19.1.16

Otteita matkasta alttarille

Olin kerran 15-vuotias. Istuin näytelmäharjoituksissa ja odottelin sivusilmällä erästä poikaa saapuvaksi. Jännitin, koska rooliini kuului puhua hänelle englantia. Kuulemma puhuu sitä äidinkielenään. Hän oli myöhässä ja tuli kesken näytelmän vasta sisään, astui kovin rehvakaasti luokseni, katsoi silmiini ja kadotti puhekykynsä. Punastui ja pyysi anteeksi. Uudella yrityksellä muisti miten kysytään, missä rautatieasema sijaitsee. Pieni ja hentoinen pojaksi, hiuksissa kiharaa korvien takana, silmissä samanlainen nauru.

Olin kerran 16-vuotias. Joku niistä illoista, kun minä hain puhelimeeni kenttää pihakeinusta ja hän maakellarin katolla, näin elämäni ensimmäisen tähdenlennon. Myöhemmin kuulin, että oli kertonut äidilleen, että on rakastunut ja aikoo mennä naimisiin kanssani. Kertoi äidilleen ennen kuin minulle, mutta ei haittaa, riitti niistä muista ensimmäisistä minullekin.

Olin kerran 17-vuotias. Jaoin asunnon kämppiksen kanssa, ja huusin poikaystävälleni. Sanoin, ettei tämä voi olla minun elämäni. Minun piti elää huikea, jännittävä, romanttinen, kansainvälinen, romaanin arvoinen nuoruus, kohdata elämäni rakkaus sattumalta ja asettua sitten aloilleni. Minä en halunnut olla minä, en halunnut tajuta, että olin löytänyt sen ihmisen jo, jonka vierestä halusin herätä kaikkina loppuina elämäni aamuina. Itkin ja huusin, että minun on mentävä, tai muuten heräisin kolmekymppisenä hänen vierestään, alakerrassa kaksi lasta, pihassa järkevä perheauto ja sängyn vieressä aamulenkkiä odottava koira, enkä osaisi arvostaa sitä pätkääkään, koska se olisi hänen vikansa, tämän typerän rakkauden syytä, etten olisi elänyt niinkuin tahdoin. Itkin lattialla henkeä haukkoen, räkä poskella ja halusin juosta perään, pyytää anteeksi, vannoa rakkautta ja perua lentoliput. Enkä tehnyt niin.

Olin kerran 18-vuotias. Palannut kotiin ja kuljin seiniä pitkin katse maassa, olo kuin vieraalla maalla. Tanssitunnilla askeleet veivät kohdille, koreografia kädet käsiin ja oli pakko nostaa katse silmiin. Hei, mitä maailmanmatkaaja. En minä muuta, mutta sinut tahtoisin edelleen. En tainnut sanoa, ei tarvinnut, oli kipinöitä sormenpäissä ja tutut perhoset vatsassa. Molemmilla.

Olin kerran 19-vuotias. Kävelin sairaalakäytävää edestakaisin ja laskin lattiaruutuja etten menettäisi järkeäni. Puhelinvastaajassa äitinsä ja ambulanssin ääni. Ensiavussa verta lattialla ja vakava kirurgi. Teho-osastolle ei olisi päässyt, kun ei olla perhettä, mutta en kysellyt lupaa. Letkujen, laitteiden ja johtojen alla poika jonka uudelleenkokoamiseen meni yli 10 tuntia. Niin julmetun vahva ja silti ihan rikki. Nauroi kivulta, kysyi näyttääkö pahalta, sanoi ettei saa itkeä. Käski ottaa kädestä kiinni, sanoi ettei aio elää päivääkään ilman minua, että sinä päivänä kun jalat taas kantaa, ne kävelevät kultasepälle ja polvistuvat eteeni.

Olin kerran 20-vuotias. Jaoimme kaiken, muka kaikesta selvinneinä, kaksi vakavasti otettavaa aikuista ja tosiasiassa keskellä hulluinta nuoruutta. Viikkoa ennen lakkiaisia istuin vuokrakaksiomme vessan lattialla, kädessä positiivinen raskaustesti, enkä tiennyt itkeäkkö vaiko nauraa.

Olin kerran 21-vuotias. Äiti pienelle kirkassilmäiselle ihmeelle. Ja lopen väsynyt arvuuttelemaan, onko hänestä isäksi. Rakkaudesta en osannut luopua, vaikka se tuntuikin enemmän taakalta kuin siunaukselta.

Olin kerran 22-vuotias. Vedin henkeä kahdesti ennen kuin avasin oven. Olin miettinyt tarkkaan, punninnut vaihtoehtojani ja puhunut puhelimessa öitä ja päiviä läpeensä. Astuin kynnykseltä taaksepäin, pyysin sisälle ja sohvalleni istumaan. Vähän vihasinkin sitä miten helpolta se tuntui, miten sohvassa oli edelleen kolo hänellekin, miten perheessämme edelleen paikka vapaana, miten minun sydämessänikin tila pysyvästi varattuna.

