17.8.14

Sun koti ei oo täällä


Arkemme on säilynyt eron jälkeen lähes ennallaan. Ja tavallaan se on kovin surullista. Kaikki on muuttunut, ja sitten ei kuitenkaan mikään. Meiltä hävisi reilu auton takakontillinen tavaraa ja se siitä. Vaatekaapissa on kaksi tyhjää hyllyä, vessan peilikaapissa vähän enemmän tilaa. Iltaisin toivotan itse itselleni hyvää yötä.

Viikonloppuisin elämä on kovin erilaista kuin ennen. Rakastin hitaasti herättyjä aamuja, pikkukakkosen verran aikuisten aikaa peittojen alla nahjustellen. Minusta oli ihana nousta ja laittaa aamiaista, lämpimiä teeleipiä, paistettuja kananmunia ja tuoretta kahvia. Kaipaan ohimennen halaamisia. Kolmea kuppia pöydässä. Perhetekemisen suunnittelemista, mennäänkö tänään laavulle vai ostoksille, pyöräilläänkö kotipihassa vai lähdetäänkö reissuun. Pidemmän kaavan mukaan kokattuja aterioita ja kokkikirjojen selaamista. Iltasatuvuoron siirtymistä toiselle aikuiselle. Elokuvia kahden sohvannurkassa, lapselta salaa lämmitettyä saunaa, omia juttujen puuhaamista niin että koska tahansa toinen oli siinä lähellä. Liian myöhään valvottuja öitä. Niitä minä kaipaan. Minä ihan todella rakastin olla kokonaisena perheenä viikonloppuna kotona.

Nyt olen täyttänyt viikonloppumme Tirpan kanssa suunnitellen. Sen lisäksi kalenteriin on kirjattu isäaikaa joka toinen sunnuntai klo 14-17, isäihmisen toiveesta ja aloitteesta. Tänään oli ensimmäinen, ja vaikka siitä selvittiin vaihtamatta lausettakaan keskenämme ja silti hyvässä hengessä, se särki minun sydämeni.
Välillä tässä omassa surussani meinaan unohtaa, että suurimman kolhun on kokenut tuo kolmevuotias, joka ei muista aikaa ennen isää. Hän ei ymmärrä, miten rakkaus voi vain loppua ja perhe lakata olemasta. Hänen maailmansa on järkkynyt eniten. Tänään lähdön hetkellä pieni tyttö onnistui sanoittamaan sen, mille itse olen etsinyt sanoja:

"Ei iskä voi lähteä kotiin kun sen koti on TÄÄLLÄ. Iskä voi nukkua meillä ja syödä meillä ja olla meidän kanssa aina, ei sen tarvitse lähteä pois."


Koska isältä ei saa vastauksia, hän kääntyy kysymyksineen minun puoleeni. Olen ottanut asiakseni olla sanomatta pahaa sanaa isäihmisestä lapselle, mutta rehellinen minun on oltava: Isä ei halua asua meidän kanssa. Isä ei halua nukkua, syödä tai olla meidän kanssa aina. Isä haluaa lähteä pois. Siksi.

Sitä en sano, että me emme tehneet isästä tarpeeksi onnellista. Siksi.

Kaikki kiukku, suru ja lohduttomuus jää minun harteilleni. Enkä voi tehdä muuta kuin luvata, että äiti on ja pysyy. Äiti jää aina, äiti rakastaa aina, äiti pitää Tirpasta aina hyvää huolta. Ja sen nyt vain tarvitsee riittää.

19 kommenttia:

  1. Itku meinaa tulla täällä päässä :( Niin sydäntä riipivää...

    VastaaPoista
  2. Sietämätötä, mutta silti sinun on pakko jotenkin sietää. Ihan hirveää. Miten voi tehdä noin? Lähteä taas pois ja sitten ottaa pienen palasen kuitenkin itselleen. Jättää kaikki kysymykset sinulle. Kuinka itsekäs voi ihminen olla? Olisi helpompi sanoa, että hän lähti kokonaan pois, mutta toki lapsen kannalta on pieni plussa siinä, että tapaa isäänsä edes joskus. Mutta silti: kaikki selittely jää sinulle, kaikki lapsen isän- ja perheenkaipuu. Uskomaton mies.

