19.1.16

Otteita matkasta alttarille

Olin kerran 15-vuotias. Istuin näytelmäharjoituksissa ja odottelin sivusilmällä erästä poikaa saapuvaksi. Jännitin, koska rooliini kuului puhua hänelle englantia. Kuulemma puhuu sitä äidinkielenään. Hän oli myöhässä ja tuli kesken näytelmän vasta sisään, astui kovin rehvakaasti luokseni, katsoi silmiini ja kadotti puhekykynsä. Punastui ja pyysi anteeksi. Uudella yrityksellä muisti miten kysytään, missä rautatieasema sijaitsee. Pieni ja hentoinen pojaksi, hiuksissa kiharaa korvien takana, silmissä samanlainen nauru.

Olin kerran 16-vuotias. Joku niistä illoista, kun minä hain puhelimeeni kenttää pihakeinusta ja hän maakellarin katolla, näin elämäni ensimmäisen tähdenlennon. Myöhemmin kuulin, että oli kertonut äidilleen, että on rakastunut ja aikoo mennä naimisiin kanssani. Kertoi äidilleen ennen kuin minulle, mutta ei haittaa, riitti niistä muista ensimmäisistä minullekin.

Olin kerran 17-vuotias. Jaoin asunnon kämppiksen kanssa, ja huusin poikaystävälleni. Sanoin, ettei tämä voi olla minun elämäni. Minun piti elää huikea, jännittävä, romanttinen, kansainvälinen, romaanin arvoinen nuoruus, kohdata elämäni rakkaus sattumalta ja asettua sitten aloilleni. Minä en halunnut olla minä, en halunnut tajuta, että olin löytänyt sen ihmisen jo, jonka vierestä halusin herätä kaikkina loppuina elämäni aamuina. Itkin ja huusin, että minun on mentävä, tai muuten heräisin kolmekymppisenä hänen vierestään, alakerrassa kaksi lasta, pihassa järkevä perheauto ja sängyn vieressä aamulenkkiä odottava koira, enkä osaisi arvostaa sitä pätkääkään, koska se olisi hänen vikansa, tämän typerän rakkauden syytä, etten olisi elänyt niinkuin tahdoin. Itkin lattialla henkeä haukkoen, räkä poskella ja halusin juosta perään, pyytää anteeksi, vannoa rakkautta ja perua lentoliput. Enkä tehnyt niin.

Olin kerran 18-vuotias. Palannut kotiin ja kuljin seiniä pitkin katse maassa, olo kuin vieraalla maalla. Tanssitunnilla askeleet veivät kohdille, koreografia kädet käsiin ja oli pakko nostaa katse silmiin. Hei, mitä maailmanmatkaaja. En minä muuta, mutta sinut tahtoisin edelleen. En tainnut sanoa, ei tarvinnut, oli kipinöitä sormenpäissä ja tutut perhoset vatsassa. Molemmilla.

Olin kerran 19-vuotias. Kävelin sairaalakäytävää edestakaisin ja laskin lattiaruutuja etten menettäisi järkeäni. Puhelinvastaajassa äitinsä ja ambulanssin ääni. Ensiavussa verta lattialla ja vakava kirurgi. Teho-osastolle ei olisi päässyt, kun ei olla perhettä, mutta en kysellyt lupaa. Letkujen, laitteiden ja johtojen alla poika jonka uudelleenkokoamiseen meni yli 10 tuntia. Niin julmetun vahva ja silti ihan rikki. Nauroi kivulta, kysyi näyttääkö pahalta, sanoi ettei saa itkeä. Käski ottaa kädestä kiinni, sanoi ettei aio elää päivääkään ilman minua, että sinä päivänä kun jalat taas kantaa, ne kävelevät kultasepälle ja polvistuvat eteeni.

Olin kerran 20-vuotias. Jaoimme kaiken, muka kaikesta selvinneinä, kaksi vakavasti otettavaa aikuista ja tosiasiassa keskellä hulluinta nuoruutta. Viikkoa ennen lakkiaisia istuin vuokrakaksiomme vessan lattialla, kädessä positiivinen raskaustesti, enkä tiennyt itkeäkkö vaiko nauraa.

Olin kerran 21-vuotias. Äiti pienelle kirkassilmäiselle ihmeelle. Ja lopen väsynyt arvuuttelemaan, onko hänestä isäksi. Rakkaudesta en osannut luopua, vaikka se tuntuikin enemmän taakalta kuin siunaukselta.