Olin kerran 23-vuotias. Katsoin parvekkeen oven läpi voitontanssia, riemunhuutoa ja olin kovin ylpeä. Salaa olin toivonut, ettei toinen saavuttaisi unelmiaan, että edes tämän kerran saataisiin jotain helpolla, päästäisiin vihdoin keskittymään taas vain meihin kolmeen. Kuuntelin kuinka hän lupasi seuraavat kolme vuottaan valtiolle, oppilaitokselle ja toiselle paikkakunnalle. Illalla hän valoi minuun uskoa, että hänestä riittäisi minullekin, riittäisi perheellekin.

Olin kerran 24-vuotias. Taas teho-osastolla, omalla vuorollani, syöpäkasvain rintakehässä. Miten varovasti hän minua koski, silitti poskea kun muuta ei ollut vapaana laitteilta. Sanoin, ettei me tälläistä tilattu. Hän käski minun olla murehtimatta, hän on tässä kun tarvitaan.

Olin kerran 25-vuotias. Katsoin häntä silmiin ja yritin hillitä laukkaavaa sydäntäni. En huomannut satoja silmäpareja, vain yhden. En kuullut supinaa, vain puheen ja vakaasti harkitun kysymyksen. Tajusin, että niin monesti olin haaveillut siitä kysymyksestä, tuosta miehestä polvillaan sormusrasia kädessä, siitä isosta ja julkisesta rakkaudentunnustuksesta, enkä kertaakaan ollut tullut ajatelleeksi, millä sanoin siihen vastataan. Tahdon? Kyllä? Tietysti? Yllätettynä, liikuttuneena, silmät sumeina ja suu hymyssä minkään järkevän lauseen muodostaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, vaikkei vastausta tarvinutkaan miettiä.

Elokuussa olen 26-vuotias. Haluan kävellä alttarille varmoin jaloin, löytää sanat tälle rakkaudelle ja vastata kysyttäessä tahdon.

24 kommenttia:

  1. Ihana stoori ❤ koeteltu teitä on enemmän kuin tarpeeksi, mutta silti ootte aina päätyneet jatkamaan yhdessä. Ihailen!

    VastaaPoista
  2. Ihana ja liikuttava kertomus. Kovasti onnea teillle vielä, olette sen todellakin ansainneet!

    VastaaPoista
  3. �� Onnea ��

    Toivottaa Kahden mummi

    VastaaPoista
  4. Silmät märkinä, onnea teille toivottaen<3

    VastaaPoista
  5. Voi ei miten kauniisti kirjoitettu :`) <3 Ihana tarina ja ihanat te <3 Onnea <3<3<3

    VastaaPoista
  6. Paljon onnea tulevalle avioparille, kerroit todella kauniisti yhteisestä tarinastanne. Hyvää kevättä koko perheelle!

    VastaaPoista
  7. ihanasti toteutettu postaus!<3

    VastaaPoista
  8. Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi, onnea teille kaikille!

    VastaaPoista
  9. Voi, miten kauniisti olit pukenut tarinaanne sanoiksi! Itkuhan täällä tuli, vaikken teitä tunnekaan.

    Itse hieman ihmettelen, että miksi pitää kommentoida, vaikkakin tarkoitus olisi hyvä, jos pitää luoda pahaa henkeä/epäilyksiä?
    Olette olleet nuoria toisenne tavatessa, kasvaneet yhdessä, kokeneet hurjan paljon. Teillä on oma kasvutarinanne sen kaikkine mutkineen. Kuitenkin me lukijat tiedämme vain murto-osan tästä kaikesta. Hyvin vähän. Oikeuttaako se sitten epäilemään? Etteköhän te itse tiedä, missä menette,miten luotatte, miten haluatte toimia ja yhdessä olla. Ei elämässä voi koskaan olla varma mistään, jos niikseen ajattelee. Oman onnensa eteen on mielestäni joskus tehtävä uhrauksia, osattava antaa anteeksi kipeitäkin asioita... ainakin omalla kohdallani olen näin kokenut.
    Toivon sinulle, tulevalle puolisollesi ja lapsellenne hyviä ja onnellisia, rakkauden täyttämiä vuosia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana,koskettava rakkaustarina ♡♡♡ Rakkaus voi joskus olla kivikkoinen mutta juuri tuo rakkaus on vetänyt teidät aina yhteen ja mikä ihanampaa kuin se,että saatte elokuussa sanoa toisillenne tahdon ♡♡ Minä ainakin toivon elämäänne paljon onnentäyteisiä hetkiä!Ja samaa mieltä Camilla kanssasi,että he jotka eivät halua toivottaa onnea teille voisivat vain yksinkertaisesti pitää asian omana tietonaan!!