    Neela

    VastaaPoista
  3. Ei ole sun tai tytön vastuulla tehdä kenestäkään onnellista. Se on aivan liian iso vastuu kenenkään harteille että pitäisi tehdä joku onnelliseksi. Ihminen vaikuttaa itse siihen onko onnellinen vai ei. Onko onnellinen niistä asioista mitä on vai tavoitteleeko kenties mahdottomia. Ihmismieli on vaan siitä ankea että useimmiten se herää jonain päivänä tajuamaan että se onni olikin jo. Että se meni koska siitä ei osannut itse pitää kiinni.
    On hyvä että et sano tytölle että ette tehneet isäihmisestä onnellista. Koska se ei pidä paikkaansa. Hän ei itse tehnyt itsestään onnellista ja se ei ole teidän vika yhtään. Älä turhaan sano itsellesikään että ette tehneet hänestä onnellista. Koska ei se teidän tehtävä ollutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen vaivannut päätäni tällä onnellisuusasialla. Ei hänkään minusta onnellista tehnyt, minä vain olin onnellinen. Se, että hän oli onneton omassa itsessään, ei ole myöskään meistä kiinni. Me vain maksamme hinnan siitä.

      Poista
    2. Minäkin komppaan Kukkavarvasta. Ei puolison eikä varsinkaan lapsen tehtävä ole tehdä toista onnelliseksi. Mutta sinä olet viisas sydämeltäsi. Te pärjäätte kyllä.
      -virna

      Poista
  4. Kaikki tuska välittyy tekstistä niin voimakkaasti että lukiessa kouraisee omastakin sydämestä :( Voimia!!

    VastaaPoista
  5. Suuri arvostus ja kunnioitus sille päätökselle, ettet omasta surustasi ja pahasta mielestäsi huolimatta puhu pahaa Isäihmisestä Tirpalle. Olen itse kasvanut ilman isää, ilman edes muutaman tunnin tapaamisia, ihan vaan kahdestaan äidin kanssa. Vaikka isä asui samassa pienessä pitäjässä. Ei vanhemmillani mitenkään huonot välit olleet (silloin tai varsinkaan nykyisin), isä ei vain osannut olla isä, eikä pieni kyttäävä kyläyhteisö häntä sen yrittämiseen ainakaan rohkaissut. Äidillä olisi taatusti ollut tuhat ja yksi syytä puhua isästä pahaa, mutta niin hän ei ole koskaan tehnyt. Minä en osannut lapsena isää kaivata, koska hän ei ollut koskaan elämässäni ollutkaan muuta kuin etäisenä hahmona. Meidän elämämme oli minulle kaikinpuolin hyvää ja normaalia sellaisenaan, vaikka muut joskus yrittivätkin "isättömyyttäni" alleviivata. Olen kiitollinen äidilleni siitä, että suhteeni isään on saanut muotoutua ihan itsestään sellaiseksi kuin se nykyään on. Isä on rakas, vaikka emme vieläkään ole tekemisissä kuin hyvin, hyvin, hyvin harvakseltaan. Tiedän olevani hänelle rakas. Joo, kuulostaa oudolle, mutta on minulle vieläkin täysin normaalia. Mulla nyt vaan on tämmönen perhe!

    Ystäväni on myös kasvanut ilman isää. Ystäväni äiti ei varmaan kertaakaan ole sanonut lapsensa isästä hyvää sanaa, ja on myös aikoinaan katkeruuksissaan torpannut kaikki harvat yhteydenottoyritykset. Ystäväni onkin sanonut suoraan että kadehtii(?!) minun ja isäni välejä, hän on koko ikänsä kaivannut edes jonkinlaista yhteyttä omaansa. Mutta vielä näin aikuisenakin hän saattaa sattumalta seisoa samassa huoneessa isänsä kanssa - vaihtamatta elämänsä ensimmäistäkään sanaa tämän kanssa. Äidin valama myrkky kummittelee heidän välillään niin vahvana, että lukot eivät aukea vaikka sekä aikuisella tyttärellä että isällä olisi siihen halua. Surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen itse kasvanut ilman isää. Eikä isästä ole ikinä meillä puhuttu, ei hyvää eikä pahaa, ainakaan kysymättä. Täysi-ikäisenä etsin miehen käsiini vain todetakseni, että hän on nykyään pienten lasten isä, ihana aviomies ja hyvä tyyppi, mutta meidän välillemme ei ikinä synny mitään tunnesidettä. Emme vaihda edes joulukortteja, niin ulkopuolelle hän jää.

