11.10.14

Aina ilman autoa

Meidän perheemme ainoalla aikuisella ei ole ajokorttia, eikä siten autoakaan. 

Kahdeksantoistavuotiaana olin periaatteellisesti sitä mieltä, että minä en tarvitse ajokorttia. Isäihmisellä oli auto ja ajokortti, joiden avulla matkat Ikeaan mahdollistuivat, mutta muuten kuljin mieluiten julkisilla tai pyörällä, silloinkin.

Tirpan synnyttyäkään, ja jäätyäni ilman autoilevaa puolisoa, en kaivannut autoa. 
Tirpan ollessa vauva meidän neuvolantätimme jaksoi siunailla "hankalaa tilannettamme" moneen otteeseen, ja perhevalmennuksessakin keskustelua virisi lähinnä siitä, mitkä vaunut mahtuvat kenenkin isin uuden Audin/Volvon/Volkkarin takapaksiin. 

Tuskaillessani kouluun paluuta ja toimimattomia julkisia ja järkyttävän lumisessa talvessa polkupyöräilyä pimeinä aamutunteina, voi silloin kaipasin autoa/ajokorttia, mutta köyhällä opiskelevalla yh-äidillä ei ollut rahaa eikä aikaa sellaista hankkia. Koulumatkat hoituivat junalla ja bussilla ja satunnaiset kupruilut systeemissä saatiin siloiteltua ystävien suosiollisella avustuksella.

Muutimme maalta "kaupunkiin" tai kaupungin laitamille viimeisen opiskelukevääni aikana, ja jokseenkin lopetin auton kaipailun siihen. Laatikkopyörän kotiuduttua olenkin vitsaillut, että ainoat asiat joita autosta kaipaisin ovat penkinlämmitin ja radio. Kesällä ilmastointikin olisi pop.

Arkikuviot pyörivät tehokkaasti kombinaatiolla laatikkopyörä ja kantoreppu, kun työmatka (päiväkotikierroksen kanssa) kerryttää poljettavaa n. 10km/päivä, matkaa kaupunkiin on n.8km ja lähimpiin ostoskeskuksiin 5 kilometriä. Kaupunkiinkin polkaisee kepeästi hyviä pyöräteitä pitkin ja perillä Tirppasen jalkojen väsyessä kantoreppu on paikallaan.

Kun haluamme poistua oman kaupungin alueelta, pitää kuvioihin ottaa vielä julkiset liikennevälineet. 

Viime viikonloppuna meidät oli kutsuttu naapurikaupunkiin ihanaisen herrasmiehen ensimmäisille syntymäpäiville, joten matkaan oli käytävä:


Kotoa juna-asemalle laatikkopyörällä. 



Kotikaupungista naapurikaupunkiin junalla.



Naapurinkaupungin juna-asemalla tehtiin pientä hienosäätöä kantamuksien kanssa, pikkutirpan reppu hyppäsi LOQI-kestokassiin ja neiti itse Tulan kantoreppuun. 


Juna-asemalta kävelin ensin viemään suolaisia gluteenittomia piirakoita juhlapöytään, mutta sankari itse oli vielä päiväunilla, joten ojennettiin vain piirakat ovenraosta ja hilpaistiin reipas lenkki ravintolaan lihapullapastalle. Mahat täynnä ruokaa matkattiin takaisin juhlapaikalle musiikkikaupan kautta, ja kilometrejä kertyi taas mittariin. 

Tilattiin aikuistenlistalta kimppapastaa, pätevä vaihtoehto lastenlistan ranskalaisille.. Huomatkaa toki ketsuppi, siitä on vaikea päästä eroon ravintolassakaan, jos se kannetaan pöytään lasta varten. Huoh.
Koska paikasta toiseen oli kiva siirtyä tihkusateessa reippaaseen tahtiin ja liikennevilinää riitti, oli näppämpää kantaa lasta, kuin hoputtaa ja varoitella jatkuvalla syötöllä varo-tuujo-älä-katoetees-kävelisitnyt-mennäänjoennenkukastutaan...


Juhlissa vierähti koko iltapäivä, ja lainareppu pääsi hetkeksi myös päivänsankarin käyttöön. (Ensimmäisiä syntymäpäiviään juhliva poikanen istui repussa yhtä mukavasti kuin neljättä syntymäpäiväänsä lähenevä Tirppa. Pitkäikäinen ratkaisu siis!)


