa on haasteita riittämiin, ja itsensä morkkaaminen ja syyllistäminen on vain parasta unohtaa. Lapsi ei kasva kieroon ilman isäänsä. Äitikin riittää turvalliseksi ja rakastavaksi aikuiseksi.  En kokenut, että perheessämme tarvitsis olla miestä, tai isää.

Viime marraskuussa sain isänpäivän iltana puhelun tuntemattomasta numerosta. Unohtuneesta numerosta. En lyönyt luuria korvaan vaikka mieleni teki. Puhuin puhelimessa kuukauden päivät. Halusin olla varma, varma siitä, että tällä kertaa hän on tosissaan. Halusin olla varma, ettemme seuraavan vastoinkäymisen jälkeen ole jälleen täysin kahdestaan. Halusin tehdä selväksi, että puolivuotias ei ehkä kärsinyt isänsä häilyvyydestä, mutta kaksivuotiaalle isä tulisi muodostumaan nopeasti tärkeäksi, ja häipyminen sattuisi. Kuukauden puhuimme halki meidän menneisyyttämme, etteivät ne asiat haittaisi enää tulevaisuudessa vanhemmuutta. Rakensimme välillemme ystävällisyyttä, joka oli pahasti kiven alla. Mutta aika tekee tehtävänsä, asiat jotka sattuivat ennen, korkeintaan jomottivat satunnaisesti huonolla ilmalla. Ja niistä puhuminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksianto, paransivat viimeiset kiristykset. Uskalsin päästää hänet kotiimme, uskalsin ottaa hänet osaksi elämäämme.

Ja nyt, vuotta myöhemmin, meillä on yhteinen perhe. Sunnuntaiaamu, kun uninen Tirppa kömpi isänsä kainaloon jatkamaan unia. Pieniä lahjoja jännittyneeltä tyttäreltä. Varovainen pusu sänkiselle poskelle ja aamupalan kärttämistä. Maailman paras isä tälle lapselle, sittenkin, ilman ironista sävyä. Kiireetöntä yhdessä oloa, ja minä sain katsoa vierestä onnellisena. Niitä pieniä hiusten pörrötyksiä, villejä syliin kaappaamisia, kikatusta kutituksista, ihan vain mutkatonta isän ja lapsen oloa. Tieto siitä että joku muu rakastaa tuota lasta yhtä paljon kuin minä, on korvaamaton.  Minun taakkani on puolta kevyempi, vaikka yksinhuoltajuutta jatkuukin vielä kolme vuotta. Koska tiedän, että minulla on vihdoin joku, jonka kanssa jakaa ne hyvät ja huonot. Välillä parin päivän viiveellä ja useimmiten yli sadan kilometrin päässä, mutta perheemme on silti kolmihenkinen. Ei se rikki ollut ennenkään, mutta nyt ihan toisella tapaa kokonainen. Isänpäivineen kaikkineen.

3.11.13

"Olennaisten" asioiden äärellä

Pieni ja pienempi tarvitsivat pipot. Neuloin samanlaiset. Tein isommasta pienestä aika onnellisen, vaikka ranteita särkeekin taas kiitettävästi.

19.10.13

Potki puolustuskyvytöntä

Joskus sitä miettii, onko blogin pitämisessä mitään järkeä.

Esimerkiksi silloin, kun työpaikalla saa eräältä pienen lapsen äidiltä osakseen selän takana hihittelyä ja silmien pyörittelyä blogin takia. Terveisiä vaan, tosi kypsää.

Esimerkiksi silloin, kun saa blogiin ilkeitä anonyymikommentointeja kun on ollut julkisella paikalla vähemmän edustavan näköinen. Terveisiä, kyllä naama on kun petolinnun perse ja olo sen mukainen välillä. Maitoa pitää ostaa silloinkin kun ei ehdi puunata.

Esimerkiksi silloin, kun painii itsetunnon pohjasyövereissä ja stressisuossa, ja joku näkee asiakseen kommentoida, että onpas se repsahtanut kuntokuurinsa jälkeen. Terveisiä, Läski-kommentointi satuttaa. Se ei muutu yläasteen jälkeenkään.

