9.12.15

Rajat ja rakkaus

Tähän alkuun syvä, syvä, syvä huokaus. 

Viisivuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä tyttäreni tietää säännöt, osaa noudattaa niitä, tietää mitä rikkeistä seuraa, ja ymmärtää oikean ja väärän päälle muutenkin. Mutta. Silti pitää kokeilla, josko tällä kertaa saisikin, josko se tänään ei olisi kiellettyä, josko tänään äitiä väsyttäisi sen verran ettei se edes huomaa jos mie ihan vähän vain.

Lisäksi viidessä vuodessa lapsi on oppinut myös missä minun rajani menevät. Ja Tirppa osaa kyllä vetää kaikista naruista ja painaa kaikista napeista, tietää mistä minulla palaa käpy, peliverkkarit ja viimeinen varapäre. 

Lapsen kanssa on sovittu tämän kuvan julkaisemisesta.
Kuvassa ei ole häpeävä lapsi, vaan iloinen lapsi joka on itse tehnyt ja kirjoittanut lupauksen,

 ja on ylpeä että aikoo pitää sen.

Tänään taas harjoiteltiin rajoja oikein urakalla. 

Lapsi piirsi melkein kaikkiin talouden tuolien pohjiin lyijykynillä nimiä ja kuvia ihmisistä jotka niillä yleensä istuvat. Siitä huolimatta, että tämä ei-piirretä-muualle-kuin-paperiin-keskustelu käytiin viimeksi viikko sitten, kun taideteos vain ilmestyi makuuhuoneen seinään. 

Toistin saman kuin viimeksikin, lapsi sai itse pestä sotkunsa. Hetkittäin draamaitkun yltyessä kovimmilleen meinasin jättää asian sikseen, mutta pidin sen minkä sanoin. Se joka sotkee, se siivoaa.

Kun tuolit oli itkupotkuraivareiden saattelemana kumitettu puhtaaksi, kävimme jo ihan rauhallisen keskustelun tavaroiden arvosta, sallituista piirtopaikoista (meillä on lapselle koko ajan rajoittamaton määrä piirrustuspaperia ja lisäksi väritys- ja tehtäväkirjoja) ja siitä mitä lupausten ja sääntöjen rikkominen tarkoittaa ja millainen olo siitä meille molemmille tulee.

Anteeksipyyntö oli vilpitön, ei väkisinpuserrettu noanteeks.

Tällä kertaa vaadin lupaamisen kirjallisena.

Sovimme yhdessä sanktiosta jos lupausta ei noudateta.

Joku ammattikasvattaja sanoo, että säännöt muistaa paremmin, ja niissä pysytään paremmin, kun lapsi on saanut olla mukana laatimassa niitä. En ole ihan varma, toistaiseksi menestys on ollut laihanlaista, mutta aion sitkeästi pysytellä tässä taktiikassa. Ensin korjataan omat sotkut. Sitten jutellaan. Sitten pyydetään anteeksi. Ja lopuksi sovitaan, miten jatkossa toimitaan.
(Sanokaa te kokeneemmat äidit, että sitkeys palkitaan. Joskus meinaa nimittäin usko loppua.)

Ja se tärkein vielä. 
Minä yritän surkeimpana huutotappelupäivänäkin silittää lapsen tukkaa, halata tiukasti ja sanoa rakastan sinua. Lapsen teot ajavat minulta välillä viimeisetkin lepakot vintiltä, mutta yritän aina muistaa kertoa lapselle, että vaikka olen vihainen hölmöilyistä, lasta itseään minä rakastan kovasti.


23 kommenttia:

  1. Mielestäni säännöt ovat tärkeitä ja samoin niiden noudattaminen. Tuo on kyllä hellyyttävin anteeksipyyntö ikinä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie uskon siihen että rajat ja säännöt tuo lapselle myös turvaa. Olen lapsentahtisuuden kannalla, mutta täysin vapaalla säännöttömällä kasvatuksella menisin näin temperamenttisen tyttölapsen kanssa ihan metsään.

      Lapsi pyysi minulta anteeksi. Kuvassa ei ole anteeksipyyntöä, vaan lupaus.

