8.2.15

Älä älä, varo varo, hidasta hidasta!

Olin ihan varma, että minusta tulisi yksi niistä äideistä, jotka antavat lapsen kokeilla rajojaan liikunnallisesti mielin määrin. Katsoisin tyynenä kun ipana kiipeää puuhun, taikoisin laastareita, tsemppipuheita ja parantavia puhalluksia tarpeen mukaan. 


Ja yritänhän minä. Käsilaukussa on keijukuvioisia tatuointilaastareita, ja kireä hymy kasvoilla hoen (itselleni) "hyvin se menee" kun lapsi haluaa tasapainoilla, kiipeillä ja juosta päätöntä vauhtia jäisellä leikkikentällä. 


Sisäisesti panikoin. Miun ainut lapseni. Nyt se katkoo jalkansa, murtaa kätensä, halkoo kallonsa ja kuolee. Kun lapsi pomppii trampoliinilla, muistan ne lehtijutut kaksivuotiaista sairaalassa molemmat sääret katkenneina. Kun ipana juoksee loivaa rintettä alaspäin, muistan ala-asteen Jennan jolta katkesi etuhampaat kun se juoksi alas liukumäkeä. Kun se kiipeää puuhun, olen varma että se tippuu, jää jumiin tai repii ihonsa oksantynkiin. Hiihtäessä ja luistellessa näen sieluni silmin miten se viiltää itsensä luistimen teriin tai teloo itsensä sauvankärjellä. 


Järjellä ajateltuna lapset ovat aina hiihtäneet, luistelleet ja laskeneet mäkeä. En voi jättää viemättä lasta rannalle siksi että joka kesä joku onneton lapsiparka jää vahingossa vahtimatta ja hukkuu laiturin viereen. En voi kieltää mäenlaskua vain koska pelkään murtuneita luita ja kivusta huutavaa lasta. Annan harjoitella saksilla leikkaamista vaikka jännitän koko ajan leikkaako se sormeensa. Opetan häntä ajamaan polkupyörällä, vaikka muistan kyllä miten paljon asfaltti-ihottuma kirvelee. Minäkin sain pienenä opetella luistelemaan, siitä huolimatta, että ensimmäinen luistelukoulutuntini päättyi tikkausreissuun.

En yksinkertaisesti voi kääriä lastani pumpuliin, koska jotain voi vaikka sattua. 


Minusta ei tullut rohkeaa ja kannustavaa tsemppiäitiä. Minusta tuli äiti joka antaa kyllä lapsensa kokeilla rajojaan ja osaamistaan. Seison vieressä, puristelen käsiäni ja hoen välillä itsekseni, välillä lapselle mantraa "älä älä, varo varo, hidasta, katso eteesi, ohjaa, jarruta jo, HEEEEI!"


Vastasyntynyt on jotain uskomattoman herkkää, ja sitä haluaa suojella ja varjella kaikelta. Äidin kuuluukin kiintyä lapseensa ja haluta pitää se turvassa. Niin biologia toimii. Mutta tämä irti päästäminen, huh, ei ole helppoa. 

Kun on selvinnyt kaikista "apua, mitä jos mie pudotan sen/liukastun/unohdan sen jonnekin" jutuista, vauva alkaa tutkia maailmaa otsalohko edellä. Ja sitten kun nurin muksahtelu ja sohvalta alas pomppiminen on taputeltu, kaikkeen tulee lisää vauhtia, lisää jännitysmomentteja ja huimasti vähemmän kontrollia. Neljävuotiasta ei pidättele enää mikään, motoriikka on jo pitkälle kehittynyt ja oma tahtotila kokeilla korkealla. Äidin tehtäväksi jää vain uskaltaa päästää irti, antaa lupa yrittää ja epäonnistuakin.


Joululahjasta paljastui pinkki Stiga. Sillä saa mäessä jo ihan järjettömät vauhdit. Ensimmäiset viisi laskukertaa sydämeni hakkasi kurkussa ja kädet hikosivat ilman lapasiakin. Nyt luotan jo siihen, että ipana pärjää kyllä. Varmistan että mäki on turvallinen, toppuuttelen ettei tarvitsisi laskea sieltä ihan ylhäältä asti ja koitan peittää kauhunkiljaisuni innostuneella ilmeellä. Ja jos lasku päättyy rytinällä lumipenkkaan, on minulla tarjota lohduttavia pusuja ja kaiken parantavaa taikapölyä. Seuraavalla kerralla onnistut varmasti kulta!


Olenko ainut hermoheikko äiti?


2.2.15

Tuottelias taiteilija

Meillä on pienimuotoinen arkistointihaaste. Sen aiheuttaa erittäin tuotelias neljävuotias. Tiedättehän, erittäin tuottelias, sellainen jolle on ihan ok haaste kuluttaa yhdessä viikonlopussa loppuun puoli pakettia kopiopaperia, rasiallinen tusseja ja puolet vesiväripaletista.


Yhdessä iltapäivässä pelkästään piirrustusmaalauksia syntyy parisenkymmentä. Siihen sitten vielä päälle ne sata kirjettä ja kirjoitusharjoitusta. Kaikkiin kuviin neiti paneutuu samalla intohimolla, enää ei vain maalata jotain paperille, vaan kuvissa on auringon valoa Afrikassa, vesirokkosairaala, keväinen kukkaniitty ja meidän koko perhe. Harmi vain, etten hallinnoi kansallisarkistoa, vaan pieniä tupaten täysiä kaappeja. Paljon pitää karsia, ja niille säästettävillekin keksiä säilytystapa.

Iltapäivän satoa.
Uudet tussit. Syntymäpäivälahjaksi saadut piirrettiin jo loppuun. 
Vesiväreistä loppui ensimmäisenä tummanpunainen.

Olen valokuvannut isoimman osan esittävistä kuvista tietokoneelle, ja valikoinut ne huolellisimmat tai herttaisimmat työt säästettävien pinoon askartelukaappiin. Pikkuhiljaa se pino alkaa olemaan siinä pisteessä, että se kaatuu syliin joka kerta kaappia raottaessa. Jotain on siis kehiteltävä.


Miten te säilytätte pienten taiteilijoiden teoksia?
Mitä jää säästöön, mikä menee paperinkeräykseen?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...