31.10.15

Syksyisä hääkakku

Vuosia sitten tein eräälle vuosia täyttävälle biologille syntymäpäiväkakut. Tänä syksynä sain kunnian tehdä hänen tärkeimpään päiväänsä kakun, kun he puolisonsa kanssa sanoivat toisilleen tahdon.



Kakkuun pyydettiin koristeeksi syksyisiä kasveja, ja erityisesti vaahteranlehtiä, koska pariskunnan mies on kotoisin siitä vaahteranlehtimaasta. Sommittelin asetelman rakkaudenpunaisista ruusuista, pihlajasta, vaahterasta, tammesta, saniaisista ja paljaista suklaarisuista. Päällisen sävytin siniharmaaksi, koska ruskan värit ovat aina eniten edukseen syksyistä taivasta vasten.

Koristeet ja päällinen ovat marsipaania, sävytykset tein elintarvikeväreillä ja kimalteilla. 

Sisällä on kostutettua sacherpohjaa ja moussea kirpeistä marjoista, se kun osoittautui edellisessä kakussa hyväksi yhdistelmäksi. 



Selittämätön on meidät salaa vihkinyt
käskenyt meitä muuttamaan sanat lihaksi,
muuttolinnun kirkaisuksi
matkalla mantereelta mantereelle, 
ihmeen merkiksi:
Mitä enemmän jaamme öitämme,
olemme taivaankappaleita toisillemme,
sitä kokonaisemmiksi tulevat päivämme.

-Tommy Tabermann-

29.10.15

DIY - Elsan kruunajaismekko

Meillä on tällä viikolla kahdet Halloweenpippalot, ja Tirppa halusi mennä kuningattarena. Siis Arendalin Kuningatar Elsana. Halloweenin synkähkön luonteen takia päädyimme "kruunajaismekkoon", emmekä siihen Elsamekkoon. 

(Jos Disneyn Frozen ei ole tuttu, tästä on kyse: KLIK!)


Elsa coronation dress diy

En nyt väitä menneeni siitä mistä aita on matalin, mutta helpotin urakkaa parilla pikku jutulla. 

Ensinnäkin mekon kangas on euron kalliimpaa per metri kuin se halvin kiiltävä vihreä vuorisilkki. Tukuisampaa kangasta on ilo ommella. 

Toisekseen mekko on malliltaan essu, ei varsinaisesti siis mekko lainkaan. Yläosa on essulappu, helma menee selän taakse asti ja kiinnittyy nauhoilla. Näin vältyin vaikeammilta mittaamisilta, vetoketjuilta, tarranauhoilta ja kuminauhaompeleilta. Ja asu mahtuu silti pitkään.

Ja essun alla on aivan tavallinen musta trikoopaita vaatekaapin hyllyltä.

Ja se olennainen: annoin piiloon jäävien virheiden olla. Purin tehdessäni vain yhden virhearviosauman.


Viitta ei ole ihan puoliympyrä, eikä ihan neljännesympyrä, vaan jotain siltä väliltä, niin iso kuin metristä kangasta sai. Vuori on ommeltu päälliseen kiinni vain ylä- ja sivureunoista. Kauluksessa on vähän tukikangasta sisällä, että se pysyisi ryhdikkäästi pystyssä. Kiinnityslenksun ideoin lennossa kun mitoitus meni pieleen ja valmis viitta kuulemma kuristi liikaa, T ei ole ikinä arvostanut liian lähelle kaulaa tulevia juttuja. Superkimaltavan jalokivinapin toi anoppi Tallinnan matkaltaan.


Essulapun kuviointi on tehty aplikoimalla kangastilkuista ja kultareunat vinonauhaa, vähemmän taidokkaasti ommeltuna jos liian läheltä katsoo. Kiinnitys takana ja niskan takana mustilla satiininauhoilla.



Näissä kuvissa vähän havainnollistusta asun rakenteesta. Helma on suorakaide, jonka rypytin vyötärökaitaleen sisälle. Essulappu on kiinni vyötärökaitaleessa vain pienillä ompeleilla sivuista ja alakulma käsin harsittu.

Pippaloihin laitetaan mustat housut alle niin ei tarvitse miettiä takaa vilkkuvia pinkkejä fleecepöksyjä..


Vihonviimeiseksi harjoiteltiin vähän kampauksen tekoakin, ja ihan tavallisella ranskanletillä ja kahdella pinnillä sai tarpeeksi näköistä aikaiseksi.