      Poista
  2. Sitkeys palkitaan! Mutta vielä jokusen kerran saat varmasti näitä samoja asioita käydä läpi. Jos miettii esimerkkinä sitä, että opetetaan lapsi sanomaan kiitos, niin aika monta kertaa sitä saa hokea, että "Mitä sanotaan?" Mutta sitten, kun ensimmäisen kerran kuulee lapsen sanovan sen automaattisesti ja vielä toisenkin kerran, niin voi todeta, että kannatti olla sitkeä!
    Tietyt säännöt ovat tärkeitä ja niitä pitää noudattaa :)

    Rose

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovinkaan tiukaksi kasvattajaksi en itseäni miellä. Pyydän, että ruokia maistetaan, ei yökkäillä millekään, sanotaan kiitos, anteeksi ja ole hyvä, eikä kenenkään omaisuutta ei tärvellä, eikä ketään satuteta. En mielestäni vaadi melkein viisivuotiaalta liikaa, ja uskon että näilläkin eväillä pääsisi aikuisenakin jo pitkälle. :)

      Poista
  3. Kannatan ehdottomasti sääntöjä. Kannatan myös tuota viimeiseksi kirjoittamaasi kappaletta. Kiitos tulee ennemmin tai myöhemmin: minun aikuinen poikani kirjoitti aivan hiljattain julkisesti Facebookissa mm näin: "lapsena äiti opetti sanomaan kiitos kun noustaan ruokapöydästä, pyytämään ja antamaan anteeksi ja tervehtimään naapureita. Kotiin voi myös aina mennä, olipa tilanne mikä tahansa". Minusta tuo oli liikuttavasti kirjoitettu. Koin ylpeänä onnistumisen iloa.

    Sitkeys kyllä palkitaan.

    Oikein hyvää joulun odotusta teidän koko perheellenne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä palkitsee edes lapsen kohdalla. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että olen väärässä.

      Poista
    2. Tarkennan vielä, että mielestäni et ole väärässä. Olet selkeästi oikeassa ja selvästi rakastat tytärtäsi yli kaiken. Kävele yli noiden mielipiteiden, joiden mukaan olet väärässä. Olet upea äiti.

      Omalla esimerkilläni halusin tosiaankin vain kertoa, että "sitkeys palkitaan".

      Poista
  4. Palkitaan kyllä. Ainakaan nuo meidän kuudesluokkalaiset eivät enää piirrä seiniin. Toivottavasti!
    Vanhin pojistani seinä- ja huonekalutaiteili aika isoksi saakka, koulullekin olemme päässeet hiomaan ja lakkaamaan pulpettia. Ajattelen, että jos nyt tuollaista piti tehdä, niin mieluummin pienenä kotiseiniin kuin teininä spraymaalilla julkisiin rakennuksiin.

    Oothan sie nähnyt FB:ssa mun kahden vanhimman pojan sormiväritaideteoksen, joka syntyi, kun piti olla päiväunilla?

    VastaaPoista
  5. Lapsella on eri kokeilu vaiheita ne menevät ohi meilläkin oli tuo piirtelyvaihe parvekkeeen seinässä komia piirrustus mutta en nostanu asiasta hirveetä haloota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko tämä hirveä haloo? Pidän blogia, kerron elämästämme, kerron lapsestani. Tämä postaus kertoo ensisijaisesti kasvattamisesta, se seinään piirtäminen on vain esimerkkinä. Jos raportoisin jokaisen seinään, lattiaan, kroppaan ja huonekaluihin piirtämisen, uhmavaiheet ja muut, en muuta tekisikään. Suonet että tämän kerran myönnän postauksen sivuaiheena, että minunkin lapseni on ihan lapsi vain, erehtyy ja oppii.

      Poista
  6. Kaikella rakkaudella sanoisin että tytön kuvan laittaminen anteeksipyyntöineen nettiin oli mielestäni vähän liikaa. Kaikki lapset lie piirtelevät vähän kotiaan ja tekevät muitakin kiellettyjä asioita. Älä liikaa kuluta voimiasi ja aikaasi moiseen koska siihen voi suhtautua toisinkin. Vaikka että kas, teit kodista kauniimman, anna äitikin piirtää. Oletteko löytäneet purkka- ja räkäpalleroita listittyinä pöytälevyjen alta? Lapsesi on kärsinyt paljon sairaudestasi ja joskus se jollakin tapaa purkautuu ulos. Hellikää toisianne sillä maailma ei kaadu noin pieniin. Ethän loukkaantunut, pidän teistä molemmista ja blogistasi paljon. Sinulla on niin ihana tytär ja olet itse sankaritar-tyyppi jaksamisesi kanssa. Iki-ihanaista Joulun odotusta ja Joulua perheellenne. t. olisipitänyttehdäpaljontoisin-äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä asialla nyt ei ole mitään, ei niin mitään tekemistä minun sairauteni kanssa. Ei sitä ihan kaikkeen tarvitse mukaan vetää.