Esimerkiksi silloin, kun sadannen kerran miettii, saako tälläisen taustatarinan jälkeen enää edes toivoa rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta, saati oikeasti avata sydäntään ja kotiaan, kenellekään. Koska minulla on elämässäni se sama ihminen. Minun ensirakkauteni. Lapseni isä. Ja aion olla jatkossakin rehellinen ennen kaikkea omalle sydämelleni. Se on kuulunut aina yhdelle ja samalle ihmiselle. Helvetillisistä vastoinkäymisistä huolimatta. Olen punninnut, harkinnut, huutanut ja itkenyt. Olen ärsyttänyt, ollut ilkeä ja kohtuuton, ja se on otettu vastaan. Olen saanut olla rehellisesti ja suoraan juuri niin vihainen, pettynyt, petetty kuin olen. Vierelläni on seissyt aikuinen ihminen, joka on ottanut vastaan sen myrskyn joka on riehunut minussa kauan. Seissyt siinä ja pysynyt, vaikken ole tehnyt sitä helpoksi. Olen antanut anteeksi. Olen luopunut niistä asioista, joita voisi käyttää aseena hamaan ikuisuuteen asti, oikeutetusti vielä. Kaikkien myrskyjen jälkeen jäljelle jää se erityinen yhteys kahden ihmisen välillä.  Olen painanut pääni toisen rinnalle ja antanut kaksivuotiaan kiivetä samaan läjään ja katsonut muumeja sunnuntaiaamuna. Olen onnellinen, perheestä. Kunnes toisin todetaan. En minä voi kenellekään vannoa, että tässä tämä nyt on, nyt olemme onnellisia aina. En voisi vannoa sitä kenenkään uudenkaan ihmisen kanssa. Mutta aion elää elämääni.

En pelkää. Minut saa jokainen kivittää nimellä tai ilman keskustelupalstoilla ja kommenttibokseissa. Viidakon lait pätevät netissä, kun blogin perusteella tunnetaan niin hyvin, että uskalletaan päivitellä ja ruotia toisen ulkonäköä, älykkyyttä, vanhemmuutta ja luonnetta surutta. En kutsu oikeassa elämässäkään ketään kylään silloin kun tiskit on tiskaamatta ja oma olemus kipeästi kuuman suihkun tarpeessa. Se osa arjestani saa jatkossakin pysyä näiden seinien sisäpuolella, myös netissä. Jaan elämästäni eri asioita eri ihmisten seurassa. Töissä ihmisille ei kuulu perhekuvioiden koukerot ja rönsyt, blogiin en sadoille ihmisille avaudu aroista ja keskeneräisistä asioista jatkuvasti, perheellenikään en jaa kaikkea. Mikään niistä ei silti ole valetta tai vähemmän totta.

Joskus olisi suotavaa, että nähtäisiin se ihminen blogin takana. Ainakin ennen loukkaavaa kommentointia. En minäkään tee ihmisistä syväluotaavia luonneanalyysejä sen perusteella, että he kertovat paikallisessa lehdessä jousiammuntaharrastuksestaan.

30.9.13

tietokonneeta ei blogata

Blogi on kiinni ja hiljaa nyt hamaan tulevaisuuteen. Tietokoneeni hajosi useamman korjausyrityksen jälkeen pysyvästi. Menetin paljon muutakin kuin työvälineen. Kokonainen kesä kuvamuistoja pyyhkiytyi bittiavaruuteen. Ilman tietokonetta ei ole kuvia, ei tekstiä, ei mitään blogiin kirjoitettavaa. Tietokoneen hankintaan tarvittavia varoja ei ole, pyörää on maksettavana vielä riittämiin.

On syksy. Aamut ovat pimeitä ja näin leipurina pirun aikaisia. Joka maanantai T aloittaa laskemisen alusta, toinen käsi selän taakse, viisi sormea pystyyn, perjantaina isi tulee kotiin. Minäkin odotan.