Matkalla juna-asemalle ei Tirppa jaksanut enää sinnitellä ilman päiväunia, vaan aloitti väsykiukuttelun ja reppuun haliyhteyteen päästyään simahti heti. Viisitoista kiloa ei kulje yhtä kevyesti edessä kuin takana, mutta yllättävää kyllä enemmän tuntui haittaavan lapsen pituus (jonkun muun pipo minun silmilläni) kuin paino.


Junassa oli kovin rauhallista, vaikka kello oli vasta seitsemän illalla. Tirppa nukkui tyytyväisenä koko matkan eturepussa, ja minä neuloin pieniä sukkia. Näin vinkkinä samaa yrittäville, älkää. Jouduin kotona purkamaan kaiken edistyksen, koska pieni näköeste hämärsi silmukoidenlaskukykyäni.


Koti-asemalla vyötin edelleen nukkuvan lapsen laatikkoon turvavöillä ja poljin kotiin. Kotona kippasin pienimmäisen sängynpohjalle, riisuin vaatteet häneltä ja itseltäni, ja könysin minäkin peiton alle.

En menisi väittämään, että elämä ilman autoa on ihan yhtä helppoa kuin auton kanssa. Autolla lähtisin kotipihasta ja saapuisin perille määränpäähäni, juuri niihin aikoihin kuin itse haluan. Matkalla pysyisin kuivana, VR:n asiakaspalvelu ei nostaisi ärsytyskerrointa, Tirppa pysyisi paikallaan vöissä koko matkan ja radio soittaisi kepeitä pophittejä. Mutta postilaatikkoon tipahtelisi isoja laskuja, tuskailisin renkaidenvaihtoja, huoltoja, automatkaviihdykettä lapselle, bensan hintaa, parkkipaikkoja ja liikenneruuhkia. Eikä minulla olisi näin rautaista annosta arkiliikuntaa pitämässä takapuolen leveyttä kurissa.


Puolensa ja puolensa siis, mutta tämä on meidän perheellemme sopiva valinta. Aika näyttää tuleeko jossain vaiheessa autosta välttämättömyyshankinta myös meille, mutta toistaiseksi pärjäämme ilman, ja silloin harvoin kun emme pärjää, saan luvan kanssa pyytää apua niiltä joilla auto on kotipihassa.


Kantokiertuereppu jatkaa nyt meiltä matkaa Isän pikajuna -blogiin vaikka haikeudella siitä luovummekin, niin ihastunut olen tuohon aikuisempaan kuosiin. Ilman reppuahan emme siis jää, sillä oma pöllö-Tulamme jää meille edelleen arjen apuriksi.



Ps. Käykääpä kurkkaamassa Kasvukautemme -blogissa miten autoton elämä toimii kolmen lapsen perheessä!

21 kommenttia:

  1. Sunnuntain aamukahvi ja Kaksplus Blogisyhteisön bloggaajat! Heipat Home Sweet England blogista.

    Suomessa mulle auto oli henki ja elämä vaikka en olis tarvinnut sitä aina. Oon vaan tykännyt ajaa autolla. Jännästi asiat muuttu kun muutettiin Englantiin. En uskalla ajaa täällä! :)
    Ja miehellä on perheen ainut auto käytössä (tarvitsee töissä sitä.) Päivittäin viel pojat kouluun ja haen koulusta, kävellen niin että vielä perheen nuorin istuu rattaissa.

    Haaveilen edelleen laatikkopyörästä jonne mahtuis kaikki kolme. :) Olis ihana! Mutta niillä mennään mitkä on annettu ja autoton elämä on nykyään ihan jees.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlainen aamukuvio täälläkin! :D

      Itse ihmettelin Saksassa asuessa ja Euroopassa reissatessa autottomia lapsiperheitä, mutta kas vain se onnistuu ihan täällä kotosuomessakin, eikä asuta edes kaupungin keskustassa. Laatikkopyörä on kyllä helpottanut elämää ihan hirveästi, en enää osaisi kuvitella elämää pelkkien rattaiden/tavan pyörän varassa.

      Poista
    2. On se kallis. Mutta kyllä se autoon verrattuna hintansa haukkuu.