Ei tästä nyt oikein tutoriaalia tullut, mutta jospa saisitte ideasta kiinni!

Kysymyksiä äidistä, neljävuotias vastaa

Lueskelin blogijuttuja taaksepäin, ja löysin viime vuodelta haastatelun, jonka halusin uusia tällekin vuodelle. Näistä sen kasvun ja kehityksen kuulee, vaikka kuvistakin sen aavistaa.

Tirppa, 4 vuotta ja 9 kuukautta:


Mitä äiti aina sanoo?
- Syömään!

Miksi äiti on onnellinen?
- Kun mie olen vähän ollut kiltti. Tai jos me tehdään kotihommia yhdessä.

Mikä tekee äitin surulliseksi?
- Noku mie huudan ja äitille tulee niin paha mieli että sitten sekin välillä huutaa.

Miten äiti saa sinut nauramaan?
- No vaikka jos äiti hassuttelee ja pidetään halipusihetkeä ja äiti laulaa kun polkee pyörää.

Millainen äiti oli lapsena?
- En mie tiiä. Ei vielä kenenkään äiti, kun mie en ollut silloin vielä syntynytkään. Mistä mie voisin tietää?

Kuinka pitkä äiti on?
- Aikuinen. No isompi miusta. Enkä mie osaa laskea kuin kuuteentoista.

Kuinka vanha äiti on?
- Vanhempi ku viimeksi.

Mitä äiti tekee mieluiten?
- Tietty tekee sen kakkuhommia.

Mitä äiti tekee silloin kun et ole paikalla?
- On sairaalassa kokoajan. Tai aikuisten keskusteluissa mihin lapsia ei saa ottaa.

Missä äiti on tosi hyvä?
- Muistipelissä.

Missä äiti on huono?
- Arvuutteluissa. Se ei osaa vastata riimikysymyksiin. Älä rantaan mene, siellä on rosvon....?

Mitä äiti tekee töissä?
- Leipoo herkkuja.

Mikä on äitin lempiruokaa?
- Pasta.

Miksi olet ylpeä äitistä?
- Nooo koska se leikkii mun kanssa ja tekee hienoja legotaloja.

Jos äiti olisi eläin, mikä eläin äiti olisi?
- Koira tai kissa. Äiti olis villakoira tai kääpiökissa.

Mitä sinä ja äiti teette yhdessä?
- Me tehtäis.. käytäis ulkona ja sisällä sitten pelattaisiin lautapeliä.

Mitä samaa sinussa ja äitissä on?
- Meillä oli samanlaiset hiukset. Nyt on enää vaan naamat.

Mitä erilaista meissä on?
- No ne tukat. Ja tissit. Miulla ei ole vielä.

Mistä tiedät että äiti rakastaa sinua?
- Mie oon sen tytär ja oon sen tytär aina. Ja tyttäriä rakastetaan aina. Niin se menee.

Minne äiti haluaa mennä?
- Kanttarelleja keräämään. Mutta niitä ei enää ole, eikä marjojakaan ja metsässä on enää vaan märkää.

"Äiti onneksi kohta on talvi. Kun sitten sen jälkeen on taas kevät ja kesä ja kukkia. Tähän aikaan vuodesta ei löydä enää kukkia luonnosta eikä pihamaalta. Syksy on tylsintä kaikesta kun on pimeetä ja märkää eikä kukkia."

26.10.15

Jotain valmista ja purppuranpunaista

Hiukan häveten täytyy myöntää, etten ole tainnut tänä vuonna saada valmiiksi asti kuin yhden virkkuu/neulomustyön. Kaikki muu on autuaasti kesken innon, keskittymiskyvyn tai jaksamisen loputtua kesken. Lankakin tainnut loppua parista työstä ennen loppusuoraa.


Tämän pikaisen ja rouhean työn sain valmiiksi, vaikka kude meinasi loppua kesken ja meni soveltamiseksi. Äitini on vihjaillut jo viime vuonna, että vuosia sitten virkkaamani matto alkaa olla melko haalistunut sävyltään käytyään pesussa jos ei nyt viikoittain, niin ainakin kuukausittain. Että josko minä ehtisin ja jaksaisin uuden tehdä.

Tänä vuonna käsityöt ovat olleet vähän pannassa, mutta tässä sain pitää isoa koukkua, tehdä löysiä silmukoita ja luvan kanssa lepuuttaa käsiä sylissä koko tekemisen ajan. Tuntui, että tämä valmistui jopa helpommin kuin edellinen, jonka yritin sitkeästi virkata tiukaksi ja tasaiseksi kädet maitohapoilla.