Olin kerran 22-vuotias. Vedin henkeä kahdesti ennen kuin avasin oven. Olin miettinyt tarkkaan, punninnut vaihtoehtojani ja puhunut puhelimessa öitä ja päiviä läpeensä. Astuin kynnykseltä taaksepäin, pyysin sisälle ja sohvalleni istumaan. Vähän vihasinkin sitä miten helpolta se tuntui, miten sohvassa oli edelleen kolo hänellekin, miten perheessämme edelleen paikka vapaana, miten minun sydämessänikin tila pysyvästi varattuna.

Olin kerran 23-vuotias. Katsoin parvekkeen oven läpi voitontanssia, riemunhuutoa ja olin kovin ylpeä. Salaa olin toivonut, ettei toinen saavuttaisi unelmiaan, että edes tämän kerran saataisiin jotain helpolla, päästäisiin vihdoin keskittymään taas vain meihin kolmeen. Kuuntelin kuinka hän lupasi seuraavat kolme vuottaan valtiolle, oppilaitokselle ja toiselle paikkakunnalle. Illalla hän valoi minuun uskoa, että hänestä riittäisi minullekin, riittäisi perheellekin.

Olin kerran 24-vuotias. Taas teho-osastolla, omalla vuorollani, syöpäkasvain rintakehässä. Miten varovasti hän minua koski, silitti poskea kun muuta ei ollut vapaana laitteilta. Sanoin, ettei me tälläistä tilattu. Hän käski minun olla murehtimatta, hän on tässä kun tarvitaan.

Olin kerran 25-vuotias. Katsoin häntä silmiin ja yritin hillitä laukkaavaa sydäntäni. En huomannut satoja silmäpareja, vain yhden. En kuullut supinaa, vain puheen ja vakaasti harkitun kysymyksen. Tajusin, että niin monesti olin haaveillut siitä kysymyksestä, tuosta miehestä polvillaan sormusrasia kädessä, siitä isosta ja julkisesta rakkaudentunnustuksesta, enkä kertaakaan ollut tullut ajatelleeksi, millä sanoin siihen vastataan. Tahdon? Kyllä? Tietysti? Yllätettynä, liikuttuneena, silmät sumeina ja suu hymyssä minkään järkevän lauseen muodostaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, vaikkei vastausta tarvinutkaan miettiä.

Elokuussa olen 26-vuotias. Haluan kävellä alttarille varmoin jaloin, löytää sanat tälle rakkaudelle ja vastata kysyttäessä tahdon.

44 kommenttia:

  1. Ihana stoori ❤ koeteltu teitä on enemmän kuin tarpeeksi, mutta silti ootte aina päätyneet jatkamaan yhdessä. Ihailen!

    VastaaPoista
  2. Ihana ja liikuttava kertomus. Kovasti onnea teillle vielä, olette sen todellakin ansainneet!

    VastaaPoista
  3. �� Onnea ��

    Toivottaa Kahden mummi

    VastaaPoista
  4. Silmät märkinä, onnea teille toivottaen<3

    VastaaPoista
  5. Voih. Kunpa et enää koskaan joutuisi pettymään mieheesi. Niin paljon olet joutunut kestämään. Kovin nuori olet, kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kaikkea hyvää minulle ja tyttärelleni? TyttäreMME. Ensinnäkin. Ja toisekseen, haluan nähdä sen aviomiehen joka ei ole koskaan tuottanut puolisolleen pettymystä. Rakkaus kestää ja kantaa, eikö sen pitäisi merkitä enemmän?

      Poista
    2. Minulla oli kerran se täydellinen aviomies: ei ollut koskaan tuottanut ainuttakaan pettymystä. Kunnes kerran, aivan puskista, se pettymys olikin niin suuri, ettei siitä päästy enää yli. Tämä mies oli kaikilla mittapuilla jo aikuinen ja tiesi tekojen seuraukset. Jos parikymppinen on mokaillut, se on kuitenkin jossain määrin eri juttu, mielestäni. Lisäksi aivan huikeaa kypsyyttä ja kasvamista osoittaa virheidensä myöntäminen, anteeksi pyytäminen ja antaminen.

      Tämä pari on oppinut jokseenkin kivisen tien kautta, että vaikeudet eivät välttämättä erota ja lusikoita ei tarvitse laittaa jakoon ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen.

      Onnea tiellenne, koko perheellenne!