15.9.13

Pienen miehen hovileipuri

Parasta kakkujen tekemisessä on, kun tajuaa, että on taas se aika vuodesta. Kun on jonkun pienen suosikki-ipanan synttäriaika!

Tällä kertaa juhli pieni A kaksivuotissyntymäpäiviään. Toiveena oli sama kettu-teema ja mahdollisesti jotain uimiseen liittyvää. Ja tämmöinen siitä tuli:


Asiasta tekee leipurille niin erityisen se, että samaiselle lapselle olen saanut tehdä jo kastekoristeen ja kakun ensimmäisille syntymäpäiville.



Tälläisinä päivinä pitkään valvominen, aikaisin herääminen ja lämpimän uunin edessä päivystäminen ei haittaa yhtään. On pitkästä aikaa ilo tehdä kakkuja.

10.9.13

Päiväretki Kotkan Maretariumiin

Tehtiin joku aika sitten Tirpan kanssa päiväretki Kotkaan, ja käytiin katsomassa kaloja. Oletin lapsen tylsistyvän yhtä pahasti kuin itse kouluikäisenä, kun ei siellä olekkaan värikkäitä kaloja ja eksotiikkaa. Mutta kaksivuotiasta samean vihreät vedet ja kotoperäiset kalat kiehtoivat kovasti. 


Itämeritankki on isoin ja jännittävin.


Hyvällä tuurilla näet sukeltajan ruokkimassa kaloja ja pesemässä akvaariolaseja pinkillä tiskiharjalla. Tirpalla oli hankaluuksia ymmärtää, miten täti hengittää siellä veden alla.




- Onko kivaa olla hauki?
- Äiti, hauki on ihan kala vaan.

Aulassa olevia kaloja sai syöttää. Varmaan koko reissun huippuhetki.


- Oliko kivaa?
- Joo!
- Mikä oli kivointa?
- No ne kalat tietysti.

9.9.13

Syytä juhlia


Tirpan kanssa ostettiin ohravuokaleipää ja sydänsalamia. Ehdin olla kaksi ja puoli viikkoa työttömänä. Perjantaina pääsen uuden leipomon lämpöön.

Pyöräilemässä




Ensimmäinen pääjalkainen


Niin liikuttava hetki, kun kuvat alkavat oikeasti esittää jotakin. Vaikka iskää.

4.9.13

Stressipeikko


Jännittynyt ja kireä. Höpöttävä ja hermoheikko. Tukka litussa kypärän alla. Uudet housut ja uusi huivi, kun vaatekaupan myyjä myi minulle hyvää mieltä ja itsevarmuutta haastatteluun.

Onneksi neljän kilometrin pyörämatkan aikana höltyy paitsi kireät lihakset myös kiristävä nuttura.

Paikan päällä pätevä, rauhallinen, nauravainen ja kiinnostunut. Hirvittävän kiinnostunut. Kierros leipomolla ja iloisia, aidosti tyytyväisiä ihmisiä joka työpisteellä. Mielenkiintoisia ja vaihtelevia työtehtäviä. Huiput työajat.

Kotiinpäin polkiessa taas hermoheikko. Ilmaisinko varmasti miten hienoa olisi työskennellä juuri siinä yrityksessä. Kysyinkö tarpeeksi. Vastasinko oikein. Kerroinko tarpeeksi itsestäni ja osaamisestani. Enhän vain sanallakaan liioitellut. Tai väittänyt itseäni huonommaksi kuin olen.

Onneksi jää aikaa stressata mielin määrin, kaipa ne soittelevat, kävi miten kävi. Minä vain todella toivoisin, että saisin kutsua juuri sitä leipomoa työpaikakseni.

Välikaudesta toppaan


Olen edelleen ihan hukassa ulkovaatteiden kanssa. Uskon, että joku onnistuu pärjäämään yhdellä täydellisellä valinnalla koko kauden, ja säästää selvää rahaa, vaikka se yksi valittu olisikin hintava. Koska olen avuton, ja päiväkodissa lapsi ulkoilee joka päivä, oli sää mikä tahansa, on ulkovaatteita tällekin välikaudelle kertynyt..