      Poista
  10. Aivan upea tarina ja hyvä muistutus nykyajan pariskunnille siitä, ettei ihan ensimmäisestä töyssystä kannata tehdä johtopäätöksiä loppuelämälle. Kaikkea hyvää teidän elämäänne!

    (Osa kommentoijista niin kovin haluaisi elää elämääsi, näyttävät tuntevan sinut ja miehesi jopa teitä itseänne paremmin :). Kerrassaan ihailtavaa kykyä heittäytyä toisen asemaan! Minusta tämä on niin älyttömän koomista, että yksikseni täällä nauran. Ne ovat HEIDÄN ajatuksia ja tulkintoja, viittaa niille kintaalla! Meillä joka ikisellä ihmisellä on oma palsta, joka pitää kuokkia, ja jokaisen palstassa on yhdelle ihmiselle tarpeeksi tekemistä. Kun naapuriin tullaan kuokkimaan ja antamaan elämänohjeita, jopa viisauksia, ainoa asia jonka voit päätellä on se, että kaverilla on oma tontti jäänyt hoitamatta. Toivottavasti ymmärsit pointin.)

    -Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Tämä. Minulla on tapana kyllä postauksen lopussa kysyä, jos lukijoiden mielipide mietityttää, mutta neuvonta ja päivittely tälläiseen postaukseen tuntuu holhoamiselta.

      Poista
  11. Ei liity varsinaiseen aiheeseen, mutta kun mieleni on jo pitkään tehnyt kiittää siitä, miten kirjoitat.
    Tarkoitan, että kirjoitustyylisi, varsinkin silloin, kun kirjoitat jotain tunteikasta, kuten tämä teksti, se on kertakaikkiaan lumoavaa!
    Sinulla, Camilla on ihana ja omaperäinen kirjoitustyyli jota on nautinto lukea. t.Seija

    VastaaPoista
  12. Mulle tulee mieleen, että epäilijöillä itsellään on ollut aika tasainen elämä. Siinä ei ole ollut minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Silloin voi olla tosi vaikea asettua toisen asemaan ja katsoa asiaa hänen kantiltaan. Minusta teidän tarinanne on aito osoitus siitä, mitä rakkaus ja yhdessä tahtominen tarkoittaa! Kuinka vaikeuksien jälkeen osataan ja pystytään antaa menneiden olla menneitä, anteeksiannettuja ja keskitytään sen sijaan tähän päivään ja tulevaan. Niiden onneen ja sen vaalimiseen. Rohkaisuna sinulle voin kertoa, että meidän liittomme kesti pettämisen. Tällä hetkellä olen tosi onnellinen siitä, että jaksoimme puskea läpi harmaiden, välillä jopa mustien päivien, uskoa rakkauteen ja anteeksiantamisen voimaan. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan! Toivotan sinulle Camilla ja perheellesi onnea, iloa ja kaikkea hyvää tuleviin päiviin!

    Virpi

    VastaaPoista
  13. Ah. Sydän sulaa <3
    Olkoonkin mitä vaan aiemmin mistään kirjoitettu, niin lopulta kuinka kukaan koskaan voisi saada rakkautta jos ei itse osaisi rakastaa. Minusta virheet tekevät ihmisestä kauniin.
    Niin paljon onnea teille ja tiedän rakkaudelle <3

    VastaaPoista
  14. Olen pahoillani jos loukkaannuit minun kommenteistani tuolla aiemmin. Kirjoitin ne senhetkisen lukemani perusteella, kuinka tämä lapsesi isä jätti sinut ja Tirpan kaksi kertaa. Hänen käytös järkytti, kuinka hän ei halunnut tunnustaa isyyttään ja toisella kertaa jätti teidät puhelimitse. Oli onnellisempi muualla kuin teidän kanssa.
    Sanoin "ansaitset parempaa" ja tarkoitin sitä. Ehkä miehesi on muuttunut, kasvanut aikuiseksi ja nyt on "se parempi" sinulle. Teille.
    Ehkä hän nyt ymmärtää mitä on ollut vähällä menettää ja osaa sitä arvostaa, haluaa pitää siitä kiinni. Toivotan teille kaikkea hyvää ja onnellista elämää. - Anne

    VastaaPoista
  15. Fool me once - shame on you.
    Fool me twice - shame on me.

    Ei ihme että puolet avioliitoista päättyy eroon ja loput kuolemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen puolestasi. Mitä ilmeisimmin omalla kohdallasi elämä ja rakkaus on kohdellut sinua niin silkkihansikkain, että koet sinulla olevan moraalinen velvollisuus arvostella minun tapaani elää, tiedäthän paremmin.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...