Yllättävän siisti siitä tuli, vaikka käsiala oli yhtä epätasaista kuin kudekin. Ehkä ne tasoittivat toisiaan, tiedä häntä. 

Äitini oli iloinen saadessaan uuden vessanmaton eikä protestoinut vaihtunutta väriäkään. Ja mie olen iloinen joka kerta kun näen, että käsitöitäni arvostetaan ja käytetään. 

24.10.15

..tule hyvä kakku. Elefanttikakku!

Tänään on taas ollut ihan kädetön olo, mutta näköjään sähläämälläkin saa ihan sievää aikaisiksi. Tein ensimmäisen syntymäpäiväkakun pienelle E:lle, ja päälle toivottiin elefanttia. Muuten sainkin vapaat kädet, ja valinnan vaikeuden.



Sisällä on kostutettua sacherpohjaa ja moussea kirpeistä marjoista: punaherukkaa, vadelmaa, karpaloa ja puolukkaa. Mikäli en ihan erehdy niin täyteläinen tumma suklaapohja ja kirpsakka marja-tuorejuusto-kerma-täyte tulevat hyvin juttuun keskenään.



Päällinen ja koristeet ovat kauttaaltaan sokerimassaa. Kakun päävärin jätin valkoiseksi, jolloin leikattuun kakunpalaan ei hirveästi väriaineita osu, jos joku niitä arastelee. Väriä kakkuun sommittelin sitten viireillä, napeilla, nauhalla ja norsukoristeen alle askarrellulla matolla. 

Kakku ei meinaa kyllä kestää näin läheistä tarkastelua kuin näissä kuvissa, näkee ettei homma ole ihan hallussa. Onneksi yksivuotiaat eivät ole kovin kriittisiä kakun koristelujen suhteen..




Onnea E ensimmäisenä syntymäpäivänäsi!

22.10.15

Lisä-lisääntymiskysymysten loppu

Ihan alkuun, tämä saattaa olla ns. Too much information -juttu. Mikäli lisääntymisterveys ällöttää, skippaa suosiolla.

---

Olin hädin tuskin pusannut ulos tuon lapseni, kun ensimmäisen kerran sain "ystävällisen vihjauksen" siitä, että lisääkin lapsia kannattaisi jo suunnitella. Tämä ensimmäinen oli vuodeosaston kätilö, joka tuskin oli vilkaissut sen vertaa papereitani, että olisi tiennyt viisaammakseen vaieta. "Mehän varmaan tapaamme taas muutaman vuoden päästä samoissa merkeissä" herätti minussa lähinnä pakokauhua.

Tirpan synnytyksessä meni moni asia pieleen kun pakon edessä kiireellä ja hopulla saateltiin lasta maailmaan. Olisin voinut arvata jo tikkailun määrästä ja paikasta, että hullusti kävi. Niitä perinteisiä kosmeettisia repeämiä kun ei tullut, repeämät tulivat kohdunkaulalle (joka ei ehtinyt kadota) ja kohtulihakseen. Fyysisten arpien lisäksi synnytys jätti melkoisia kolhuja mieleeni.


Olen ollut tästä asiasta hyvin avoin. Olen sanonut suoraan, että T on ainokainen, ja tulee sellaisena pysymään. Ensimmäiset kaksi vuotta ajatuskin raskaudesta ja synnytyksestä aiheutti paniikkikohtausmaisen tilan, sydän sykki miten sattui, kylmähiki nousi ohimoille ja kädet tärisivät. Senkään jälkeen en ole keksinyt yhtäkään täysin pätevää syytä, miksi minun pitäisi haluta lisää lapsia silläkin uhalla, että kaikki menisi pieleen, eikä kehoni kestäisi kantaa täysiaikaista raskautta. En usko, että sisarus antaisi tyttärelleni mitään niin ainutlaatuisen ihmeellistä, että kannattaisi ottaa tuo riski, varsinkaan kun en itse tunne tarvetta enää lisääntyä.

