8.2.15

Älä älä, varo varo, hidasta hidasta!

Olin ihan varma, että minusta tulisi yksi niistä äideistä, jotka antavat lapsen kokeilla rajojaan liikunnallisesti mielin määrin. Katsoisin tyynenä kun ipana kiipeää puuhun, taikoisin laastareita, tsemppipuheita ja parantavia puhalluksia tarpeen mukaan. 


Ja yritänhän minä. Käsilaukussa on keijukuvioisia tatuointilaastareita, ja kireä hymy kasvoilla hoen (itselleni) "hyvin se menee" kun lapsi haluaa tasapainoilla, kiipeillä ja juosta päätöntä vauhtia jäisellä leikkikentällä. 


Sisäisesti panikoin. Miun ainut lapseni. Nyt se katkoo jalkansa, murtaa kätensä, halkoo kallonsa ja kuolee. Kun lapsi pomppii trampoliinilla, muistan ne lehtijutut kaksivuotiaista sairaalassa molemmat sääret katkenneina. Kun ipana juoksee loivaa rintettä alaspäin, muistan ala-asteen Jennan jolta katkesi etuhampaat kun se juoksi alas liukumäkeä. Kun se kiipeää puuhun, olen varma että se tippuu, jää jumiin tai repii ihonsa oksantynkiin. Hiihtäessä ja luistellessa näen sieluni silmin miten se viiltää itsensä luistimen teriin tai teloo itsensä sauvankärjellä. 


Järjellä ajateltuna lapset ovat aina hiihtäneet, luistelleet ja laskeneet mäkeä. En voi jättää viemättä lasta rannalle siksi että joka kesä joku onneton lapsiparka jää vahingossa vahtimatta ja hukkuu laiturin viereen. En voi kieltää mäenlaskua vain koska pelkään murtuneita luita ja kivusta huutavaa lasta. Annan harjoitella saksilla leikkaamista vaikka jännitän koko ajan leikkaako se sormeensa. Opetan häntä ajamaan polkupyörällä, vaikka muistan kyllä miten paljon asfaltti-ihottuma kirvelee. Minäkin sain pienenä opetella luistelemaan, siitä huolimatta, että ensimmäinen luistelukoulutuntini päättyi tikkausreissuun.

En yksinkertaisesti voi kääriä lastani pumpuliin, koska jotain voi vaikka sattua. 


Minusta ei tullut rohkeaa ja kannustavaa tsemppiäitiä. Minusta tuli äiti joka antaa kyllä lapsensa kokeilla rajojaan ja osaamistaan. Seison vieressä, puristelen käsiäni ja hoen välillä itsekseni, välillä lapselle mantraa "älä älä, varo varo, hidasta, katso eteesi, ohjaa, jarruta jo, HEEEEI!"


Vastasyntynyt on jotain uskomattoman herkkää, ja sitä haluaa suojella ja varjella kaikelta. Äidin kuuluukin kiintyä lapseensa ja haluta pitää se turvassa. Niin biologia toimii. Mutta tämä irti päästäminen, huh, ei ole helppoa. 

Kun on selvinnyt kaikista "apua, mitä jos mie pudotan sen/liukastun/unohdan sen jonnekin" jutuista, vauva alkaa tutkia maailmaa otsalohko edellä. Ja sitten kun nurin muksahtelu ja sohvalta alas pomppiminen on taputeltu, kaikkeen tulee lisää vauhtia, lisää jännitysmomentteja ja huimasti vähemmän kontrollia. Neljävuotiasta ei pidättele enää mikään, motoriikka on jo pitkälle kehittynyt ja oma tahtotila kokeilla korkealla. Äidin tehtäväksi jää vain uskaltaa päästää irti, antaa lupa yrittää ja epäonnistuakin.