-fleecehaalari
-fleecetakki
-takki+housut välikausipuku
-softshelltakki
-siisti kaupunkiparka
-kurahousut, takki ja hanskat
-gore-tex lenkkarit
-kumisaappaat
-lapaset
-pari trikoopipoa

Onneksi suurin osa tuosta listasta on keväältä jo, ja menevät vielä tämän kauden. Syksyinen kelikin loppuu Suomessa aina lyhyeen, ja alkaa loputtoman pitkältä tuntuva talvi. Sitä varten on nyt sitten se fleecehaalari ja tuo kuvan ihana toppahaalari. Talvelle on lisäksi olemassa kengät, mutta asustepuolella on vielä töitä tehtävänä. Villalapaset ja villasukat on jo neulottu, mutta pipo, kypärämyssy ja hanskat pitäisi taas löytää. Hanskoissa taidan luottaa vanhaan suosikkiin, Elsa Pitkäsen hanskoihin. Hattu taas on tyylijuttu, ja siksi ehkä omalla neulontalistalla.

Tämä ulkovaatesavotta taitaa jatkua koko talvenkin. Koska tarviihan sitä olla varmaan joku siistimpikin takki..

Aamulla


Tänä aamuna isä muutti viiden kilometrin päästä 150km päähän. Kassiin pakattiin iltasaduksi Lehmä rakentaa majan. Tietokoneelle asennettiin Skype. Isä ja tytär vaihtoivat aika monta "viimeistä" halia ja pusua. Oven sulkeuduttua tytöllä pääsi itku.

Kolmen vuoden kuluttua isä on sotilas. Kolme vuotta etäisä on oikeasti etäällä, mutta me yritämme parhaamme, että välit pysyisivät läheisinä.

2.9.13

Viimeisiä viedään


Joposessa on takarengas hieman soikea, etukori repsottaa lähes irti, ja lastenistuimessa on halkeama. Siinä ne kaatumisen jälkitarkastuksessa huomatut. Mustelmat on jo parantuneet.

Kaksi kassillista ruokaa, mm. viisi litraa maitoa. Pullollinen (huonoa) luomupunkkua alkosta.

Ensi viikolla laatikko on lastattu mun lapsella. En malta odottaa!

1.9.13

Junassa

Joskus tuntuu, että meidän perheen "viikon kuvat" voisi ottaa junassa. Tirppa tykkää ihan hirveästi junamatkustuksesta, ja perusjunamatkamme onkin kestoltaan aina pettymys, yksi pysäkinväli, yhdeksän minuuttia.

Tässä yhtenä päivänä menimme tavallisesta poiketen keskipäivän junalla, ja ajomatkassa olikin aikatauluun kuuluva 5min pysähdys kesken matkan. Konduktöörinä oli ihanaakin ihanampi vaaleahiuksinen nainen, joka kysyi lapselta, josko me haluttaisiin käydä moikkaamassa kuskia! Ja käytiinhän me, ihan ohjaamossa asti, ihmettelemässä kuskia, laitteita ja vipstaakkeja. Loppumatkan lapsi käski minun olla hiljaa, kun kuskin pitää keskittyä ajamiseen. Junankuljettaja siirtyi kertaheitolla "mitä minusta tulee isona" listan kärkeen. Mikä parasta, kun juna pysähtyi asemalle, ohjaamosta vilkutteli iloinen kuski, ja takaisin vilkutteli junan onnellisin matkustaja. Tulkaapa miulle haukkumaan VR:n asiakaspalvelua!

Mutta siis niitä junakuvia!








Myönnettävä se silti on, Tirppa kertoo kaikille päiväkodissakin tohkeissaan jos johonkin on menty oikeen autolla! Junalla, bussilla ja pyörällä kulkeminen on meidän perheemme vakio. Automatkat on jotain yllättävää luksusta. Tasapuolisuuden nimissä päiväkodin pihaan jää aina lapsia tinkaamaan omalta äidiltään, miksei mekin voitaisi tulla päiväkotiin pyörällä. 