Siitä huolimatta olen saanut monesti kuulla (varsinkin isäihmisen palattua kuvioihin) miten ihanaa olisi taas kuulla pienten jalkojen tepsutusta meidänkin kotonamme. Olen kuullut kaikki variaatiot perusteluista: itsekäs ainut lapsi, sisarussuhteen ainutlaatuisuus, pitäähän lapselle leikkikaveri olla, vauvat on niin ihania, entäs jos sille ainoalle käy jotain, lapsesi jää ihan yksin kun sinusta joskus aika jättää, ensimmäinen on vasta harjoittelukappale (!!), pitäähän sitä miehellä poika olla, yksilapsisuus vaikuttaa siltä ettei olisi esimmäistäkään oikeasti halunnut jne. Kaikkiin näihin ihmisiin ei ole rautalangastakaan vääntäminen auttanut, vaikka kuinka on sanonut ettei oikeastaan edes pystyisi vaikka haluaisin, enkä minä edes halua. Se on jonkunlainen selviö, että yhden lapsen äiti haluaa ja hankkii vähintään sen toisen.


Puhun koko ajan itsestäni, vaikka perheissä toivottavasti lapset hankitaan tai jätetään hankkimatta yhteisymmärryksessä. Meillä on yksi lapsi josta emme luopuisi mistään hinnasta, mutta kumpikaan meistä ei haluaisi käydä läpi uudestaan raskautta, synnytystä ja vauvavuotta, eikä kumpikaan meistä tunne, että perheestämme puuttuisi enää lapsia. Se ei tee meistä yhtään sen vähempää rakastavia vanhempia, minusta vähempää äitiä tai isäihmisestä vähempää isää.

Myös Tirppa tietää, ettei meille tule pikkusiskoja tai -veljiä, koskaan. Hän tietää, etteivät äiti ja isä halua enempää lapsia, mutta tietää myös sen, että hän itse on meille suunnattoman rakas, oikea aarre.


Syöpädiagnoosi ja syöpähoidot antoivat viimeisen naulan arkkuun tämän asian tiimoilta. Sain hoitojen aluksi päättää, haluanko jatkossa lisääntyä vai elää, sillä hoitojen lykkääminen solukeräilyn takia olisi huonontanut jo ennestään olemattomia selviämismahdollisuuksiani. Saamani lääkkeet tuhosivat sen vähän mitä lisääntymiskyvystäni oli jäljellä. Pari vuotta hoitojen päättymisen jälkeen raskaus on ehdottoman kiellettyä, sikiövaurioiden riski on merkittävä. Senkään jälkeen ei takeita ole, että munasoluni olisivat vielä pätevää tavaraa.

Tämän sanottuani sanon tämänkin, raskautuminen ei silti olisi mahdotonta. Lopputulos ei todennäköisesti olisi elävä, terve lapsi elävän äidin sylissä, mutta raskautua voisin. Enkä ole valmis ottamaan sitä riskiä, että joutuisin käymään kaiken tämän päälle vielä läpi abortinkin murheineen. Ehkäisypuolelta lähes kaikki vaihtoehdot ovat poissuljettuja, kun rajaavina tekijöinä ovat synnytysvauriot, aurallinen migreeni, ja laajat keuhkoveritulpat tämän vuoden maaliskuussa. Lisäksi saan allergiaoireita lähes kaikista kondomityypeistä.

Niinpä jäljelle jäi vain yksi järkevä vaihtoehto, johon lääkärikin laittoi nimensä alle, eli sterilisaatio.


Tunnen lähinnä suunnatonta helpotusta siitä, että päätös on tehty, eikä minun tarvinut nuoresta iästäni huolimatta tapella sen saadakseni. Lainsäädäntöhän sterilisaation saamisen takana on yllättävän tiukka, oma tahto ei riitä, vaan tulee täyttää vähintään yksi lakiin kirjattu ehto. Minä en ole yli kolmekymmentävuotias, enkä kolmen lapsen äiti, mutta koska raskaus vaarantaisi minun terveyteni, ehkäisymahdollisuuteni muilla tavoin ovat heikot, ja mahdollinen lapsikaan ei välttämättä olisi terve, eivät lääkärit lopulta nähneet estettä toimenpiteelle. Lääkärit monikossa, koska tarvitsin kahden erikoislääkärin lausunnon, syöpälääkärini ja naistentauteihin erikoistuneen lääkärin.

Ihan yksioikoisesti ei naistentautien erikoislääkäri lupaani allekirjoittanut, sillä hän halusi olla ehdottoman varma, että minä olen varma. Ettei mieleni vain muutu jos menetän sen ainoan lapseni tai vaihdan miestä. Hän selitti tarkasti miten nykylääketiede voisi antaa jopa minulle lisää lapsia niin tahtoessani.
Juttelimme pitkään ja lopuksi hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi minun olevan viisas nuori nainen, ja että hän uskoo minun tehneen vakaan ja pysyvän päätöksen omaksi parhaakseni. Teki mieleni itkeä helpotuksesta, kun sain lähetteen käteeni ja lupauksen, että jono leikkauksella tehtävään sterilisaatioon on enintään kaksi kuukautta.