Joululahjasta paljastui pinkki Stiga. Sillä saa mäessä jo ihan järjettömät vauhdit. Ensimmäiset viisi laskukertaa sydämeni hakkasi kurkussa ja kädet hikosivat ilman lapasiakin. Nyt luotan jo siihen, että ipana pärjää kyllä. Varmistan että mäki on turvallinen, toppuuttelen ettei tarvitsisi laskea sieltä ihan ylhäältä asti ja koitan peittää kauhunkiljaisuni innostuneella ilmeellä. Ja jos lasku päättyy rytinällä lumipenkkaan, on minulla tarjota lohduttavia pusuja ja kaiken parantavaa taikapölyä. Seuraavalla kerralla onnistut varmasti kulta!


Olenko ainut hermoheikko äiti?


14 kommenttia:

  1. Kaverini muutaman vuoden ikäinen poika laski pulkalla johonkin puskaan, jossa oksa repäisi valtavan haavan hänen poskeensa. Siinä komeilee iso arpi edelleen, vaikka pojalla on ikää jo 12 vuotta. Pojalla arpi tuo särmää, tytölle ei niinkään. Tämä samainen poika oli hieman vanhempana kyläpaikassa työntänyt sormensa paperisilppuriin ja jälki ei ollut kaunista katsottavaa. Siitäkin jäi arpi. Elämä opettaa, mutta myös jättää jälkensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tirsk. Juuri tätä tarkoitin! Älä kerro näitä juttuja eteenpäin, ensikertalaisäiti muuttuu hermoheikosta neuroottiseksi nanosekunnissa. :D

      Poista
  2. Just eilen puhuttiin aiheesta ystävän kanssa. Koitettiin järjellä selittää asiaa itellemme, yhtenä pointtina esim. se, että jos ei niiden anna koittaa rajojaan ja vähän teloakin, eihän ne 'oikeessa' maailmassa sitten osaa toimia ja ymmärrä omia kykyjään ja rajojaan, jos mutsi on aina ollut pehmustamassa menoa joka suunnast.
    I feel you ton Stigan kanssa. Meillä harrastetaan laskettelua koko perheen voimin, ja 3-vuotiaskin osaa. Sydän on meinannut pompata ulos kun se hyppää vaikka hyppyristä isoveljen perässä. Mut se osaa. Ja alkaa huutaa kaatuessa lähinnä siitä, jos joku yrittää tulla auttamaan ja hössöttämään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laskettelua! O.o Apua, sun hermot on terästä. Mie nään itsenikin rinteessä sellaiseksi vaaraksi itselleni, etten kovin hurjiin rinteisiin uskaltaudu. :D

      Poista
  3. Niin kauan kun ei tiedä kovin pahoista, ihan tavallisissa tilanteissa sattuneista onnettomuuksista, niin on helpompaa olla rentona ja antaa vaan lasten melskata. Mutta: mitä enemmän kuulee ihan vaan kotona tuolilta pudonneista ja melkein pään halkaisseista tai ihan vaan keinusta pudonneista ja jalat poikki -tapauksista, niin on aina vaikeampaa luottaa että mitään ihan tosi pahaa ei satu... vaikka eihän sitä yleensä naarmuja ja kolhuja pahempaa käy. Yleensä..
    Pumpulissa ei kuitenkaan voi ketään kasvattaa, joten riski on vaan otettava ja laitettava joskus silmät kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä! Kun vielä kestää sen että voi käydä pahasti jos tekee jotain vähän tavallista vaarallisempaa. Mutta kun kuulee niistä "kaksivuotias kuristui sälekaihtimien naruun" jutuista, tulee väkisinkin todella epämukava olo. Vahinko kun voi käydä kenelle vain, ja lapsen loukkaantuminen tai kuolema kaataa vanhemman maailman.

