15.2.14

Rakkaustarinoista


Uusia ihmisiä tavatessani joudun usein sanomaan jotain perheestäni ja parisuhteestani. Useimmiten otan helpoimman reitin, ja vastaan, että rakastan samaa miestä kuin 15-vuotiaana, ja että meillä on ihana kolmevuotias tytär. Usein lisään, että mies asuu Helsingissä opintojen vuoksi. .

Totuus on  helkkarin paljon monimutkaisempi. Olen ihastunut, rakastunut, rakastanut, pettynyt, itkenyt, kaivannut, vihannut, halveksinut, kaivannut ja varoen rakastanut uudelleen. Rakastaminen sujuu kuin hengittäminen, sitä ei tarvinnut houkutella tai opetella, piti vain uskaltaa. 

Monet muut tunteet ottavat vähän enemmän voimille. Eniten tällä hetkellä kaipuu ja ikävä. Fakta on, että olen edelleen tyttäremme yksinhuoltaja. Tai ehkä olemme etäperhe. Mutta käytännössä vastaan edelleen elämisestä askareineen yksin, muistan neuvolat, neuvottelen päiväkodin kanssa, maksan laskut, pyyhin pyllyn, hoidan rutiinit ja keksin ja toteutan tekemiset. Iltaisin saamme nipistettyä ehkä varttitunnin puhelinaikaa, jos aikataulut sallivat. (Me menemme aikaisin nukkumaan, N on pitkään iltaan tunneilla ja harjoituksissa ja perinnejutuissa.)
Ja viikonloppuisin saan suunnitella tekemistä kolmelle hengelle. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että se vähä aika mitä on käytettävissä pitää jakaa vielä niin monelle taholle. Pitää hoitaa asioita. Pitää tavata sukulaisia. Kavereidenkin kanssa olisi kiva edes joskus viettää aikaa. Minäkin haluan joskus tehdä asioita ihan yksin. Tee vaatii leijonaosan huomiosta. Minä saan sen, mitä jää jäljelle. Joskus tuloksena on järjetön ikävä ja naurettava itkupotkuraivari, kukapa nainen ei tahtoisi olla tärkeysjärjestyksessä ylimmäisenä.. Onneksi se vähä aika mitä on, useimmiten tulee käytettyä järkevästi. Mikään ei nimittäin harmita enempää, kuin harvinainen täysin tekemisvapaa viikonloppu, joka tulee tuhlattua möllöttämiseen ja nahisteluun. 

Viimeiseen kuukauteen en ole isäihmistä juuri nähnyt, harjoitukset ovat pitäneet hänet tiukasti telttamajoituksessa pohjoisissa, ja sen jälkeen saarella suomenlahdella. En voi sanoa, ettäkö tämä sujuisi kivuttomasti, mutta ainakin minulla on paljon käytännön kokemusta yksin olemisesta...

Haluaisin sanoa, että tämä tarina on tässä, happily ever after, avioliitto ja omakotitalo. Todennäköisimmin edessä on rankat 2,5 vuotta ja siihen perään muutto toiselle puolelle Suomea miehen työn perässä. "Kaiken se kestää" pääsee todella koetukselle, kun vuodessa on pelkästään "työmatkoja" 100 päivää ja paikkakunnanvaihdoksista ei saa itse päättää. Onneksi minulla on seikkailijan luonne ja työtä löytyy useimmilta paikkakunnilta!

Välillä kaipaisin siloiteltua rakkaustarinaa, tapasimme, rakastuimme, perustimme perheen, olemme onnellisia aina. Silloin muistutan itseäni, että todellinen onnellisuus syntyy vaihtelusta, hyvistä päivistä huonojen jälkeen. Olen onnellinen nytkin, sain nukkua yhden yön vierekkäin. Vaikka aamu kuudelta sänky olikin jälleen tyhjä, ja tulee olemaan ensi perjantaihin asti. Siihen asti saan tyytyä kirjoitettuihin hellyydenosoituksiin. "Älä huoli. Olen parhaan jo löytänyt." ei lämmitä ihan yhtä paljon kuin jaettu peitto, mutta aika paljon kuitenkin.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

7 kommenttia:

  1. Oi, musta on vaan niin ihanaa kun uskallat rakastaa ja luottaa. :) Ihanaa, että teillä kuulostaa menevän niin hyvin, vaikka se perus arki puuttuukin vielä jonkin aikaa. Kaikkea hyvä teille kolmelle jatkossakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan miulla on seurustelusuhde, kolmen vuoden koeaika. :) Erikoista kyllä, tunnen seurustelukumppanini läpikotaisin ja hän jakaa geenejä tyttäreni kanssa. ;)

      Ja kiitos. Ei aina ole itsestään selvää, että näistä asioista ääneen puhuminen on edes ok.