"Hys, hiljaa nyt, kuskin täytyy keskittyä ajamiseen. Mutta äiti, me voidaan sillä aikaa katsella kaikkia näitä maisemia. KATO, HEPPOJA!" 

Kantokiertue starttaa taas (PLUS: Ohje kantoliinavillasukkiin!)

Ipanaisen Annin Kantokiertue käynnistyy tänäkin syksynä! Tula-reppu kiertää seitsemän mahtavaa blogiperhettä syksyn aikana, tapahtumia ja tunnelmia voi seurata blogeissa ja Kantokiertue 2013 Facebook-sivulla.

Meidän perhe oli mukana ensimmäisenä vuonna, ja kantaminen on hoidettu siitä eteenpäin Tulalla. Taaperokokoinen reppu on meillä edelleen aktiivikäytössä, vaikka Tirppis osaa ja jaksaa kävellä jo pitkiä matkoja.

Tällä viikolla kävimme jälleen Repovedellä reippailemassa, ja vaikka suurimman osan matkasta neiti käveli jo itse, sen piiiiiiiitkän ja hikisen nousun Katajavuorelle hän vietti onnessaan repussa selkäpuolella. Ei tulisi lähdettyä noin pitkälle patikkamatkalle ilman reppua, ajatuskin siitä, että kaksitoistakiloista lasta tarvitsisi kantaa lonkalla/repparissa 1,5km ylämäkeen, huh huh. Nyt oli rentoa antaa lapsen juosta ja kävellä ja tutkia niin kauan kun jaksamista riitti, ja sitten nostaa reppuun kun jalat väsyivät.

Pyörällä liikkuessa kantoreppu kulkee näppärästi mukana niihin tilanteisiin kun määränpäässä iskee kaksivuotisuuskohtaus, ja kävely on tyhmää mälsää ei jaksa ota mut syliiiiiiin. 

Kantaminen on edelleen huippua!




Tänäkin vuonna kannattaa siis seurailla blogeja sillä silmällä, kantokiertueen puitteissa on lukijoille tiedossa jotain spesiaalia.



Omille lukijoilleni haluan jakaa tämän:

KANTOLIINASUKAT

Kummipoikanen tarvitsi viime vuonna villasukat kantoliinailuun ja -reppuiluun, kun muu kroppa oli äidin ja liinan välissä suloisen lämpöinen, mutta pienet makkarakintut vilpoisat. Kummitädin ilo ja velvollisuus oli neuloa lapselle sukat, jotka lämmittivät reisiin asti, mutta eivät menneet makkaroille polvitaipeessa painamaan ikävästi. Syntyi tämä ohje. Suuntaa on katsottu Pienten Pukineita nimisestä retroneulekirjasesta, mutta aika kauas alkuperäisohjeesta päädyttiin. En ole käsityöammattilainen, joten ohjekaan ei ole ammattimainen.

Tein pienen Paint-version sukasta havainnollistamaan ohjetta, ja muutama kuvakin sukista on olemassa.






Tarvitset:

Novitan Nalle-lankaa.
Sukkapuikot kokoa 3.
Kanava- tai parsinneulan päättelyyn.

Ohje (vastasyntyt-6kk):

Luodaan 50s.

Reiden kohta:

1krs.  neulotaan oikein, jaetaan silmukat puikoille 12, 12, 12, 14.2krs. neulo kaikki silmukat nurin3krs. neulo kaikki silmukat oikein


Seuraavat kymmenen kerrosta 2oikein 2nurin joustinneuletta. Kahdella ensimmäisellä kerroksella kavennetaan viimeisen puikon ylimääräiset kaksi silmukkaa pois kerroksenvaihtumiskohdassa.


Polvi:


Siirrytään neulomaan neljällä puikolla tasona. Eli joka toinen kerros neulotaan tavallaan sukan sisältä käsin.6krs ainaoikeaa, neulotaan kaikki silmukat oikein sekä nurjalla, että työn oikealla puolella.Sitten tulee lyhennettyjä kerroksia, edelleen ainaoikein, eli 


neulo 42s oikein, käännyneulo 40s oikein, käännyneulo 38s oikein, käännyjne .kunnes neulot 6s ja käännyt viimeisen kerran ns. kesken kerroksen.

