30.8.15

Mummoherkkua

Joskus vanhat reseptit ovat parempia kuin nippu uusia. Kaikkien uusien jälkiruokavillitysten keskellä unohtuu, miten hyviä ja edullisia jälkiruokia perheenemännät tekivät ennenkin. Vispipuuro, marjakiisseli ja kaneliässät pieksevät välillä mennen tullen koreilevat mousset ja macaronssit. 

Yksi suosikeistani on riisivanukas, jota toki saa kaupastakin riisifruttina, mutta kauppaversio ei pääse kovinkaan lähelle tätä samettisen pehmeää herkkujälkkäriä. Gurmee-blogissa oli mukavan simppeli ja ärsyttävänkin terveellinen versio tästä herkusta. Itse makeutin koivusokerin puutteessa kermavaahdon hunajalla ja aidolla vaniljalla ennen puuron kanssa sekoittamista, ja varsin hyvää tuli näinkin.


Riisivanukas

Puoli litraa maitoa (mitä rasvaisempi, sen parempi)
desi puuroriisiä
ripaus suolaa
2dl  kermaa
makeutusta oman maun mukaan

Laita riisit, maito ja suola kattilaan, hauduta matalalla lämmöllä kypsäksi. Jäähdytä. Vaahdota kerma ja mausta se sokerilla/hunajalla/vaniljalla/millä tykkäät. Jos jäähtynyt riisipuuro on supertymäkkää niinkuin omani oli, höllää sitä vähän maidolla ennen kermaan sekoittamista. Kääntele riisipuuro hellästi kermavaahtoon ja tarkista maku. 

Kiireisempi äiti keittelee puuron aamulla ja antaa sen jäähtyä päivän aikana itsekseen, ja valmistaa herkun loppuun sopivasti iltapalaksi.


Kirsikka-punaherukkapikahillo

Kirsikoita
punaherukoita
ruokosokeria

Laita kattilaan kirsikoita (ilman kiviä) ja punaherukoita ja oman fiiliksen mukaan sokeria. Keittele kunnes paksunee. Anna jäähtyä, sekoittele välillä ettei muodostu kalvoa.

En usko, että tämä kelpaisi säilöttäväksi, mutta heti syötäväksi hirmu hyvää ja säilyy jääkaapissa yhtä kauan kuin riisivanukaskin.



Vähän malttiahan tämä resepti vaatii, kun puuron keittelyyn ja jäähdyttämiseen menee pieni ikuisuus, mutta samalla vaivalla tätä tekee saavillisen kuin pikkuannoksen. Voi sitten kutsua vaikka kaikki naapuruston lapset jälkiruokakulhon ääreen.

Oma lapseni tietysti päätti vieroksua koko ajatusta riisipuurojälkiruoasta, mutta eiköhän neitikin vielä muuta mieltään kunhan suu tottuu koostumukseen. Ja jos ei, no, enemmän minulle!

18.8.15

Epävarmuuden kanssa elämisestä


Olen mielestäni melko kestävää tekoa. Elämä ei ole antanut minulle koskaan niitä helpoimpia reittejä kuljettaviksi, mutta olen ottanut ne osaksi matkaani ja pyrkinyt viimeistään jälkikäteen tekemään sovun niin ihmisten kuin tilanteidenkin kanssa. 

Jatkan aina elämääni eteenpäin luottaen siihen, että olen tehnyt hyvin, ja että helpompaa kulkua on edessä päin.


Tämä viimeisin lisäys on jo minunkin mittapuullani vähän liikaa, monella tapaa. Ikävintä silti on tämä jatkuvasti kalvava epävarmuus tulevasta.

Haluaisin suunnitella häitämme, miettiä tulevia työpaikkoja, uutta kotipaikkakuntaa, Tirpan koulutaivalta ja matkoja kauaksi kotoa. Kuitenkin joka kerta, kun huomaan innostuneeni jostakin liiaksi, kun kuvailen ystävälleni unelmieni hääpukua, kun puhun siitä miten haluan antaa Tirpalle saksalaisen perinteen mukaisesti Schultüten ensimmäiseksi koulupäiväksi, kun puhun Isäihmiselle vanhaksi tulemisesta toteenkäyvänä todellisuutena.. pysähdyn. Muistan, ettei kukaan ole luvannut minulle että tästä selvitään varmasti, että saan pitää haaveeni ja unelmani ja toteuttaa niitä.