      Poista
  2. Meillä ei myöskään ole autoa. Kortti mulla on, mutta mä oon aina ollut sellainen ympäristö ihminen että autoilu ei oikein sopisi mulle.:) Ja menishän siihen ihan hirveästi rahaa, jota yh:na ei kovin paljon ylimääräistä ole. Ensimmäinen vuosi ne kuljettiin kävellen ja nyt kesällä ostin pyörän ja peräkärryn niin sillä pyöräyttää mukavan nopeasti joka paikkaan. :) Meillä kaikki tarpeellinen on tässä 6km säteellä, joten eipä sitä autoa oikeastaan edes tarvitsisi. Talvella se vois tietty olla kätevä, mutta kyllä siitäkin selviää. :) Ja lapaset ainakin saa hyöty liikunta kun sitä autoa ei ole eikä tule olemaankaan vielä moneen vuoteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi ettet bloggaa enää, olisin mieluusti lukenut juttuja teidän pyöräilystä myös. :)

      Poista
  3. Meilläkään ei ole autoa eikä miehellä ole edes korttia. Toinen lapsi tulossa ja tällä tyylillä jatketaan varmasti vielä useita vuosia, paitsi jos jostain syystä olisi pakko muuttaa kauemmas keskustasta. Ihan hyvin on pärjätty, vaikka loskasäässä joskus tekisikin mieli hakea samantien autolainaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Räntäsade vaakasuoraan ja jäätynyt loska ovat minullakin ne jotka saavat haikailemaan auton perään. :D

      Poista
  4. Mulla ei ole korttia vaikka ikää on 30+ ja en edes halua. Naurettavan kallis! Meillä on auto mut ärsyttää kaikenmaailman veromaksut, vakuutukset ja katsastukset ym ym ym u name it! Halvemmalla pääsis ilman, mut meille auto on aika must =/

    ps. Ihanat sun hiukset!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että joku muukin pärjää ilman korttia! :) Oma äitini hankki sen vasta kolmenkympin korvilla, joten oma(kin) lapsuuteni oli autoton.

      Ps. Toivoin ettei kukaan huomaisi. Tihkusade teki tepposet. :D

      Poista
  5. Meilläkään ei ole autoa. Yhden lapsen kanssa julkisilla matkustaminen on mielestäni naurettavan helppoa. Asumme palveluiden äärellä, puolisolla ei ole edes korttia, minulla on, mutta en ole ajanut autoa lähemmäs kymmenen vuoteen (ei siis mitään asiaa liikenteeseen). Meille autottomuus on ollut itsestään selvyys. Itse olen maalta (hyvin korvesta) kotoisin, siellä auto oli pakko olla, mutta kun pääsin kaupunkiin julkisten äärelle, en näe autoa tarpeellisena.

    Toki autolle voisi joskus olla käyttöä, mutta kotiinkuljetus on keksitty. Ja taksi. Onhan siinä tietysti eroa, että kestääkö työmatka 20 min (autolla) vai tunnin (busseilla vaihtoineen), mutta ehtiipähän ajatella työasiat pois ja kotiovelta lähtien voi vain olla :)

    Kiitos tästä postauksesta. On ihanaa, että on muitakin, jotka suhtautuvat autottomuuteen mutkattomasti eikä vain hankalana välivaiheena, josta pitää pyrkiä pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julkisilla töihin kulkiessa oli i-h-a-n-a-a torkkua vielä tunti ammattilaiskuskin hellässä huomassa!

      Poista
  6. Ilman autoa eläminen olisi _ajatuksen_ tasolla ihana, hyötyliikuntaa, raitista ilmaa ja kaikkea. Mutta sitten karu todellisuus iskee päin pläsiä. Me asutaan keskellä ei mitään. Siis kirjaimellisesti. Lähimpään ruokakauppaan on toki vain 3 kilometriä, mutta se on sangen kuppainen pikku-Siwa, josta on ihan turha haaveilla ostavansa kurkkua, tomaattia tai mitään sen erikoisempaa kuin maito ja pakastepitsat. Kunnon kauppa löytyy sitten 40 kilometrin päästä. Mutta koska kuka sitä nyt maalta mihinkään haluaisi, ei täältä toki julkisia kulje. 10 kilometrin päästä pääsisi bussilla, kolme kertaa päivässä. Juna pysähtyy tässä kahdesti, aamuseiskalta ja iltapäiväneljältä.
    Ja töissäkin pitäisi käydä, epäilen ettei työnantaja myönnä vapaapäiviä vain siksi että ois kauppa-asiaa :D Tällä yhtälöllä on siis todettava että ilman autoa ei meidän elämä pyörisi ollenkaan. Koputan puuta, mutta onneksi pikkusitikka on vähäruokainen eikä siinä ole ollut vikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tein (kivuliaan) päätöksen muuttaa isommille vesille työpaikkojen, julkisen liikenteen jne perässä. Maalla asuminen olisi ihanaa, mutta samalla joutuisin luopumaan tästä melko ekosta elämäntavasta, pienistä asuinneliöistä ja autottomuudesta.

