30.1.13

Meille kuuluu hyvää

Blogi tuntuu kituvan hiljaisella liekillä.

SM-kisoihin on alle kaksi viikkoa ja treenitahti sen mukainen. Näppäimillä on vain opinnäytetyö, ja sekin edistyy tuskaisen hitaasti, kun illalla ei vain jaksa valvoa. Kameran muistikortilla on vain leipomista. Puhelut ystävilleni koskevat leipomista.  Illalla uni tulee ennen kuin pää osuu tyynyyn.

Joten täällä blogissa on hiljaista. Meille kuitenkin kuuluu vain hyvää.

Tänä aamuna Tee sanoi "äiti ota kuva meistä". Kamerasta oli akku loppu, mutta kännykkäkuvailu olikin jännempää. Että ihan kuvatodisteita on siitä, että ollaan hengissä.

Palaan takaisin ihmisasioihin, kunhan aivokapasiteettia vapautuu. Kun eihän kisojen jälkeen ole enää kuin se opinnäytetyö, NY-yrittäjyysmessut ja muutto. Saattaa siis olla, ettei ennen maaliskuuta ole mitään fiksua sanottavaa kuitenkaan.

27.1.13

Marraskuun muruset 2012











Näiden myötä vauvat löytyvät jatkossa omalta tunnisteeltaan marsipaanivauva tuosta sivupalkista.

Joulutontut 2012




Tammivauvat 2013



Kummallista kyllä, bloggerin kuvatila vain "lakkasi olemasta loppuunkäytetty" ja tänne saa taas kivuttomasti lisättyä kuvia.

Joten tammikuussa nimensä saaneet vauvat marsipaanisina. Jotenkin näiden tekeminen jaksaa herkistää minua kerta toisensa jälkeen. Marsipaanikätilöin nämä taas ihan itse.

Haluatteko nähdä joulukuunkin vauvat?

23.1.13

Uuden alun kynnyksellä

uusi asunto

Elävien kirjoissa jälleen. Luojan kiitos. 

Silloinkin kun mikään muu ajatus ei tunnu pysyvän päässä (eikä ruoka sisällä) omat aivoni tuntuvat työskentelevän seuraavan dilemman kanssa:

Nykyinen asunto on 57,5 neliötä, uusi on 48,5 neliömetriä. 

Nykyisessä asunnossa on keittiö, uudessa on keittokomero/tupakeittiö. Uuden asunnon makuuhuone on "avoimen ratkaisun" makkari, eli ehjää seinäpinta-alaa on olemattomasti. Haluaisin edelleen säilyttää ainakin ison sohvamme, ison (6 hengen!!) keittiönpöytämme ja itselläni 120cm leveän sängyn, Teen jättikokoisesta nukkekodistakaan en ole valmis tinkimään. Joudun siis luopumaan ainakin kirjoituspöydästäni, kirjahyllystäni, isosta eteisen lipastosta ja siirtämään toisen taikinakoneeni kaappisäilytykseen. Myös natiaiskokoluokan pöytä+tuolit etsinevät uuden kodin. Yhdetkään verhoni eivät sovi uuteen asuntoon, sillä nykyiset ikkunat vaativat n. 150cm pitkät verhot, uuden asunnon verhot näyttäisivät kamalilta alle kolmemetrisinä.

Kuulostaa hirveältä määrältä luopumista.

Pitää ajatella toisin. Saamme saunan. Lattialämmitteisen kylppärin. Yhden seinän jota saa tapetoida!  Isot ikkunat, ja leveät ja syvät ikkunalaudat, ja sitä myöten paljon luonnonvaloa. Järkevästi suunnitellun vaatekomeron. Ihanan puistomaiseman ikkunoista. Korkeat huoneet. Siistit lattiat. ..Mainitsinko jo valon? Ja maiseman?

..Ja uuden alun. Tärkeimpänä.

