31.5.13

Se kauan odotettu päivä.


Ei sitä oikein vielä tajua.
Yksi syyslukukausi opiskelua raskausmahan kanssa, puolitoista vuotta erittäin intensiivistä opiskelua pienen lapsen yksinhuoltajana, toiselta paikkakunnalta käsin.
Ohi.

Ei enää päiviä, kun päivänvaloa ei näe ollenkaan.
Ei enää tuntikausia bussissa tai bussipysäkillä istumista.
Ei naputtavia kirjallisten töiden dead lineja.
Ei huonoa omaatuntoa lapsen kymmentuntisista päiväkotipäivistä.
Ei enää opintolainaa = velkaantumista joka kuukausi.
Ei enää yömyöhällä työvaatteiden pesukoneesta odottelua.

Tänään olen valmis. Valmistunut.

Moni uskoi, etten pystyisi. Monelta taholta sain kuulla olevani huono äiti. Ylioppilasvuoden jälkeen raskaana, edessä tylsä, ammatiton ja köyhä tulevaisuus. Huono äiti olin myös opiskelua jatkaessani, niin vähän yhteistä aikaa sen oman rakkaimman kanssa. Huono, riittämätön, epäkelpo.

Onneksi ympärilläni on kovaääninen joukko niitä tosiystäviä. Tsemppaajia, olkapäitä itkevälle, persauksille potkijoita. Saan olla kiitollinen ystäville, jotka auttoivat parhaansa mukaan aina kun omat voimavarat vetelivät viimeisiään. Aina löytyi paikka, johon mennä hiukset länässä ja paita rypyssä kahville juttelemaan joutavia.
Minulta kysyttiin jatkuvasti, miten minä jaksan ja ehdin kaiken ihan yksin ja vastasin kaikille, etten ole ikinä yksin, minulla on  vahva tukiverkko, iso ja värikäs "perhe". Eniten saan kiittää omaa äitiäni, Teen mimmua, jonka kotona on aina tilaa minullekin, vaikka minulla on ollut omakin koti jo 6 vuotta. Toivon olevani joskus Teen kasvettua aikuiseksi hänelle yhtä rakas, kuin mitä äitini on minulle.

On yksi "lähipiirini" ulkopuolinen tekijä, jota en voi kylliksi kiittää: taitava ja joustava ja lämminhenkinen päiväkotihenkilökunta, jonka ansiosta uskalsin hyvin mielin tehdä niitä liian pitkiä päiviä. M & L & L, rakastan teitä, ihan todella, teidän ansiostanne Teeltä ei koskaan puuttunut mitään, vaikka minä olinkin kädet kyynerpäitä myöten taikinassa 50km päässä.

Nyt laitan kovalla työllä ansaitsemani paperit kansien väliin, ja suuntaan työelämään. Poksautan tänään pullollisen kuplivaa, ja aloitan  ensi viikolla taas uuden, jännittävän ja erilaisen vaiheen elämässäni.

Olen niin onnellinen ja onnekas, tiedättekös.

24.5.13

Jopolla

Minulla ei vieläkään ole ajokorttia. Ensimmäiset kolme vuotta täysi-ikäistymisestäni olin sitä mieltä, etten edes tarvitsisi. Sitten ei vain ole ollut varaa, vaikka tarvetta olisi. 

Joten perhevolvon paikkaa toimittaa 19-vuotislahjaksi saamani käytetty Jopo. Hypin silloin riemusta ja olen onnesta soikeana edelleen, minulla on toimintavarma ja pienikustannuksinen (ja -päästöinen!) kulkuneuvo. Joka päivä kilometrejä pyöräillen tulee vähintään kymmenen, joten mistään satunnaisesta käytöstä ei voi puhua.. Lisäksi annan Jopolle tuotemerkkinä isot pojot "jokaisen polkupyörä" meiningistä, tällä nyt ajelee ala-asteikäisestä mummoksi asti, tyylikkäästi. 


Jopoilijoille on melkein kaikkea, pyöriä 12 tuumaisesta joposesta isojopoon, sähköavusteinen jopo, oma kypärä, etukori, takki , aurinkolasit, värillisiä ketjuja.. luettelo on PITKÄ!


MUTTA. Jokaisen polkupyörä ei tunnu koskevan lapsiperheellistä. 

Vuosi sitten taistelin saadakseni Joposta meidän pienelle perheelle sopivan menopelin. Ongelmaksi muodostui turvaistuin, nimittäin mikään myynnissä olevista turvaistuimista ei sopinut sellaisenaan, jopon tarakan leveydestä johtuen, lapsen jalkojen väliin jäävä tila oli kaikissa istuimissa liian kapea.  Jopon asiakaspalvelusta ehdottivat tarakan (ja sen myötä takalokasuojan) irroittamista ja runkokiinnitteistä turvaistuinta, mutta en halunnut pilkkoa pyörääni osiksi saadakseni siitä toimivan. Harkitsin jo peräkärryn hankintaa, mutta yksilapsisen perheen tarpeisiin se on turhan iso ja hankala. Ajan pyörällä kuitenkin päiväkodilta töihinkin.. Onneksi löysin 25 vuotta vanhan istuimen, joka ajoi asiansa viime vuonna vielä hienosti. Retrous ei jopon tarakalla paljoa haittaa, päinvastoin.

