25.2.14

Tiskivuoria ja parittomia sukkia


 Arki on iskenyt taas aikaavievät kouransa elämäämme. Tuntuu, että hommia kertyy enemmän, kuin mitä ehtisi tekemään. Kun on pari tuntia kesyttänyt viikattavien pyykkien pinoa ja lajiteltavien paperien nivaskaa, samalla lapsen tarpeisiin vastaillen, tarvitsee pienen huilitauon. Laitoin hoitoaineet hiuksiin ja kokeilin juhlameikin tekoa huonolla menestyksellä.

Otin kerrankin kuvan itsestäni (peilin kautta, todistaakseni ettei valokuvauskurssi auta jos laiskottaa) ja totesin taustalla kummittelevan tiskipinon kaipaavan huomiotani enemmän.

Blogin päivittäminen on oma aika luksusta. Pitäisi vain olla aikaa tehdä jotain bloggaamisen arvoista. Tällä hetkellä jännittävintä (huoh) olisi kuvata pyykin viikkaamisesta yli jääneet parittomat lapsen sukat. Kuinka ihmeessä niitä voi olla parittomana yli kymmenen kappaletta? Ja mihin ne kaikki parit ovat menneet?

 Väsynyt leipuri-äiti kuittaa vuorokauden käytetyksi. Neljältä virkeänä uuteen päivään.


23.2.14

Hyvistä muistoista parempia kuvia?


Oma aika. Mystinen sanapari, jolla ei normaalisti ole mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Tänä viikonloppuna Tirppa ja isi viettivät keskenään laatuaikaa, minä otin 10 tuntia (hereillä olo) omaa aikaa ja osallistuin valokuvauskurssille kotikulmilla.

Minulla on ollut järjestelmäkamera neljä vuotta. Se menee minulla hukkaan. Saan hyviä kuvia lähinnä tuurilla, automaatilla kuvatessa on melko sama onko kädessä pokkari vai järkkäri. Perhealbumi on täynnä epäonnistuneita otoksia sellaisista hetkistä, kun toivoisi kuvaa joka olisi yhtä kaunis kuin tapahtuneesta jäävä muisto.

Menin kurssille vatsa kippuralla. Jos en ymmärräkään yhtään mistä puhutaan. Mutta pelkäsin turhaan, viimeinkin joku osasi vääntää rautalangasta ISO-arvot, aukon koot, polttovälit, suljinajat, syvyystarkkuusalueet sun muut. Ensimmäistä kertaa tuntui helpommalta ihan todella ottaa kamera käteen ja unohtaa automaattiset kuvausohjelmat.

Hirvittävän hienoja kuvia en kurssin aikana saanut otettua, mutta ainakin jatkossa osaan ottaa arkena laadukkaampia kuvia. Kaurapuuro poskella -kuviin ei välttämättä osaa kaivata "laatua" mutta sitäkin enemmän harmittavat ne mahtavat hetket, joista on vain vauhtiraitoja, rakeita ja pilalle valottuneita salamaräpsyjä. Onneksi ne hetket eivät muutu yhtään vähempää arvokkaiksi sillä, ettei niistä ole kelvollisia kuvia, äiti muistaa kyllä ne kylvyssä rypistyneet vauvavarpaat ikuisesti, kuvia tai ei.

Seuraavaksi pitäisikin kai ottaa ne "viralliset" kuvat kolmevuotiaasta pikkuneidistä!


Kuvaatteko te arkea, 
vai onko perhealbumissa kuvia vain juhlista ja matkoista?

20.2.14

Pikapikapossupuku

Suunnitelma sisälsi spontaanisti ilman ohjetta neulotun korvapannan ja pienen saparon vaaleanpunaisen mekon takamukseen. 

Onneksi kelpasi käyttäjälle. Ja miksi ei kelpaisi, tyttö ei tarvitse montaa tekosyytä pukeakseen prinsessamekon päiväkotiin.