      Poista
  4. Ja oman lapsen vauvana menettäneenä olen yrittänyt tarkoituksella olla olematta liian ylisuojeleva, että lapset saavat olla lapsia, laskea mäkiä ja kiipeillä, kokeilla rajojaan, mutta toisaalta parvekkeen ovi ja ikkunat on tiukoilla säpillä kiinni etteivät pääse putoamaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekin yritän kovasti olla kieltämättä. Varoitan, huolehdin ja stressaan ajoittain ihan turhastakin, mutta kiellän vain jos toiminta on sarjaa "päätöntä juoksemista parkkipaikalla"..

      Poista
  5. Mä otin esikoisen synnyttyä asenteen, että jos jotain sattuu, niin se voi sattua vaikka sängystä noustessa. Toki olen lapsieni perään katsonut ja varoitellut, mutta en ole ollut "hermoheikko", vahinko tulee jos on tullakseen...
    Esikoinen kaatui koulumatkalla pyörällä niin pahasti, että suoleen tuli reikä. Milläs tämänkin olisit varoituksilla estänyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Au au. Au. Tuollekaan ei mitään mahda! Kolhut kuuluu elämään, vaikka oman lapsensa niiltä mieluusti säästäisikin.

      Poista
  6. Mulla on kaksi ääripäiden lasta. 4 v. poika, joka on niin varovainen ja tarkka kaikissa tekemisissään ettei tosikaan. Osaa kyllä irrotellakin välillä, mutta yleisesti ottaen ei ole koskaan halunnut ottaa turhia riskejä, "epäonnistua" tai tehdä vahingossakaan mitään mokaa (saatika tahallaan). Häntä siis joutuu oikeesti puskemaan eteenpäin ja rohkaisemaan ihan valtavasti itsensä haastamisessa. Onneksionneksi aika näyttää auttavan ja hänkin rohkenee jo hivenen kokeilla rajojaan. Sitten neiti 1 v. joka näytti koko porukalle närhen munat olemalla erittäin aktiivinen ja jäntevä vauva. Motoriset taidot on niin sanotusti kohdillaan. Tämä neiti ei tunnu pelkäävän mitään. Annan kyllä mennä aika vapaasti, mutta ihan selkeät vaaratilanteet yritän ehkäistä, koska tällä tyypillä on tässä vaiheessa vielä aivan liian suuret luulot omista kyvyistään :) Tuumailevan esikoisen jälkeen tämmönen rämäpää onkin ollut pienoinen yllätys! Siinä sitten kaiken keskellä minä yritän kannustaa yhtä ja rajoittaa toista :) Eniten murehdin jo nyt sitä päivää, kun nää ihmisenalut lähtevät ekaa kertaa yksin liikenteen sekaan, pihalle, koulumatkalle jne. Huhhuh.

    VastaaPoista
  7. Sitä jos miettii mitä itse on penskana saanut tehdä ja mitä on kokeiltu vanhemmilta salassa (nämä on juuri niitä joista kukaan ei halua kuulla tässä) niin olen varovainen. Sitten jos vertaan muihin niin en ole. Meillä on heiluttu kirveen kanssa, kiipeilty, törmäilty ja pahimmat turmat on kuitenkin sitten niitä kompastuttiin maton reunaan tapaturmia. Arpia en ole koskaan pelännyt. Omissakin kasvoissa komeilee arpi pulkkailun vauhdinhurmasta. Arvet vaan kuuluu kertomaan eletystä elämästä.

    TTosi

    VastaaPoista
  8. Huh! Ihanaa, että joku muukin näkee sielunsa silmin aina ne kamaluudet, joita lapselle voi sattua :D Järjellä ajatellen täytyisi antaa lapsen olla, mennä ja kokea. Tietyissä rajoissa tietysti. Ja toisaalta ne päänsisäiset kauhukuvat eivät jätä rauhaan. :D

    VastaaPoista
  9. Toivottavasti kaikki on hyvin eikä mitään ole sattunut. Blogissa on ollut sen verran pitkään hiljaista, käyn täällä usein kurkkimassa, joko olisi uusia kuulumisia.

    Neela

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...