Jatkossa voin vastata lisääntymisuteluihin suoraan, että minulle on tehty sterilisaatio, piste.

Minua tämä asia ei kirpaise, meidän sekundäärisen lapsettomuutemme taustalla ei ole mitään kipupisteitä, perheemme tuli valmiiksi ensimmäisen lapsen kohdalla. Minä olen aidosti onnellinen "vain" yhden lapsen äitinä.
Monille muille sekundäärinen lapsettomuus on kuitenkin kova paikka, taustalla saattaa olla keskenmenoja, terveysongelmia, lapsettomuushoitoja tai vain loputonta odotusta, eikä utelu ja hoputtaminen tee siitä ainakaan yhtään helpompaa. Hyväntahtoistahan se utelu useimmiten on, mutta tarpeetonta, jopa kohtuutonta. Toivoisinkin kaikille rauhaa lisääntymiskyselyiltä, on jokaisen perheen tai parin ihan oma asia, kuinka monta lasta perheeseen halutaan, vai halutaanko yhtäkään.


Koska päätin kirjoittaa tästä julkisesti, sopii myös kysyä jos joku mietityttää.
Onko muita "vain" yhden lapsen äitejä?
Tarinoita tökeröistä vauvauteluista?

17.10.15

Repovesi lapsen kanssa, 5. vuosi ja 10 vinkkiä

Kaikista perinteistä ei ole valmis luopumaan, vaikka mikä olisi. Männäviikonloppuna jahtasimme ruskaa (liian aikaisin) Repoveden kansallispuistossa, jo viidettä vuotta peräkkäin!

Ensimmäinen vuosi
Toinen vuosi
Kolmas vuosi
Neljäs vuosi


Aikaisempina vuosina olen merkannut muistilistaani huutomerkillä vessapaperin, laastarit ja sinapin, tänä vuonna listasin kipulääkkeet, kyynärsauvan ja nilkkatuen. Päätin, ettei tämä estä minua, hidastaa saa, mutta estää ei, vaikka vasta elokuussa uskalsin luopua pidemmillä kävelymatkoilla pyörätuolista.





Maisemassa on pysyvyyden tuntua, joka vuosi samat kalliot, puut ja vesistöt. Vain riippusillassa roikkuvien rakkauslukkojen määrä kasvaa. Ja mukana oleva lapsi.




Käveltiin lyhyin reitti lyhennettynä (n. 3km neljään tuntiin), emme lähteneet yrittämäänkään Katajavuoren yli 200 rappua, kun kotitaloni yksi kerrosvälikin on minulle toisina päivinä ylivoimainen urakka, oikea jalka ei nouse enää normaalisti. Seurana meillä oli jono ipanoita, isäihminen ja kaksi ihanaa aikuista ystävää, joille ei tarvinut selitellä ylimääräisiä hengitystaukoja ja hidastelua.



Eväät otettiin taas perinteisimmän kaavan mukaan, makkaraa ja vaahtokarkkia, paljon juotavaa ja vähän pientä naposteltavaa. Neiti on jo niin iso, että paistoi vaahtokarkkinsa ihan itse. Vuosi vuodelta minua tarvitaan vähemmän auttamaan ja enemmän vain seuraksi ja ihailemaan lopputulosta.






Viimeisen kilometrin aikana pienimmän lapsen jaloissa alkoi painamaan päiväuni, ja isi kantoi sitten tovin. Olin jo tehnyt päätöksen, että tämä on meidän viimeinen vuotemme Tulan kanssa, taaperokoko on ollut käytössä vuoden 2011 joulukuusta, mutta T sai minut epäröimään sopottaessaan onnellisena repussa "Täällä on äiti niin ihanaa kölliä, voisin aina nukkua päiväunia isin kyydissä".. Nyt en osaa päättää. Reppua tarvitaan hädin tuskin koskaan itsenäisesti kävelevän melkein viisivuotiaan kanssa, mutta toisaalta se mahtuu edelleen (!) ja lapsi tykkää olla kyydissä. Luopumispäätöstä puoltaisi myös se, etten minä enää kykene kantamaan jaloillani yhtään ylimääräistä painoa. Ota tästä nyt sitten selvää.