Possuilme


Päiväkodin eteisessä iloisena. < 3

Vanhemmuuden loistohetkiä

Tapahtui tänään päiväkodin eteisessä:


"Muistathan sitten että huomenna on meillä päiväkodin possujuhlat, niin jotain possuteemaista asustetta mukaan."
Pääni sisällä: Jaiks! Miksei näistä voi kertoa reilusti etukäteen??
"Niin siinä kuukausitiedotteessa oli tarkemmin juhlien kulusta, meidän isommat järjestää pienemmille possujuhlat ja.."
Tässä kohtaa lakkasin kuuntelemasta. Se SININEN LAPPU mun käsilaukussa on se päiväkodin kuukausitiedote, jota en ilmeisimmin lukenut kunnolla läpi.. Ja taisi sitä olla kuun alussa puhetta että loppukuusta on possujuhlanaamiaiset. Onko jo kuun loppu??
"Niin että T***a huomenna nähdään, röh röh"
Shiiiiiiit!
"Äiti joko mun possuasu on valmis?" 
Höm. Onhan se. Viimeistään huomenaamulla!

Onneksi on päiväunet. Ja yössä monta tuntia. Koska miulla on jo pistesaldossa pari huono äiti -pistettä kun unohdin päiväkodin "pyjamissa koko päivä" päivän. 

Terveisiä päiväkodintädeille, kyllä mie muistan sen ipanan pestä ja ruokkia ja nukuttaa. Joskus vaan äitiäkin vähän väsyttää. Ja sama pää keikkuu harteilla kesät  talvet. Hups!

18.2.14

Ensimmäiseni

Minun ei pitänyt ikinä neuloa mitään tälläistä. Minulla on tiukka ei-linja isotöisille jutuille. Mutta sitten tuli tarve, eikä kukaan muu suostunut.

Neulottu pitsikeeppi

Malli: Moda 2/2012 (Vaalean lila keeppi)
Lanka: Garnstudio DROPS Lace (8105 Jäänsininen)
Puikot: 5mm
Fiilis: H-u-i-k-e-a. Lankaa jäi vielä saman verran...

Mytty, suoraan puikoilta.
Tässä välissä ainakin sata nuppineulaa ja vähän vettä, ja lopputulos:

Henkäyksen kevyt, 47 grammaa silkkiä ja alpakan villaa.

Sulavan lumen kanssa samoissa sävyissä.
 En ole vielä päättänyt, ompelenko parilla pistolla keeppiin ns. hihat, vai annanko olla näin. Sovituskuvat otan sitten maaliskuun lopulla..

17.2.14

Pienen iso ikävä


Tirppiksestä on tullut isin tyttö. Monta iltaa vierähtää niin, ettei kuitenkaan tule tilaisuutta puhua puhelimessa tai skypessä. Ihan liian monena iltana Tee ei kuule edes "hyvää yötä" Helsingin suunnalta. Onneksi neiti tietää, että isän rakkaus ei riipu puhelin- ja nettiyhteydestä. 

Yksi "muistutus" on kuitenkin ylitse muiden. Yksi ääni.






Kun isin antama soittorasia soi, ei haittaa, vaikkei puhelin soisikaan.

16.2.14

Neulojan päänsärky


Vielä se on hieman kesken, mutta silmukat on päätelty. Kolmen kuukauden verran ohuenohutta babyalpakka-silkki-pitsilankaa, ja nyt voin laskea sen käsistäni. Enää tarvitsee kastella ja pingottaa ja ommella yksi helmi kiinnitykseksi, sen jälkeen voin laskea huoletta päiviä juhliin. Kaikki on valmiina.

15.2.14

Rakkaustarinoista


Uusia ihmisiä tavatessani joudun usein sanomaan jotain perheestäni ja parisuhteestani. Useimmiten otan helpoimman reitin, ja vastaan, että rakastan samaa miestä kuin 15-vuotiaana, ja että meillä on ihana kolmevuotias tytär. Usein lisään, että mies asuu Helsingissä opintojen vuoksi. .

Totuus on  helkkarin paljon monimutkaisempi. Olen ihastunut, rakastunut, rakastanut, pettynyt, itkenyt, kaivannut, vihannut, halveksinut, kaivannut ja varoen rakastanut uudelleen. Rakastaminen sujuu kuin hengittäminen, sitä ei tarvinnut houkutella tai opetella, piti vain uskaltaa. 