Kärsivällisyys ei ole yksi hyveistäni. Ja syövällä on ihan oma tahtinsa, jonka mukaan minunkin on matkattava. 

Jos matka teho-osastolta ensimmäiselle kotilomalle tuntui maratoonilta, oli sytostaattijaksot yksi maailmanympärysvaellus. 

Viimeisimmän kuukauden sen sijaan olen istunut kotona, tekemättä mitään, ja kuulostellut oloani. Olen toki kuntouttanut jalkojani ja nauttinut sivuoireiden haalistumisesta, mutta myös tärissyt kärsimättömyydessäni, koska olen tiennyt, että kasvaimesta jäi jäljelle aivan liikaa sytostaattien jäljiltä. Olen välillä herännyt öisin ja kuvitellut tuntevani taas sen valtavan painon rintakehän sisällä, joka aikaisemmin jätti minut haukkomaan henkeäni. Paino on oikeasti poissa, ja henki kulkee, mutta kipu on jäljellä muistuttamassa, etten ole vielä parantunut.

Huomenna aloitan jälleen uuden taipaleen, kun lääkärit uudessa sairaalassa kartoittavat, mitä sädehoidolla on tarjota minulle. Minä asetan toivoni heihin, sillä olen kärsimätön saamaan elämäni takaisin omaan hallintaani.


Tämä epävarmuus ja kärsimättömyys tekee minusta huonon matkakumppanin. Poukkoilen ja haluan nähdä kaiken, mutta en halua suunnitella mitään huomiseksi. Kuitenkin haluan jättää välistä kaikki maamerkit ja nähtävyydet, ja kiiruhtaa perille. 

Useimmiten en tiedä itsekään, mitä kaipaan. Huomaan ärtyväni kaikista annetuista vaihtoehdoista, turhautuvani ystävällisyydestä ja suuttuvani huolimattomasti asetelluista sanoista. En kaipaa sääliä, mutta ehkä myötätuntoa. En kaipaa tekopirteyttä, mutta tarvitsen positiivisuutta. Nautin arkipäiväisyydestä, mutta kuitenkin haluaisin juhlia jokaisen ohi kuluvan päivän. Haluaisin varmuuden siitä, että saan aina uuden tilaisuuden kertoa ihmisilleni, miten tärkeässä osassa he minulle ovat, että minullakin olisi oikeus kiukutteluun, huonoihin päiviin ja ajoittaiseen kohtuuttomuuteen, koska edessä on riittävästi aikaa tehdä sovinto.


Raastavimmaksi epävarmuuden tekee se, että kaikki ennusteetkin annetaan vain kolmen vuoden päähän. Jos (ja kun!) hoidot tepsivät täysin ja onnistun puskemaan läpi minulle annetuista todennäköisyyksistä, jäljelle jää siltikin pieni nakuttava ääni, rintakehän sisälle pieni kasvaimen siemen ja hoitojen myötä myös kohonneet muiden syöpien riskit. Ja tieto siitä, miten helposti olisin jo voinut menettää tämänkin mahdollisuuden.

Pelkään, että kaiken tämän pelkäämisen jälkeen askeleeni ei enää koskaan ole huoleton ja kevyt. Että epävarmuus on painavana repussa, eikä usko tulevaan enää siivitä matkaa.

Toivon, että minulla on elämässäni aina ihmisiä, jotka kykenevät näkemään milloin kaipaan vähän myötätuulta, kantoapua lastini kanssa ja kyynerpään johon tukeutua kun horjun. Luotan siihen, etten jää edes epävarmuudessani yksin, kelpaan vaikken ole joka hetki tsemppari, taistelija ja selviytyjä.


Niin paljon asioita, joista olen epävarma ja joiden takia olen aika ajoin ihan hukassa, ja sitten kuitenkin syvä varmuus siitä tärkeimmästä. Ja se on oikeastaan ainut asia millä on merkitystä. Voi laskea itsensä niihin onnekkaisiin.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...