18.7.15

Voimainkoetus

Yksi isoimmista murheistani on tänä vuonna ollut käsieni ja jalkojeni hallinnan menettäminen. Niiden perään olen itkenyt, niiden takia olen epäillyt toipumistani kokonaisuudessaan, vaikka muuten olenkin pysytellyt varmana paranemisesta. Paranemisesta olen ollut varma silloinkin kun varmuuteen ei annettu mitään syytä.

Käsillä tekeminen ja omin jaloin liikkuminen ovat iso osa sitä, kuka ja mikä minä olen, kuten blogia pidempään lukeneet varsin hyvin tietävät. Tärisevät ja voimattomat kädet ja kävelykelvottomat jalat aiheuttivat melkoisen identiteettikriisin, vaikka voisi kuvitella, että syöpä itsessään ja ulkonäkömuutokset olisivat kovempi paikka.


Syöpähoidoista ja syövästä on paljon sivuoireita, jotka murentavat myös jaksamista. Eri lääkkeet veivät minulta murusia itsestäni. Sanoin hyvästi keskittymiskyvylle, kivuttomille päiville, katkeamattomille yöunille ja vaivattomalle hengittämiselle.

Kun koko päivän keskittyy hengittämään sisään ja ulos sohvalla kattoa tuijottaen ja samalla sisältä levottomana vapisten, ei tärkeysjärjestykseen mahdu edes listalle leipominen tai käsityöt.


Nyt sytostaattimyrkyt ovat takanapäin, ja alan kuntouttamaan itseäni, palaamaan päiväjärjestykseen. Asiat jotka ennen hoidin vasemmalla kädellä siinä sivussa vaativat nyt ponnistelua, lepotaukoja ja kiivasta eteenpäin puskemista. Mutta olen valmis siihen.

Hoidot jatkuvat vielä, eikä takeita paranemisesta ole vieläkään, mutta edessä olevat hoidot ovat luultavasti armollisempia keholleni. Minäkin yritän olla.


Tällä viikolla valmistin nämä kuvien kolme kakkua. Hitaasti. Kädet vapisten. Itseäni kyseenalaistaen. Epäonnistuen, turhautumisen kyyneleitä itkien.

Mutta myös ilosta hihkuen, instagrammissa hehkuttaen ja aidosti innostuen. Kun laskin kakut maailmalle, jäljelle jäi vain tyytyväisyys. Tein, osasin, onnistuin.


Aikaa tämä toipuminen tulee viemään.

Tähänkin pätee se mitä olen sanonut alusta asti: Miut on tehty jostain sitkeämmästä.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...