      Ei, en aio sanoa että kiitos kulta kun rikoit yhdessä sovittua sääntöä ja piirsit äidin satojen eurojen arvoisiin perintötuoleihin. Kannustan lasta sata lasissa toteuttamaan luovuuttaan, mutta ei minun tarvitse hyväksyä taidevandalismia. ;) Annan lapselle päivittäin tunnustusta ja positiivista huomiota, mutta minusta velvollisuuteni äitinä on myös olla selkeä siinä, mikä on sallittua käytöstä ja toimintaa.

      Vielä korostaisin tähän, kuva EI ole lapselta anteeksipyyntö, kuvassa EI ole häpeävää lasta. Kuvassa on YLPEÄ lapsi, lapsi joka teki lupauksen, kirjoitti sen itse ja halusi seistä sanojensa takana, kirjaimellsesti.

      Olisipitänyttehdäpaljontoisin. Minä en usko, että tämä on se asia jota kadun äitiyteni valinnoista.

      Poista
    2. Minä olen sinun kanssasi täysin samaa mieltä.
      Sääntöjä on rikottu, vauriot korjattu, asia sovittu ja molemmille jäänyt hyvä mieli.
      Miten asiassa enää olisi paremmin voinut toimia.

      Poista
    3. Täytyy kyllä sanoa, että itselläni ei tulisi mieleenkään kehua, jos joku piirtäisi kotona seiniin tai huonekaluihin. Se on kiellettyä! Jos vanhemmat eivät opasta kotona mikä on oikein ja mikä väärin, niin kuka sen tekee?
      Rose

      Poista
  7. Aika paljon arvostelua olet saanut. Mun mielestä oot toiminut hienosti. Lapsi siivoaa omat jälkensä. Jokainen valitsee itse, että millaisia kuvia lapsestaan laittaa nettiin. Tässä kuvassa ei ole mitään kauhisteltavaa. Lapsen kanssa on asiasta puhuttu ja lapsi on kuvassa ylpeänä päätöksestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En julkaise lapsesta mitään sellaisia kuvia, joista lapsi kärsisi niiden tultua esille vuosien tai vuosikymmenten päästä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi tämä kuva aiheuttaa tälläisen paskamyrskyn, kun muut äidit voivat julkaista lapsistaan pylly paljaana juoksentelukuvia netissä ja kaikki ovat vain awwwww.

      Poista
  8. Siis. Mitä. Ihmettä??? Minusta et todellakaan vaikuta tiukalta vanhemmalta! Minä vaan instagramissa ihailin miten fiksusti mielestäni hoidit tämän. Mutta hirveesti olet saanut kritiikkiä niskaan, en ymmärrä. Niinkuin eilinen anonyymi 17.53 sanoi, kaikille jäi hyvä mieli ja teko on sovitettu, eikö näin juuri ole tarkoitus toimia? En itsekään kiittelisi lasta joka piirtäisi pöytään. Kyllä siitä saisi ihan samalla lailla putsata sotkunsa, niin olen minäkin aikoinani putsannut (tosin meillä siihen taisi kuulua molemminpuolinen huuto, mikä sitten ei ollutkaan niin kiva)...
    Ohjaan lapsia ja alan nyt ymmärtää miksi osalla ei mene meidän säännöt (jotka joukkuetoiminnan kannalta välttämättömiä) perille, tai niitä testaillaan koko ajan. Huoh.
    Eli ole ylpeä kasvatustyylistäsi! Mie haluaisin tulevaisuudessa olla monissa asioissa samanlainen fiksu ja lasta kuunteleva äiti kuin sinä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä miullakin hermo menee, korotan ääntä ja huudankin joskus kun lapsen kiljumisen yli muuten saa ääntään kuuluviin. Mutta pyrin siihen, ettei tilanteen jälkeen kenelläkään ole paha mieli, jos olen omasta mielestäni hoitanut asian huonosti, pyydän minäkin käytöstäni anteeksi. Äideilläkin on tunteet ja oikeus suuttua - luulisin.

      Tästä blogin pitämisestä saa vuosisadan äitimorkkikset kun erehdyt kertomaan ettet ole pyhimys. En voi suositella.

