10.8.14

Yhä avuton




Valvotan kolmevuotiastani lähes läpi yön huomista sairaalapäivää varten. Yhä edelleen oloni on sairaalassa sama kuin aivan ensimmäisinä päivinä. Kuin lapsi ei ihan olisi minun, vaan sairaalan omaisuutta silloin kun siellä ollaan. Ihan kuin joutuisin kysymään luvan oman lapseni kanssa toimimiseen. Joudun ihan muistuttamaan itseäni siitä, että äitinä tehtäväni on olla lapsen puolella, vieressä ja tukena kaikessa. Hän on ensin lapsi, minun tyttäreni, ainutlaatuinen pieni ihme, ja sitten vasta potilas. 

Onneksi erikoissairaanhoidon puolella mennäänkin pääasiassa lapsen tuntoja kuunnellen. Nukutus voitiin antaa äidin sylissä istuen, herätäkin sai niin että ensimmäisenä katse osui tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Tarroja jaetaan avokätisesti, samoin kuin kehuja. Ohjeet annetaan lapselle puhuen ja varmistetaan koko ajan, että pieni potilas tietää mitä tehdään ja miten. Olemme osaavissa käsissä.

Silti tämä äidin sydämessä läikähtävä hätä on aitoa, kun näkee oman lapsensa taas sairaalasängyssä. Minun pieneni, yhä niin avuton. Kolmekiloinen, tai viisitoistakiloinen, olet minun pieni vauvani ja minä teen mitä vain, jotta sinä voisit elää onnellisena ja terveenä.

5 kommenttia:

  1. Pitkää pinnaa yölle molemmille ja kauniita unia Tirpalle aamulle. Jaksamista ja hymyileviä ihmisiä molemmille. Koita kääntää hätäajattelu positiiviseksi, sellaiseksi rakkaudeksi, jonka sinä annat Tirpalle.

    VastaaPoista
  2. Haluaisin tietää että mistä tämä Teen sairaalarumba alkoi, mitkä oireet antoivat vihiä että kaikki ei ole kunnossa? :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tirppa saa mystisiä tajuttomuus ja/tai huimauskohtauksia, ja lyhyitä vihlovia, hyvin kovia päänsärkyjä.

      Poista
    2. Kauheaa :o toivottavasti syy löytyy pian!

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...