Monet muut tunteet ottavat vähän enemmän voimille. Eniten tällä hetkellä kaipuu ja ikävä. Fakta on, että olen edelleen tyttäremme yksinhuoltaja. Tai ehkä olemme etäperhe. Mutta käytännössä vastaan edelleen elämisestä askareineen yksin, muistan neuvolat, neuvottelen päiväkodin kanssa, maksan laskut, pyyhin pyllyn, hoidan rutiinit ja keksin ja toteutan tekemiset. Iltaisin saamme nipistettyä ehkä varttitunnin puhelinaikaa, jos aikataulut sallivat. (Me menemme aikaisin nukkumaan, N on pitkään iltaan tunneilla ja harjoituksissa ja perinnejutuissa.)
Ja viikonloppuisin saan suunnitella tekemistä kolmelle hengelle. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että se vähä aika mitä on käytettävissä pitää jakaa vielä niin monelle taholle. Pitää hoitaa asioita. Pitää tavata sukulaisia. Kavereidenkin kanssa olisi kiva edes joskus viettää aikaa. Minäkin haluan joskus tehdä asioita ihan yksin. Tee vaatii leijonaosan huomiosta. Minä saan sen, mitä jää jäljelle. Joskus tuloksena on järjetön ikävä ja naurettava itkupotkuraivari, kukapa nainen ei tahtoisi olla tärkeysjärjestyksessä ylimmäisenä.. Onneksi se vähä aika mitä on, useimmiten tulee käytettyä järkevästi. Mikään ei nimittäin harmita enempää, kuin harvinainen täysin tekemisvapaa viikonloppu, joka tulee tuhlattua möllöttämiseen ja nahisteluun. 

Viimeiseen kuukauteen en ole isäihmistä juuri nähnyt, harjoitukset ovat pitäneet hänet tiukasti telttamajoituksessa pohjoisissa, ja sen jälkeen saarella suomenlahdella. En voi sanoa, ettäkö tämä sujuisi kivuttomasti, mutta ainakin minulla on paljon käytännön kokemusta yksin olemisesta...

Haluaisin sanoa, että tämä tarina on tässä, happily ever after, avioliitto ja omakotitalo. Todennäköisimmin edessä on rankat 2,5 vuotta ja siihen perään muutto toiselle puolelle Suomea miehen työn perässä. "Kaiken se kestää" pääsee todella koetukselle, kun vuodessa on pelkästään "työmatkoja" 100 päivää ja paikkakunnanvaihdoksista ei saa itse päättää. Onneksi minulla on seikkailijan luonne ja työtä löytyy useimmilta paikkakunnilta!

Välillä kaipaisin siloiteltua rakkaustarinaa, tapasimme, rakastuimme, perustimme perheen, olemme onnellisia aina. Silloin muistutan itseäni, että todellinen onnellisuus syntyy vaihtelusta, hyvistä päivistä huonojen jälkeen. Olen onnellinen nytkin, sain nukkua yhden yön vierekkäin. Vaikka aamu kuudelta sänky olikin jälleen tyhjä, ja tulee olemaan ensi perjantaihin asti. Siihen asti saan tyytyä kirjoitettuihin hellyydenosoituksiin. "Älä huoli. Olen parhaan jo löytänyt." ei lämmitä ihan yhtä paljon kuin jaettu peitto, mutta aika paljon kuitenkin.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

14.2.14

Hei sinä!


Äiti, sisko, sukulainen, ystävä, kaveri, tuttu ja moni muu mukanaeläjä: Hyvää ystävänpäivää!

9.2.14

"Sanavalmis"


Kävimme Teen kanssa neuvolassa. Ja lopputulemana kortissa lukee:

Hyvin kehittynyt, reipas tyttö, sanavalmis ja muutenkin ikäisensä tasoinen.

Sanavalmis on kaunis ilmaisu näsäviisaalle. Kävimme mm. seuraavat keskustelut:

Neuvolantäti: Noniin, kerroppa, onko tässä kuvassa tyttö vai poika?
T: En tiedä, sillä on housut jalassa.
N: Niiiiin, lapsella on housut jalassa, onko siis tyttölapsi vai poikalapsi?
T: No en TIEDÄ, en nää onko sillä pippeliä vai ei.

N: Kumpi kala on isompi?
T: Toinen on valaskala ja toinen kultakala. Kumpikohan?

Lisäksi sain todistaa koko repertuaarin kolmevuotiaan kekseliäisyyttä, kun on kyse annettujen ohjeiden huomiotta jättämisestä. Kun käsketään sipsuttaa, voidaan tehdä piruetteja, kinkata vähän ja tehdä kuperkeikka. Mutta sipsuttamista sai aika kauan odottaa, sirkustemput ensin. Kun käsketään heittää pallo, sitä voi ensin pukata päällä, sen päällä voi tasapainoilla, sen voi tunkea paidan alle vauvamahaksi.... saatte varmaan kuvan!