 (Käännöksistä tulee siisteimmät jos nostat yhden neulomatta, tuot langan työn etupuolelle, palautat silmukan takaisin vasemmalle puikolle, ja sitten vasta käännyt Tämä ei ole välttämätöntä.)

Lopuksi taas 6krs ainaoikeaa. 


Eli polven kohdalle jää takasaumaan pieni reikä, joka ommellaan umpeen sukan päättelyvaiheessa.


Varsi:


Siirry neulomaan suljettua neuletta


Alkaa mallineule:

*1krs: 1o, 1n
2krs: 1o, 1n
3&4krs kaikki oikein*

Toista mallineuleen neljää kerrosta yhdeksän kertaa.Kymmenennellä mallikerran kertauksella kavenna 2krs:lla kierroksen ensimmäinen ja viimeinen silmukka pois, ja toista neljännellä krs:lla


Nilkka:


 8krs:ta 2o 2n joustinneuletta


Kantalappu:


Ensimmäisen ja viimeisen puikon silmukat neulotaan samalle puikolle, toinen ja kolmas puikko jäävät odottamaan.Neulotaan kantalappu ensimmäisen ja viimeisen puikon silmukoilla, oikealla nostetaan ensimmäinen neulomatta, neulotaan loput oikein ja nurjalla nostetaan ensimmäinen neulomatta, neulotaan loput nurin, toistetaan kunnes kerroksia on 20.


Kavennetaan kantalappu:


Neulo 13, 2 yhteen, käännyneulo 7, 2 yhteen, käännyjne kunnes reunasilmukat loppuvat.


Poimi kantalapun reunasta 10-11 silmukkaa


toisella ja kolmannella puikolla neulotaan edelleen *-* mallineuletta


Poimi kantalapun reunasta sama määrä silmukoita kuin edellisestä reunasta


Jaa kantalapun 8s tasan ensimmäiselle ja viimeiselle puikolle.


Kiilakavennukset:


 1. puikon lopussa ja 4. puikon alussa neulotaan 2 yhteen joka toinen krs, kunnes ensimmäisellä ja viimeisellä puikolla on 9s.


HUOM. Jos kantapään ohje tuntui epäselvältä, mm. Novitan sivuilta löytyy selkeämmät ohjeet.

Jalkaterä: 


Mallineuletta toistetaan  2. & 3. puikolla viisi tai kuusi kertaa (olen tehnyt molemman kokoisia), (1.&4.puikolla neulotaan sileää oikeaa neuletta) ja kun jalkaterä on halutun pituinen aloitetaan kärkikavennukset.


Kärkikavennukset:


Kavenna joka puikon lopussa 2oyhteen, joka kerroksella, kunnes jokaisella puikolla on 2s. Katkaise lanka. Pujota neulalla lanka jäljelle jääneiden silmukoiden läpi ja päättele sukka.Ompele polven takaosan aukko umpeen sukan aloituslangalla. Päättele lanka.





Tyytyväisiä käyttäjiä on ollut ainakin kummipoika, Verskin Valtakunnan Pikkusisko, Intoilijana blogin O, ja sukat ovat ilmeisesti myös pitkäikäiset. Muutama lukijakin on omansa jo neulonut, joten ohjeessa ei pitäisi olla isoja virheitä.


Neulontailoa ja lämpimiä kantohetkiä!


KLIKKAA KUVASTA PÄIVITETTYYN OHJEESEEN!
IN ENGLISH TOO!


31.8.13

Voiko oppia edustavaksi?


Olen tyttönä/naisena ihan toivoton. En osaa meikata, en osaa laittaa hiuksiani. En osaa valita vaatteita.