Näin onnellinen pyöräilijä viime vuonna!

Pieni mukavuusongelmia aina välillä..

Tänä vuonna tilanne on valitettavasti tämä:


Pieneksihän se on jäänyt. Retron istuimen miinuspuolena on lyhyt selkänoja ja olemattomat säätömahdollisuudet jaloissa. Mimmi on venähtänyt vuodessa yli kymmenen senttiä, ja se näkyy.

Etukori on pop, en kiellä, mutta tarakalla matkustava on minulle tärkeämpi..




Joten tämä on kutsuhuuto Jopon tuotekehittelijöille tai luovia ideoita omaaville lukijoille:

Miten päivittää Jopo vastaamaan tänäkin vuonna meidänkin tarpeitamme? 
Olenko ihan oikeasti ainut joka kaipaa Jopoon turvaistuinta?





Menikö se vappukin jo?

Kaiken tämän blogihiljaisuuden keskelläkin elämä menee eteenpäin. 

(Mistään ei vain ole mitään hohdokasta kerrottavaa, kun budjetti on perus ruoka-vesi-vuokra-sähkö-yhdistelmän jälkeen miinuksella. Mutta loppu sillekin häämöttää parin viikon päässä. Esimmäinen tilipäivä. ♥ )

Tämä blogi on kuitenkin ennen muuta päiväkirja meidän perheemme elämästä, lokikirja siitä mitä tapahtui, joten annan itselleni luvan päivittää sesonkijuttuja kuukaudenkin myöhässä. Valittaa saa kommenttiboksiin.


Tehtiin Teen kanssa ihan itse simaa, 4 litraa, mutta tehtiin kuitenkin.





Löysin kelluvia rusinoita!

Mimmu (minun äitini) teki munkit. Sokeria oli Teen mielestä just sopivasti. Riitti molemmille poskille, leualle ja nenän päähänkin.

Junassa hörsöissä, tietty.

Konnarilta oli pahviliput loppu, saatiin hieno tulostettu juna.

Ihan vähän höpsöiltiin Teen naamiaisasulaatikon sisällöllä. Julkisesti.



Oma hörsöprinsessani. Onneksi sammakot, kivet ja kuraleikitkin on ihan yhtä ihania!

5.5.13

Sinulle on postia! (ja sitä myöten rutkasti parempi mieli..)



Ipanaisen Annin järjestämä Sinulle on postia! blogitempaus ei voisi osua parempaan kohtaan. "Voimauttava paketti äidille" osui ainakin tässä osoitteessa napakymppiin, kiitos kaunis salaiselle ystävälleni!


Koko paketti saatekirjeineen sai minut mahdottoman hyvälle tuulelle.


Kasvonaamio tulee kipeään tarpeeseen, kun naama on aamuherätyksistä ja valvotuista öistä harmaa. Tekee mieli lämmittää sauna ihan vain itselle ja hemmotella omaa itseään välillä. Tiistaina voisin palkita itseni, kun viimeisetkin opintopisteet rapsahtavat paperille, ja olen vihdoin kouluvelvollisuuksista vapaa nainen.

Piparkakkumuotti, muffinssivuuat ja servetit muistuttavat, että tulee joku kaunis päivä kun haluan leipoa ihan vaan kotona, ihan vaan meidän perheelle. Nyt kaikki leipominen on tavoitteellista, rahassa ja tunneissa mitattavaa opiskelumateriaalia. Jos vaikka leipoisi jotain noloa ja tavallista ja ihan vaan hyvää. Tirppis voisi nuolla vaikka koko kulhon, ei sillä niin väliä pääseekö uuniin mitään.


Ja tämä, mainio pino täytesuklaita. Siis suklaa jo sinänsä, mutta parempaa oli luvassa:


Jokaiselle päivälle numeroitu suklaapatukka, ja mukana voimauttava mietelause. Avasin jo kaksi (eilen ja tänään) ja molemmat ovat osuvia tämänhetkiseen elämään. Eilen pyöriskelin ikävänsävyisessä työharjoittelupalautteessani jo kolmatta päivää, ja kaipasin nimenomaan yllä olevaa lausetta. Ei minun tarvitse olla paras voidakseni käyttää osaamistani.

Kiitos.




Oma blogipakettini ei ollut saajalleen yhtä mieluisa, mutta lupaan tsempata kovasti tässä kuussa!

4.5.13

Ankeaa


Viimeinen rutistus ennen valmistumista.

Krooninen rahapula, jonka selittää lyhyesti näin: toukokuun opintotuella 221e ja yhden lapsen lapsilisällä pitäisi kustantaa kaikki eläminen kesäkuun 15.päivän palkkapäivään asti.

Kouluhommat hoituvat yötunneilla, ja työharjoittelupäivät alkavat klo 04 tai 06. Kaikki laskut saa sovittua kun kauniisti ja ajoissa pyytää.

Mutta en valita. Väsyn vain.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...