12.11.13

Ensimmäinen isänpäivä

Sunnuntai oli minulle hämmentävä kokemus, vietin ensimmäistä kertaa isänpäivää.

Olen antanut kortteja ja lahjonut isäpuoltani kouluikäisenä, keittänyt kahvia ja laittanut munia. Olen kuitenkin katsonut vierestä ja nähnyt sen eron, mikä on oman lapsen ja jonkun-muun-lapsen välillä. Minä olin jonkun muun lapsi, muulloinkin kuin isänpäivänä. Omaa isääni en muista muistaneeni koskaan. Minulla on hänestä hyvin vähän mitään muistoja, tutustuimme uudelleen kun olin täysi-ikäinen. Mitään suurta tunteikasta jälleennäkemistä ei tapahtunut, tutustuin mieheen sen mystisen isä-käsitteen takana, ja totesin ihan vain mieheksi. Nykyään hän on kahden pienen tytön hyvä ja osallistuva isä, ja olen iloinen siitä. Minulle hän ei koskaan ollut kunnolla isä, eikä se enää aikuisenakaan miksikään muutu. Jäljelle ei ole jäänyt katkeruutta tai kaipuuta, olen kasvanut vahvan ja rakastavan äidin kanssa, minulta ei ole puuttunut mitään.

Kaksi viimeisintä isänpäivää olen viettänyt kaksin tyttäreni kanssa. Olen tehnyt itselleni paremman aamupalan ja antanut henkisen selkääntaputuksen. Hyvin sä vedät. Yksinhuoltajana ja lapsen ainoana vanhempana olemisessa on haasteita riittämiin, ja itsensä morkkaaminen ja syyllistäminen on vain parasta unohtaa. Lapsi ei kasva kieroon ilman isäänsä. Äitikin riittää turvalliseksi ja rakastavaksi aikuiseksi.  En kokenut, että perheessämme tarvitsis olla miestä, tai isää.

Viime marraskuussa sain isänpäivän iltana puhelun tuntemattomasta numerosta. Unohtuneesta numerosta. En lyönyt luuria korvaan vaikka mieleni teki. Puhuin puhelimessa kuukauden päivät. Halusin olla varma, varma siitä, että tällä kertaa hän on tosissaan. Halusin olla varma, ettemme seuraavan vastoinkäymisen jälkeen ole jälleen täysin kahdestaan. Halusin tehdä selväksi, että puolivuotias ei ehkä kärsinyt isänsä häilyvyydestä, mutta kaksivuotiaalle isä tulisi muodostumaan nopeasti tärkeäksi, ja häipyminen sattuisi. Kuukauden puhuimme halki meidän menneisyyttämme, etteivät ne asiat haittaisi enää tulevaisuudessa vanhemmuutta. Rakensimme välillemme ystävällisyyttä, joka oli pahasti kiven alla. Mutta aika tekee tehtävänsä, asiat jotka sattuivat ennen, korkeintaan jomottivat satunnaisesti huonolla ilmalla. Ja niistä puhuminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksianto, paransivat viimeiset kiristykset. Uskalsin päästää hänet kotiimme, uskalsin ottaa hänet osaksi elämäämme.

Ja nyt, vuotta myöhemmin, meillä on yhteinen perhe. Sunnuntaiaamu, kun uninen Tirppa kömpi isänsä kainaloon jatkamaan unia. Pieniä lahjoja jännittyneeltä tyttäreltä. Varovainen pusu sänkiselle poskelle ja aamupalan kärttämistä. Maailman paras isä tälle lapselle, sittenkin, ilman ironista sävyä. Kiireetöntä yhdessä oloa, ja minä sain katsoa vierestä onnellisena. Niitä pieniä hiusten pörrötyksiä, villejä syliin kaappaamisia, kikatusta kutituksista, ihan vain mutkatonta isän ja lapsen oloa. Tieto siitä että joku muu rakastaa tuota lasta yhtä paljon kuin minä, on korvaamaton.  Minun taakkani on puolta kevyempi, vaikka yksinhuoltajuutta jatkuukin vielä kolme vuotta. Koska tiedän, että minulla on vihdoin joku, jonka kanssa jakaa ne hyvät ja huonot. Välillä parin päivän viiveellä ja useimmiten yli sadan kilometrin päässä, mutta perheemme on silti kolmihenkinen. Ei se rikki ollut ennenkään, mutta nyt ihan toisella tapaa kokonainen. Isänpäivineen kaikkineen.

3.11.13

"Olennaisten" asioiden äärellä

Pieni ja pienempi tarvitsivat pipot. Neuloin samanlaiset. Tein isommasta pienestä aika onnellisen, vaikka ranteita särkeekin taas kiitettävästi.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...