Meikattunakin naama näyttää meikkaamattomalta. Hiukset on "laitettunakin" usein pörröiset, ei minkään näköiset. Vaatteet eivät istu (painan taas stressikevään ja kesän jäljiltä hieman liikaa, mutta tunnen monia minua pyöreämpiä tyrmäävän tyylikkäästi hyvin istuviin vaatteisiin pukeutuvia naisia.) ja valitsen vääriä värejä.

Tunnen oloni useimmiten: alipukeutuneeksi, huolittelemattomaksi, homsuiseksi ja epäedustavaksi.

Haluaisin syyttää kaikesta äitinä olemista, mutta valehtelisin. Olen aina ollut huoleton luonnonlapsi, havunneulasia hiuksissa ja jalkapohjat kesän jäljiltä pinttyneet mustiksi. Olen sellainen, ei lisättävää.

Ja miksikö se nyt (taas) ahdistaa?
Keskiviikkona on työhaastattelu, ja hieman kauempana tulevaisuudessa odottaa hirvittävän jäykkä ja muodollinen iltapukujuhla. Ei kukaan kysele hiekkalaatikolla, onko kuontalo kiiltävä ja silmämeikki kohdallaan, mutta en haluaisi päätyä tilanteeseen jossa, äitiäni lainaten, vaatteet on hienot ku riikinkukolla mutta naama ja tukka ku petolinnun persaus. Työhaastattelussa ei hienostelua vaadita tässä ammatissa, mutta huoliteltu olisi kivaa vaihtelua "rentoon ja reippaaseen".

Apua. Ihan oikeasti. Kun en tiedä edes mistä aloittaisin.

30.8.13

Venähtämistä


Kaksivuotias Tirppa oli 88,6cm pitkä ja hiukset olivat hentoja, lyhyitä ja esiintyivät alueittain.

2½-vuotias Tirppa on n.94cm pitkä, ja ja hiuksetkin ovat kasvaneet mahdottoman pitkiksi.

Kolmi-neljäsanaiset lauseet ovat venähtäneet kokonaisiksi saduiksi ja juonellisiksi tarinoiksi.

Puolessa vuodessa tapahtuu paljon. Äitinäkin on tapahtunut kasvamista. Tai ainakin pinnaa on venytetty urakalla.

22.8.13

Varjelusta matkassa

Sain koeajopostaukseeni hyväntahtoisen muistutuksen lukijalta siitä, että äidilläkin olisi hyvä olla kypärä. Ostin itselleni kypärän maanantaina, kun nyt sattui löytymään sopiva.

Eilen (keskiviikkona) ajeltiin Tirppiksen kanssa alamäkeen soratiellä, kun pyörästä irtosivat ketjut. Ja sen siliän tien hävisi myös se jalkajarru, ainoa jarru. Seurasi hitonmoista rytinää ja pauketta, kun ajettiin ojapöpelikköön niin että soi.
Mitään ei murtunut keneltäkään, pikkuneiti selvisi naarmuitta ja mustelmitta, minä sain molempia riittämiin. Pyörä kärsi eniten vaurioita, ja ne sammakkoparat, joiden päälle rymistelimme. Grillailuun varatut halot, ketsuppi ja muut eväät levisivät dramaattisesti pitkin piennarta.

Naapurin Seppo sattui paikalle, kasasi tavarat, korjasi pyörän isoimmat vauriot ja lohdutti lasta ja äitiä. Totesi vaan, että onpa hyvä, että äidilläkin on kypärä, siinä on nimittäin komee kolhu.

Kypärä on halpa henkivakuutus, kiitos Maaria kun muistutit, että minunkin pääni on varjelun arvoinen. En unohda kypärää enää koskaan naulakkoon.

20.8.13

Kesäisen pöksypuvun tarina jatkuu

Ihanan Piksun Tirppistä varten suunnittelema pöksypuku jatkaa maailmanvalloitustaan!



Joten jos haluatte, että tuota ihanaa jumpsuittia saisi ihan valmisvaatteenakin, käykääpä äänestämässä Piksua Melli EkoDesignin suunnittelijakilpailussa:



Äänestäjien kesken taidetaan arpoa vähän palkintojakin..