      Poista
    2. Tässä taloustilanteessa omistusasunnon myynti vaan on sen verran takkuista hommaa, että minä saan ihan rauhassa ajella vastaisuudessakin pikkusitikalla. Ja miettiä että lähdenkö säkkipimeässä lenkille ettei persus liikaa leviä. Todennäköisesti en :D

      Poista
  7. Meillä olis ihan mahdotonta elää ilman autoa, kun keskustaan on 15 km. Oman haasteensa tuo sitten navetalle ja hevosille raijattavat kivennäissäkit ym, mitkä ei ihan pyörän kyydillä tulis ;O) Linja-auto menee muutaman kilometrin päästä ohi kerran päivässä.
    Hattua kyllä nostan, että jaksat pyörällä kulkea!!
    Tiedän yhden vanhemman naisen, joka hommasi ajokortin vasta 50-vuotiaana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoinkin jo tuossa ylempänä, että minustakin olisi ihana asua maalla, tiettömän taipaleen takana pirtissä ja käydä kerran viikossa autolla hakemassa elukoille rehua ja itselle ruokaa. :D Yksinhuoltajan arki vaan pyörii helpommin kun T voi kävellä kouluun ja minä polkaista töihin. Joudun siis luopumaan haaveestani saada pari kanaa ja lypsävä vuohi ;)

      Poista
  8. On kortti muttei autoa! :) Tosin asutaan keskustassa ja palvelut äärellään. Mummolaan matkustellaan "ukkitaksilla" tai siskoni kyydissä. Jatkossa pitäisi mietiskellä millaisia kuljetusratkaisuja saisi viriteltyä uskolliseen tunturiini.. :) Autotottomuus on tällä hetkellä iso säästö tässä meidän äiti+poika -perheessä. Jos asuttaisiin syrjemmässä niin toki sitten tilanne olisi toinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuljetusratkaisut fillarilla, niitä riittää! Peräkärry on toimiva, mammis on toimiva, laatikkopyörä on toimiva, sivukärryjäkin on..

      Poista
  9. Hieno merkintä!
    Me ollaan myös autoton perhe, ja viimeksi tänään sukulainen huokailu "kyllä teidän pitäisi se auto hankkia". Sekä minulla että miehellä on kyllä kortti ja toisinaan saamme jonkun sukulaisen autoa lainaan tai pääsemme kyydillä mummolaan satojen kilometrien päähän. Auton hankkiminen ei houkuta ollenkaan juuri noiden mainitsemiesi syiden vuoksi: hirveän hintaista, arkiliikunnan määrä romahtaa jne. Minusta on mukavaa, että elämä pyörii aika pienessä piirissä. Jos sitten joskus pääsee vaikka kahdenkymmenen kilometrin päähän se tuntuu jo kunnon seikkailulta!

    Maalle muutto on ollut meilläkin mielessä, ja se vaikuttaa olevan vaikeasti yhdistettävissä pyöräilyn kanssa. Saa nähdä, miten kuvio aikanaan ratkeaa. Nyt asumme lähellä keskustaa, mutta päiväkodin ja opiskelupaikan kiertämisestä tulee kuitenkin 10 kilometrin lenkki. Ja rakastan sitä! Virkistyn koulupäivän jälkeen, kun pääsen pyöräilemään kotiin raikkaassa ilmassa.

    Toinen lapsi on tuloillaan, ja laatikkopyörän hankinta suunnitelmissa. Sen suhteen säilytystilojen löytäminen on meillä suurin ongelma. Ei viitsisi säilyttää ulkona, mutta taloyhtiön pyöräkellarin tukkimistakaan ei katsottane hyvällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Autottomia perheitä onkin näköjään moneksi, ilahduttavaa! :)

      Laatikkopyörää voi hyvin säilyttää ulkona, matkamallisen moottoripyörän huppu vaan niskaan niin vaihteisto jne ei kärsi sulavasta ja jäätyvästä vedestä.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...