Kotiin päästyäni nukahdin päiväunille ja heräsin illalla vain käymään hammaspesulla, jatkoin unta aamuun asti. Pari päivää reissun jälkeen kirosin loistoideaani maksaessani jaksamisessa ja kivuissa mokomaa repäisyä, mutta nyt kuvia katsoessa on hyvä mieli siitä, että mentiin ja uskallettiin, vaikka tiedettiin millä rajoitteilla tänä vuonna pelataan.

Kaikesta ei kannata luopua, vaikka välillä fiksumpaa olisi.


Pikavinkit Repovedelle silloin kun mukana on metrin mittainen:


1. Varaa aikaa. Hoputtamalla ja auringonvaloa vastaan marssimalla saa kaikille pahan mielen.
2. Ota mukaan vessapaperia. Pehmentää kuivikehuussikokemusta huomattavasti.
3. Tulentekopaikoilla on puita, mutta tulitikut ja puukko kannattaa kantaa itse mukana.
4. Varaa tarpeeksi (paljon!) juomista, ja myös pikkuevästä josta tankata energiaa ennen seuraavaa eväspaikkaa.
5. Ota selvää. Ipanan on kivempi kävellä eteenpäin kun tietää mitä on tulossa.
6. Kerrospukeutuminen. Tarvitseeko selittää?
7. Vastaa lapsen kysymyksiin. Niitä riittää. Yhdessä ihmettely on parasta.
8. Ihan pienimpien kanssa kannattaa a) ottaa mukaan kantoreppu tai b) jättää Katajavuori välistä.
9. Kaikille hyvät kengät ja vaatteet joissa saa rymytä.
10. Hyvällä säällä saattaa lyhyimmällä lenkillä olla "ruuhkaa" nuotiopaikoilla, mutta märällä kelillä osa poluista on velliä ja kalliot liukkaita. Suosisin ensimmäistä vaihtoehtoa.

Kaikki syöpä ei ole pinkkiä

Olen joka vuosi ostanut jonkun Roosa nauha -tuotteen, ja hyvillä mielin kantanut oman pienen roposeni syöpätutkimuksen hyväksi kerättävään pottiin. Halusin tehdä niin tänäkin vuonna, enkä vähiten siksi, että oma rintasyöpäriskini on säteiden myötä pysyvästi erittäin korkea.

Jotenkin pinkin nauhan kantaminen tuntui silti hassulta. Kaikki syöpä kun ei ole pinkkiä, "oma" nauhavärini on vaalean vihreä. 

Sitten törmäsin FB:ssa yritykseen nimeltä INDIEband joka tekee upeita käsin tehtyjä rannekoruja mm. nahkanauhoista. Yrityksellä on oma Roosa nauha rannekorunsa, kaunis nahkanauhakoru, jonka tuotosta menee 10€ syöpätutkimukseen, ja vastaavasti tummanruskea koru Movemberia ajatellen. 


Tykästyin ajatukseen korusta niin paljon, että otin yhteyttä yritykseen josko he tekisivät minulle kampanjakorun vihreänä ja eri tekstillä. Ilokseni se järjestyikin ilman kommervenkkejä. 



Tekstiä mietin pitkään. Halusin jonkun voimalauseen, Just breathe, nyt on näin, Don't give up, stay strong, Not easy. Worth it., life is now.. Päädyin siihen, jota olen ajatellut ensimmäisestä heräämöpäivästä asti: Laske siunauksiasi, älä ongelmiasi. Kiitollisuus eletystä elämästä ja kaikesta jo saadusta, hyvästä ja asiantuntevasta hoidosta, ystävistä, perheestä, jokaisesta uudesta aamusta, se kantaa pidemmälle kuin yksikään carpe diem. Count your blessings.




Tämä postaus EI ole yhteistyöpostaus, vaan vilpitön ihastus uuteen koruuni ja vinkki teillekin, jos mikään virallisista Roosa nauha -tuotteista ei osu kohdalle. Roosa nauha -tuotteita löytyy todella erilaisia, kamppanjanauha taitaa olla tunnetuin, mutta valikoimaa on timanttisormuksista perunapussiin, ja niistä menee erisuuruisia summia syöpätutkimukseen. 


Ostitko pinkin nauhan rintapieleen vai ruusuja keittiöön?
Ja se olennaisin kysymys lokakuussa, tunnethan omat rintasi?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...