9 kuukautta isänä, entäs nyt?


Olen tarkoituksella ollut aika vaitonnainen Teen ja isäihmisen välisistä asioista. Olen halunnut antaa aikaa ja tilaa, sillä isän ja tyttären välinen suhde ottaa aikaa kehittyäkseen, varsinkin kun sen aloittaa kaksivuotiaan lapsen kanssa.

Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana isäihmisestä on kasvanut isä. Täyteen mittaansa. Tirppa on saanut aikaa isänsä kanssa, ja meistä on hitsautunut ihan pätevä perheyksikkö, tilanteen huomioiden.

 Aika paljon olen saanut vastailla kysymyksiin siitä, mistä tässä nyt on oikein kyse. Olen vastannut kysyville, että olemme yksi perhe kahden katon alla. Emme asu kuin muutaman kilometrin päässä toisistamme, ja arjen jakamisesta on tullut aika vaivatonta. 
Ja olemme perhe jatkossakin, vaikka aika iso muutos tulikin ajankohtaiseksi. Isäihminen kun muuttaa Helsinkiin opiskelemaan kolmeksi vuodeksi, oppilaitokseen jossa läsnäolo on pakollista kaikkina arkipäivinä. 

Kolme seuraavaa vuotta Teellä on sitten ihan vain viikonloppuisä, ihan niinkuin muillakin erolapsilla. Toivottavasti meissä vanhemmissa on jatkossakin tarpeeksi aikuista ihmistä säilyttämään tämä keskusteluyhteys ja yhteisymmärrys perheestä. Näin sen kuuluisikin mennä: perhe säilyy, vaikka parisuhde särkyisikin.

Nyt elämä jatkuu.



Toisessa polvessa

En ole pyhimys. Etenkään äitinä. Hermo palaa, varapäreet loppuu ja aina ei huvita. Onneksi nykyään on se toinen vanhempi, jolle heittää pallo, kun omilla eväillä ei pysty enempään.

Pidän pyöräilystä, vaikka se useimmiten onkin vain välttämättömyys. Tirppa pitää pyöräilystä. Mutta neidin oma pyörä on ollut sen varkausepisodin jälkeen varikolla. Vaikka pyörä saatiin takaisin lopulta, ei häntä ole enää saatu houkuteltua pyöräilemään sillä. Paha mieli ja pettymys tuntuvat istuvan tiukassa.

Minua jäisi harmittamaan, jos Tee jäisi vaille itse pyöräilyn kokemuksia, vain koska muutama teinipoika ei kännipäissään ymmärtänyt, että kaksitoistatuumaisen polkupyörän varastaminen on lapselta varastamista. Kun aikuisethan sen pyörän ostaa. Edelleen kiristelen takahampaitani tämän asian kanssa.

Koska tässä tilanteessa ei auta yhtään, jos äidin hermokin on tiukassa, otti ohjat isä.

Hieman varuillaan. Oma hauvapyörä on varastossa, ollut ja pysynyt varkaudesta asti.

Onialta saadut Blogimutsi yllättää -paketista paljastuneet pampulat saivat pienen askartelijan paremmalle tuulelle.


Taiteellinen johtaja mietiskelee.





Pyörän selässä, vihdoinkin! Iloisena, nauravaisena ja rohkeana. 

Luova tauko pihan keinussa.


Ja uusiksi.
Kypärä käytiin hakemassa vanhan asuinpaikkakunnan pyöräkauppiaalta, saatiin hihnat kohilleen, ja pikkuneidin mieleinen kypärä. Leppäkerttukypäriä ihailtiin netissä jo etukäteen eri sivuilta, mutta en laskenut sen varaan, että sellainen oikeasti löytyisi!



Ja syy miksi käytiin kypäräostoksilla:

Nyt on äidinkin pää varusteltu. Pyöräkauppias pisti vakiasiakashinnoitellen, ja saimme molemmat kypärät samaan hintaan, kuin Prismasta vain minulle.



Seuraavaksi lupaan hölistä jostain muusta, kuin pyöräilystä!

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...