19.10.13

Potki puolustuskyvytöntä

Joskus sitä miettii, onko blogin pitämisessä mitään järkeä.

Esimerkiksi silloin, kun työpaikalla saa eräältä pienen lapsen äidiltä osakseen selän takana hihittelyä ja silmien pyörittelyä blogin takia. Terveisiä vaan, tosi kypsää.

Esimerkiksi silloin, kun saa blogiin ilkeitä anonyymikommentointeja kun on ollut julkisella paikalla vähemmän edustavan näköinen. Terveisiä, kyllä naama on kun petolinnun perse ja olo sen mukainen välillä. Maitoa pitää ostaa silloinkin kun ei ehdi puunata.

Esimerkiksi silloin, kun painii itsetunnon pohjasyövereissä ja stressisuossa, ja joku näkee asiakseen kommentoida, että onpas se repsahtanut kuntokuurinsa jälkeen. Terveisiä, Läski-kommentointi satuttaa. Se ei muutu yläasteen jälkeenkään.

Esimerkiksi silloin, kun sadannen kerran miettii, saako tälläisen taustatarinan jälkeen enää edes toivoa rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta, saati oikeasti avata sydäntään ja kotiaan, kenellekään. Koska minulla on elämässäni se sama ihminen. Minun ensirakkauteni. Lapseni isä. Ja aion olla jatkossakin rehellinen ennen kaikkea omalle sydämelleni. Se on kuulunut aina yhdelle ja samalle ihmiselle. Helvetillisistä vastoinkäymisistä huolimatta. Olen punninnut, harkinnut, huutanut ja itkenyt. Olen ärsyttänyt, ollut ilkeä ja kohtuuton, ja se on otettu vastaan. Olen saanut olla rehellisesti ja suoraan juuri niin vihainen, pettynyt, petetty kuin olen. Vierelläni on seissyt aikuinen ihminen, joka on ottanut vastaan sen myrskyn joka on riehunut minussa kauan. Seissyt siinä ja pysynyt, vaikken ole tehnyt sitä helpoksi. Olen antanut anteeksi. Olen luopunut niistä asioista, joita voisi käyttää aseena hamaan ikuisuuteen asti, oikeutetusti vielä. Kaikkien myrskyjen jälkeen jäljelle jää se erityinen yhteys kahden ihmisen välillä.  Olen painanut pääni toisen rinnalle ja antanut kaksivuotiaan kiivetä samaan läjään ja katsonut muumeja sunnuntaiaamuna. Olen onnellinen, perheestä. Kunnes toisin todetaan. En minä voi kenellekään vannoa, että tässä tämä nyt on, nyt olemme onnellisia aina. En voisi vannoa sitä kenenkään uudenkaan ihmisen kanssa. Mutta aion elää elämääni.

En pelkää. Minut saa jokainen kivittää nimellä tai ilman keskustelupalstoilla ja kommenttibokseissa. Viidakon lait pätevät netissä, kun blogin perusteella tunnetaan niin hyvin, että uskalletaan päivitellä ja ruotia toisen ulkonäköä, älykkyyttä, vanhemmuutta ja luonnetta surutta. En kutsu oikeassa elämässäkään ketään kylään silloin kun tiskit on tiskaamatta ja oma olemus kipeästi kuuman suihkun tarpeessa. Se osa arjestani saa jatkossakin pysyä näiden seinien sisäpuolella, myös netissä. Jaan elämästäni eri asioita eri ihmisten seurassa. Töissä ihmisille ei kuulu perhekuvioiden koukerot ja rönsyt, blogiin en sadoille ihmisille avaudu aroista ja keskeneräisistä asioista jatkuvasti, perheellenikään en jaa kaikkea. Mikään niistä ei silti ole valetta tai vähemmän totta.

Joskus olisi suotavaa, että nähtäisiin se ihminen blogin takana. Ainakin ennen loukkaavaa kommentointia. En minäkään tee ihmisistä syväluotaavia luonneanalyysejä sen perusteella, että he kertovat paikallisessa lehdessä jousiammuntaharrastuksestaan.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...