Välillä tuntuu, että olen ylityöllistetympi kuin google. Lapsella on loputtomasti kysymyksiä, joihin ei enää kelpaa se helppo ja itsestäänselvä vastaus. Vastausta seuraa aina terävänäköinen lisäkysymys asian todellisesta luonnosta. Tällä hetkellä suurimmat mysteerit liittyvät vuodenaikoihin, sääilmiöihin, sukulaissuhteisiin ja eläinkuntaan. Kolmannen puolivillaisen selityksen jälkeen avasin Googlen ja etsin vastausta kysymykseen "Mutta MIKSI se karhu nukkuu talviunia?"

Ja voi jos tämä kaikki tiedonjano olisikin vain tiedonjanoa. Mutta neiti haluaa jakaa hankkimaansa tietoa kaikille vastaantulijoille. Viimeksi perjantaina päiväkodilla oli vastassa hieman hämmentynyt työharjoittelija, joka oli tehnyt kolmevuotiaiden ryhmässä sanakorttitehtäviä, ja Tee oli sitten turhankin innokkaasti tunnistellut kortteja, kahdella kielellä. Samoin talitintin laulu oli kirvoittanut pitkän ja rönsyilevän selityksen tulevasta keväästä, auringonvalosta, lumen sulamisesta, ruohon kasvusta, muuttolinnuista, sammakon poikasista ja uimaan opettelun vaikeudesta.



Kaikki eivät suhtaudu "sanavalmiiseen" tyttööni positiivisesti. Saan jatkuvasti kuulla lapsen olevan päällepuhuja, pomottaja, leikin sanoittaja ja hullujen ideoiden alulle laittaja. Hän on se lapsi, joka saa kaikki muutkin mukaan mielikuvitusleikkiin, jossa ruokapöydässä rupeaa satamaan vettä. Onhan se välillä hillittömän ärsyttävää, mutta minun on vaikea suhtautua neutraalisti siihen, että sanavalmis tyttäreni onkin päiväkodin häirikkö ja asioiden hankaloittaja. Hän ei kuitenkaan kiusaa ketään, eikä tahallaan ole hankala ja pomottava, ryhmässä nyt sattuu olemaan 1-3 -vuotiaita, joista osa ei vielä puhu ollenkaan.  Joskus vain mielikuvitus vie, ja olennainen unohtuu. Joskus muut lähtevät mielikuvitusmatkalle mukaan. 

Toivon tuon kehityksen tuosta tasaantuvan ennen kouluikää. Todella toivon.

4.2.14

Varaslähtö


Onneksi tämä(kin) leivossesonki on huomenna ohi. Sitten pitää enää selvitä laskiaispullakaudesta kunnialla, mahtua vielä senkin jälkeen mekkooni..

1.2.14

Äitini, kodinkonekuiskaaja.

Entinen tiskikone sanoi ystävyytensä ja yhteistyösopimuksemme irti.

Sopivasti tutun tutun autotallissa oli myytävänä käytetty ja toimivaksi väitetty tiskikone, jonka ystävän suosiollisella avustuksella sain kuskattua kotiin asti, ja edellisen jätepisteelle. Näppärästi vielä kahteen naiseen asensimme koneen paikalleen, ja heitimme yläfemmat hyvin hoidetusta työstä.

Paitsi että. Kone ei toiminutkaan. Vilkutteli valojaan, otti vettä, poisti vettä, mutta ei pyörittänyt pesuohjelmaa. Korttivika, sanoi eräs ystävämies ränklättyään ja googlattuaan aikansa. Toivoton tapaus, kannattaa suosiolla ostaa uusi.




Hampaita kiristellen olen sitten tuijotellut konetta ja tiskannut laiskasti käsin. Kerran päivässä olen toiveikkaana laittanut koneen päälle, josko se sittenkin toimisi. Vaan ei.

Äitini tuli tänään iltakahville töistä tullessaan, ja lähtiessään kysyi, mikä koneessa nyt sitten on vikana. Laittoi sen päälle, katsoi sitä tiukasti, ja.. niin. Nyt se sitten toimii.

Äitini on kodinkonekuiskaaja. Se on ainoa selitys. Äitini sai "pysyvästi hajonneen" pesukoneenikin toimimaan ilman kummempaa korjaamista. Kunhan vilkaisi vähän sen sisuskaluja. Tiskikone ei tarvinnut edes sitä, vaan totteli suosiolla.

Toisaalta, ymmärrän kodinkoneitani varsin hyvin. En minäkään niskoittelisi, jos äitini katsoisi minua sillä silmällä.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...