      Poista
  9. Kysäisen nyt tämän postauksen yhteydessä, vaikkei tähän suoraan liitykään, paria asiaa, jotka ovat mietityttäneet. Kirjoitit aikoinaan, kun odotit Tirppaa tai hän oli vasta vauva (en muista ihan tarkkaan), ettei lapsen isä halua tunnustaa isyyttään. Onko miehesi nyt tutustuttuaan lapseen myös virallistanut isyytensä? Ja toisekseen, miten olette suunnitelleet pärjäämisenne, mikäli tarvitset edelleen hoitoja kun muutatte pohjoiseen? Turvaverkkosi jäävät kotiseudulle, mutta onko miehesi työ pohjoisessa sellaista, että hän voi kantaa vastuun arjesta, jos olet sairaalassa? En tiedä haluatko avata näitä asioita tässä kohtaa, mutta kysyn kuitenkin kun näitä olen miettinyt. :) Voimia tähän hetkeen, vaikka tulokset sairaalasta eivät varmasti olleet sellaisia kuin toivoit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei ole enää viisivuotiaan kohdalla kovin yksinkertainen prosessi, ja toistaiseksi ollut myös epäolennaista. Asia muuttuu avioliiton myötä, siihen asti olen lapsen ainut huoltaja.

      Pohjoinen ja hoidot eivät toimi kombinaationa. Toivon, että ne ovat ohi ennen muuttopäivää, ja jos ei, meidän täytyy toistaiseksi jäädä tänne, ellei miehen työnantaja jousta poikkeussyistä. Miehen äiti pääsee eläkkeelle muuton jälkeisenä keväänä, silloin meillä on vaihtoehtoja vaikka hoitoni vaatisikin sairaalajaksoja.

      Itsekään en tiedä kaikkea, ja kaikesta ei kannata tehdä tarkkoja suunnitelmia, menevät vaihtoon kuitenkin nyt kun tilanne vielä elää hoitojen suhteen.

      Poista
  10. Olet niin oikeilla linjoilla tyttäresi kasvatuksessa! Itselläni on 3 tytärtä,jotka olen myös kasvattanut "rajat ja rakkaus"-systeemillä. Ja vaikka välillä on ollut melkoista vääntöä noiden sääntöjen noudattamisen kanssa,koen että se on siltikin kannattanut. Päiväkodista ja koulusta on nimittäin tullut mieltä lämmittävää palautetta lasteni käytöksistä...
    Ja kun omilla lapsilla on kauniit käytöstavat hallinnassa,he itsekin ihmettelevät,miksi joku kaveri käyttäytyy ihan eri tavalla kuin tilanteessa kuuluisi...Saattavatpa joskus jopa huomauttaa siitä lapselle tai ihmetellä kovaan ääneen sen lapsen vanhemmankin kuullen,miksi tuo lapsi ei osaa käyttäytyä... (enkä siis tarkoita tässä erityislapsia,joiden käytös saattaa olla tahattomasti hallitsematonta).

    Itse olen "ammattikasvattaja", töissä päiväkodissa. Ja siellä kuule näkee jos jonkinlaista perheen pikku tyrannia,joiden "pillin mukaan" vanhemmat tanssivat ihan sata lasissa... Hirveää katseltavaa kerta kaikkiaan!!

    t: eräs,joka yleensä paljastaa nimensä,mutta ei tällä kertaa tuon viimeisen kirjoittamansa kappaleen vuoksi halua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli 3v sellainen vaihe, että olin ihan varma että kuka tahansa osaisi kasvattaa miun lastani paremmin. Mutta silloin omaa oloa helpotti sekin, että päiväkodin tädit nostivat yhtälailla kädet pystyyn, eivät enää keksineet keinoja joilla hallita hillittömiä uhmakohtauksia. Ja se vaihe meni ohi. Ja olen ikuisesti kiitollinen siitä, että meidän elämässä on myös teitä ammattikasvattajia, joilla oli antaa aina uusi kortti kokeiltavaksi loputtomassa mahdottomien tilanteiden suossa, ja lempeyttä antaa myös minulle armoa, aina ei tarvinnut jaksaa käydä sitä päiväkodin eteisen kädenvääntöä lapsen kanssa, joskus lapsi oli puettu valmiiksi, joku muu kävi sen taistelun vaikka olisi helpommallakin päässyt. <3 Nyt on ihana kun lapsen ymmärrys on kasvanut niin paljon, että lähes kaikesta voi neuvotella ja keskustella, kunhan kenelläkään ei ole nälkä, kiire tai väsy. ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...