Vaikka uusi alku ei olekaan ihan se mitä ajattelin.
Kuvittelin, että karistaisin jaloistani samalla kaiken isäihmiseen liittyneen vääntämisen, itkun ja hammastenkiristyksen. Tavallaan sillä tiellä ollaan kuitenkin  nyt yhtä alussa kuin kaksi vuotta sitten. Seuraan vierestä kuinka hän luo suhdetta nyt jo puhuvaan, kävelevään ja osaavaan tyttäreensä. Mietin hiljaa mielessäni meidän suunnitelmiamme, kuinka suunnittelimme lapsia kahden vuoden päähän, kunnes tuli aikataulunmuutos nimeltä Tirppa. Kaksi vuotta on kulunut, ja isäihminen vaikuttaisi vihdoin olevan valmis olemaan ihan isä. Tai "iskä" niinkuin Tee sanoo. Opettamatta. Koitan pyöriä vähemmän tehdyissä vääryyksissä ja tekemättä jättämisissä, ja keskittyä siihen, mitä on nyt. En usko voivani antaa ikinä anteeksi kaikkea tehtyä ja sanottua, mutta uskoisin, että ajan kanssa ne jäävät taka-alalle. Sattuvat vähemmän. Ehkä vuosien myötä niiden päälle pinoutuu tarpeeksi hyviä muistoja isän ja tyttären yhteisistä jutuista.

Meidän välillämme asiat ovat edelleen solmussa.
En edelleenkään jaksa ymmärtää, miten siinä kävi niin. Kyllä, oli kolari, teho-osasto, sairaalajaksoja, kipulääkkeitä, kävelemisen uudelleen opetteleminen, ja elämänarvot sekaisin. Mutta niistä oltiin jo selvitty, yhdessä. Elämä oli kohdallaan.
En edelleenkään suostu ymmärtämään millä logiikalla on ok häipyä ja jättää puolisonsa elämänsä pisliriin ihan keskenään. En minäkään häipynyt. Olin 19 ja loputtoman väsynyt olemaan ymmärtäväinen, auttavainen ja tukeva puoliso. Vihasin kaikkia maailman kipulääkkeitä ja moottoriajoneuvoja, sitä että päälleni oksennettiin, kaaduttiin ja kaadettiin kaikki maailman murheet.   Ja minä jäin, seisoin siinä missä olin seissyt viisitoistakesäisestä asti. Jäin ja rakastin kaikesta huolimatta.
Seuraavana keväänä oli vihdoin taas selkeää. Uusia suunnitelmia, jatko-opintoideoita. Edelleen yhteinen koti ja yhteinen tulevaisuus. Kunnes huomasin olevani 20-vuotias, raskaana ja ex-avovaimo.

Ja siitä alkoi tämä blogi, opintomatka äitiyteen. Päiväkirja siitä, miten selvitään yksinodottamisesta ja lopulta perheen ainoana aikuisena olemisesta. Ja siitä, miten siitä kaikesta otetaan ne pienetkin ilot irti, ja nautitaan elämästä. Minun ja tyttäreni matka ihan kokonaiseksi perheeksi.

Jatkan  ja haluan jatkaa yksinhuoltajana, mutta rakastan tytärtäni, enkä voisi kieltää häneltä oikeuttaan isään. Joten meidän mukanamme pyörii nyt kolmas pyörä. Se isäihminen. 

19.1.13

Pari muuttujaa

Kun stressaat synttärijuhlien järjestämisestä (kaiken muun päälle) niin että yöunetkin ovat katkonaiset. Iltaisin tekee mieli vääntää itkua jo ajatuksesta, että tarvitsisi laittaa uuni päälle ja leipoa kakku. Kämppä on sekaisin ja sunnuntaina olisi tulossa 30 vierasta juhlistamaan kaksivuotiasta.

Ja ne pari muuttujaa?

No ainakin yksi. Yrjötauti. Eli hyvästi siivous, leipominen ja juhlien järjestäminen. Meillä on sairastupa, ei juhlapaikka.

Edit: ja se toinen muuttuja, oma paska vastustuskyky.

14.1.13

Kaksivuotias

Photobucket

Sain tänään laulaa jo toista kertaa tyttärelleni "paljon onnea vaan" ja antaa muikean synttäripusun.

Ihana rakas pikkupullani, hyvää syntymäpäivää.

10.1.13

Hukassa Helsingissä

Tänään kävin seuraavanlaisen keskustelun:

- Moi! Osaakko neuvoa miten mie pääsisin helpoiten Kallioon? (Pasilasta)
- Joo, *mutinaa* spora *mutinaa* kurvi *mutinaa* ennen Hämeentietä
- Umm.. selitäkkö sillai että sekin ymmärtää joka tulee landelta?
- Ai säkin oot Vantaalta?
(Selvennetään nyt vielä, että asutaan edelleen yli sadan kilometrin päässä Helsingistä, pienessä kylässä.)