      Poista
  2. Tsemppiä. Meidän tilanne on ihan eri, mutta jotenkin mä toivoisin myös, ettei tarvisi kertoa yksityiskohtia siitä, miten meidän perhe syntyi. Mulla on vahva luotto tähän. Jotenkin alusta asti on vaan tuntunut oikealta ja mutkattomalta, vaikka eihän Tää ihan niin mennyt kuin multa tai meiltä odotettiin...

    VastaaPoista
  3. Ihana postaus vaikkakin vaike aihe. Voimia teille molemmille ja onnea, tietenkin - hirveästi onnea uudelleen löytämästänne rakkaudesta. <3

    VastaaPoista
  4. oih, mun hyvän työkaverin poika on valmistunut samalta uralta kuin N. on just ulkomaankokemuksella mutta palatessaan suomeen menee ilmeisesti kouluttajaksi ko. opistoon. eli maailman pienuutta saa taas ihmetellä. on kuulemma melkoinen ihmissuhdevakauttava vaikutus ko. opistolla, olen ymmärtänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä nyt olen noita "poikia" katsellut, niin homma on aika kakspiippunen juttu. Jotkut ihmissuhteet on kaatuneet rytisten, ja ne mitkä kestävät, todellakin kestävät. Ehkä ihan hyvä näin. :)

      Poista
  5. Ymmärrän tuon ammatin haastavuuden suhteessa perhe-elämään ja parisuhteeseen.
    Se ei ole helppoa, ja naisena ja äitinä sitä joutuu venymään toisinaan aivan äärirajoilleen.
    Tämän perän prikaatin komentajan sanoin, naiset kotona mahdollistaa miehille tämän työn.
    Kuten useimmat tietää, niin elämä lapsiperheessä on haastavaa.
    Se on raskasta ja palkitsevaa.
    Lasten ollessa erityisesti pieniä, myös parisuhde on koetuksella.
    Parisuhde voi olla koetuksella, jos eletään etäsuhdetta.
    Lasten ikävä kasvaa toisen vanhemman ollessa reissussa.
    Ja suurempi soppa syntyy, kun kaikki tässä yhtälössä toteutuu samassa perheessä.

    Se mitä tällä myötätuntoisella ja ymmärtävällä sepotuksellani yritän kuvata on, että vaikeuksien kautta voi myös mennä voittoon.
    Toki ymmärrän, että teillä vielä on rasituksena repaleinen historia, joka eittämättä tekee mutkia matkaan. Ainakin jonkin verran.

    Meilläkin on tässä lähes 10 vuoden mittaan kaivattu ensin puolisoa kotiin usean viikon harjoituksista ja sittemmin se on vaihtunut ikävään lasten taholta. Ja tietysti myös puolison taholta ;)
    Mulla ei ole kokemusta yksinhuoltajuudesta, mutta silti raskasta on ollut.
    Avioliitto on (onneksi) voinut hyvin siitäkin huolimatta, että ensin minä olin opiskelemassa toisella paikkakunnalla vuoden. Mulla alkoi päivä klo 5, olin kotona klo 17-18 sopivasti siihen kun mies työpäivän jälkeen aloitti (siviiliammatti) opintojen verkkoluennon, joka kesti klo 20:30-21 asti. (Tosin näitä luentoja ei ollut joka ilta, mutta tehtäviä ja tenttejä tietysti oli.) Luennon aikaan minä hoidin lapset nukkumaan, ruokin koirat, yms. Illat sai sitten tehdä omia opiskelutehtäviä. Tämäkään pyöritys ei varmasti olisi onnistunut ilman minun vanhempien apua mm. lasten hoidossa.
    Tätä oli mennyt puolisen vuotta ja minun vanha polvivamma ajautui taas pahemmaksi, ja olen tässä vuoden verran kulkenut kyynärsauvojen kanssa (päivittäin kipulääkkeitä syöden).
    Ja sitten miehellä alkoi syksyllä ne maisteriopinnot Helsingissä, eli toisessä päässä Suomea.
    Nyt tilanne on paranemaan päin, sillä mulla polvi leikattiin vajaa 2 viikkoa sitten.
    Mutta siis kuten todettua, ymmärrän täysin kaipuun siitä yhteisestä ajasta, omasta ajasta (mitä ikinä se onkaan :D ), lasten ikävästä, väsymyksestä, you name it...

    Ja se vielä, että sinä olet selvinnyt tähän mennessä jo monesta keitoksesta, ja vaikka jonkin aikaa on vielä monia muuttujia, niin ajattele (ajatellaan yhdessä) sitä päivää kun se etäsuhde muuttuu lähisuhteeksi.
    Kaikki se odotus palkitaan, kovasta työstä tulee palkka.

    Tsemppiä, toivoo
    Iitu

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...