      Tirpalle toivoin parempaa.

      Poista
    2. Muistelinkin, että olet jotain tuollaista omasta isästäsi joskus maininnut. Pääasia on kai molempien kohdalla se, että ihan itse ollaan saatu välit isäukkoihimme säätää, oli lopputulos mikä tahansa. Eihän tuosta ystävästänikään tiedä löytäisikö hän mitään yhteyttä isänsä kanssa, mutta nyt hän ei ainakaan saa asian suhteen mitään "lopullista mielenrauhaa", kun ei pääse ottamaan selvää.

      Onneksi Tirpalla on ihan paras mahdollinen äiti!

      Poista
  6. Tsemppiä♥

    Lapsellehan se toki kurjaa on ja hankala ymmärtää. Minä erosin pojan isästä pojan ollessa juurikin 3-vuotias ja kyllähän lapsi sitä ihmetteli, että miksei enää ollakaan yhdessä.. Mutta ei sitä ihmettelyä hirveän kauaa kestänyt.. :) Asuttiin samassa taloyhtiössä ja erittäin hyvissä väleissä oltiin, puolin ja toisin kyläiltiin. :)

    Nykyään elellään kuitenkin onnellisesti pojan kanssa sitten ihan kaksin, isi on jo pilvenreunalla. ♥

    VastaaPoista
  7. Voimia vaikeaa tilanteeseen ja viisautta toimia aikuismaisesti vaikka oma sydän on rikki.

    VastaaPoista
  8. Voi perse sentään.

    Mitäpä tähän erouutiseen nyt voisi sanoa. Typerää, turhaa, tuskaista. Ja niin kovin tuttua! Voimia toivotan täältä, mutta luulen kyllä että et noin vahvana naisena niitä erityisemmin edes tarvitse :)

    Hänen onnensa ei ollut teidän vastuullanne, nyt voit kuitenkin keskittyä olemaan itse onnellinen. Tulet sitä vielä olemaan, olen aivan varma. Tyttäresi on surusta ja ihmetyksestä huolimatta onnellinen jo nyt, hänellähän on aivan mahtava äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän me vahvat naiset selvitä näistä vaikka välillä heikottaakin. :) Tirppa on enimmäkseen oma valoisa itsensä, ei voi kuin ottaa mallia.

      Poista
  9. Itku tuli..jotenkin niin koskettava teksti ja varsinkin pienen ihmisen kannalta niin riipaisevaa :( En tiedä oletko miten kotiutunut jo, mutta jos joskus kaipaatte seuraa niin me asutaan tosiaan melko lähellä..lapset on 2,5 ja 11 kk..Mukava olis joskus tavata ihan livenä :) Kerran bongasin teidät pyörän ja laatikon kanssa autolla ohi ajaessa :D

    VastaaPoista
  10. Tää on niin itkettävä teksti. Tosi hyvin kirjotettu, osaat ilmaista asiat tuskallisen hyvin.
    Mut mä en ymmärrä tota miestä, siis mikä siltä puuttu??? Siis haluaako se viikonloppusin juosta jossain baareissa vai pelata tietokonepelejä kalsareissa vai siis mitä?? Eikö se osannu sanoa jos joskus halus vaan hengailla rauhassa, ilman että täytyy mitää ihmeellistä tehdä? Huoh. Ei ymmärrys riitä miten joku voi hylätä perheensä toistamiseen.
    Anteeks kun kommentoin tähän taas, haluut varmaan jo unohtaa asian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tätä vain voi unohtaa. Nukahdan joka ilta yksin ja herään riipiviin aamuihin tyhjässä sängyssä.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...