Totesin myös, että avuttoman vanhanaikainen nokialaiseni ei ole parhaimmillaan silloin kun kaipaisi reittiohjeita isommalta kuin sentti kertaa sentti kartalta.

Pienistä huonosta suuntavaistosta ja paikallistuntemuksesta johtuvista vaikeuksista huolimatta pääsimme ajoissa perille, ja voi miten ihana reissu se olikaan

DSC_0633
Tilannekuva!
.

Tänään luovutin paikan kameran takana ammattilaiselle. 

Tee sai olla päivän päätähti, keikistellä röyhelömekossaan, virnistellä kameralle ja nauttia salamavaloista. 
Kuvaaja oli aivan ihana tuon ipanan kanssa, näytti valot ja kamerat läpi, otti muutamia kuvia niin että Tee istui miun sylissä ja otti iloisesti jutustellen muutamia (varmaan turhauttavan huonoja) kuvia venkoavasta lapsesta, ja sai neidin tuntemaan itsensä luontevaksi kuvaustilanteessa. Loput kuvat olivatkin sitten iloisia, aurinkoisia, keikisteleviä ja kujeilevia kuvia omasta (melkein) kaksivuotiaasta tättähäärästäni.
Ensimmäisen kerran meillä on ammattilaiskuvaajan kuvia, missä neiti ei itke, murjota tai ole muuten vaan murhemielellä. En voisi olla tyytyväisempi.
Kuvanmuokkausvaiheeseen menevän kuvan valitsimme yhteistuumin, ja valinta oli aika selkeä, vaikka hyviä kuvia olisi ollut vaikka kuinka. Valitsimme kuvan jossa neiti näyttää omalta vekkulilta itseltään. Nättejä pönötyskuvia osaa ottaa kuka vain.

Vaikka tämä reissu meille nyt olikin arvontavoitto Lapsimessuilta, tein kotimatkalla innoissaan höpisevää lasta kuunnellessa päätöksen. Kerran vuodessa meillä saa luvan olla varaa käydä valokuvauttamassa tuo nääpiö ammattilaisella, kaikista mieluiten tällä ammattilaisella.

Että kiitos Matti, meillä oli ihana päivä, emmekä malta odottaa lopullista kuvaa. 


Ja koska kysytte kuitenkin:


7.1.13

Kun kaikki loksahtaa paikalleen

Tänään on sellainen päivä kun moni iso asia nousi harteiltani.

Olen stressannut hirveästi sitä, miten saan tarjottua Teelle kaiken sen mitä hän tarvitsee ja ansaitsee. En halunnut olosuhteista huolimatta jäädä paikalleni surkuttelemaan kohtalon oikkuja. Päätin tehdä töitä meidän tulevaisuutemme eteen. Ja paljon olenkin tehnyt.

Think Happy, Be Happy on we heart it / visual bookmark #24471687

Ja nyt tuntuu, että se kaikki vaivannäkö alkaa maksaa itseään tosissaan takaisin.

Ensin tuli työpaikka. Sitten päivähoitopaikka. Oppilaitos huolii minut SM-kisoihin.

Tänään sain kuulla, että saamme asunnon. Emmekä ihan mitä tahansa asuntoa jostain päin uutta kaupunkia. Asuinalueelta jolle halusin, talosta johon rakastuin, sopivan kokoisen ja passelin hintaisen. Neljä kilometriä töihin, parisataa metriä päiväkodille. Puiston ja ulkoilualueiden vierestä. Kävelymatkan päässä kaupoista, uimahallista ja juna-asemasta. Kuitenkin omassa rauhassaan. Vielä pitää käydä vilkaisemassa onko se asunto juuri niin ihana kuin olen kuullut. Sitten pitää vain tehdä päätös: tämä on meidän koti. Ja maaliskuussa alkaisi uusi jakso meidän elämässämme.

happy, thin, and fabulous. on we heart it / visual bookmark #6987617

Olen onnellinen.

4.1.13

Hys!

Pinnan alla on kuplinut jo jonkun aikaa jännä ajatus.

Salainen haave, pyhä mahdottomuus.

Vatsaa kipristää ja hihityttää.

Ja tänään sen tiedän varmaksi:



Tämä tyttö sai paikan leipuri-kondiittoriopiskelijoiden SM-kisoissa!

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...