      Poista
    3. Anonyymille tiedoksi: Nuoret elävät nuorten elämää, joka ei aina ole helppoa. Tiedän sen itsekin, olin 16 kun aloimme seurustella ja tie oli kivinen ennen kuin päädyimme naimisiin. Silti en voisi kuvitella elämää ilman miestäni. Onnea tuleville vuosille.♡

      Poista
  6. Voi ei miten kauniisti kirjoitettu :`) <3 Ihana tarina ja ihanat te <3 Onnea <3<3<3

    VastaaPoista
  7. Paljon onnea tulevalle avioparille, kerroit todella kauniisti yhteisestä tarinastanne. Hyvää kevättä koko perheelle!

    VastaaPoista
  8. ihanasti toteutettu postaus!<3

    VastaaPoista
  9. Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi, onnea teille kaikille!

    VastaaPoista
  10. Toivon todellakin, että teidän rakkaus kestää ja kantaa. Sen jälkeen mitä aikanaan luin täältä raskausajastasi, ymmärrät varmaan että ulkopuolinen on voinut muodostaa tiettyjä ennakkoasenteita miestäsi kohtaan :) Mutta tärkeintähän on, mitä itse tunnet, ei se mitä ulkopuoliset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos se sinua yhtään huojentaa, he jotka ovat nähneet kaiken, eivätkä vain sitä mikä on blogiin asti päätynyt, eivät ole läheskään yhtä "huolestuneita ja järkyttyneitä" kuin osa hyväntahtoisesti silmiään pyörittelevistä blogilukijoista, joita riittää kommentoimaan negatiivisesti aivan jokaiseen parisuhdettani koskevaan postaukseen. Jos minun äitini kykenee antamaan meille siunauksensa, ei pitäisi ventovierailla olla näin paljoa hampaankolossa.

      Poista
    2. Minua hieman harmittaa, että otit hyväntahtoiseksi tarkoitetun kommenttini noin. Tarkoitukseni oli sanoa, että toivon todella kaikkea hyvää teille, enkä kyseenalaistanut parisuhdettanne, mutta otin myös esille sen että ulkopuolinen voi suhtautua pienellä skeptisyydellä siihen sen jälkeen mitä on täältä lukenut - luettuani tuon aiemman anonyymin kommentin ja sinun vastauksesi. Uskoakseni hänkään ei tahtonut pahaa kommentillaan, mutta vastauksesi oli myös siihen jokseenkin jyrkkä.
      En tiedä oliko vika artikuloinnissani, mutta koin nyt tarpeelliseksi selventää tuota kun näytit siitä kovasti ottavan nokkiisi. Peace & love.

      Poista
    3. Pahoittelut jos otin kommenttisi väärin.

      Poista
  11. Miksi kimpaannut niin kovin blogikommentoinnista? Mitä väliä sillä on, mitä blogin perusteella kuvan sinusta ja parisuhteestasi tehneet ventovieraat on teistä mieltä? Parisuhdepostauksia kirjoittaessasi tiedät hyvin itsekin, ettei karu (blogi-)historianne anna pelkästään syytä hurrata miehellesi. Oman lapsensa hylkääminen useaan otteeseen, ei ole ihan sellainen asia, joka unohtuisi helposti mielistä (onko syytäkään?)

    Kyse on teidän elämästänne, teidän perheestänne, teidän rakkaudestanne. Tuollainen täyskäännöksen tekeminenhän on aivan mahtavaa, Happy End alunperin onnettomalle rakkaustarinalle. Ventovieraat eivät luota mieheesi, so what? Eivät he teidän arkea elä tai sitä teiltä pois vie.Pelkkää suitsutusta ja gloriaa et todennäköisesti tule koskaan samaan. Kirjoittamalla julkista blogia olet tosin tavallaan antanut hyväksyntäsi sille, että ventovierailla on mielipiteitä elämästänne?

    Sinua ärsyttää että ihmiset eivät luota 100%:sesti rakkauteenne, itseäni aivan yhtä paljon että edes odotat sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kimpaannun tälläisistä kommenteista koska itse noudatan sääntöä: Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa. En odota että kaikki luottavat rakkauteemme ja suitsuttavat miestäni, mutta odotan netissä samaa kohteliaisuutta kanssaihmisiltä kuin oikeassakin elämässä. Minusta ei olisi kommentoimaan negatiivisesti toisen rakkautta, miestä ja suunnitelmia, vain koska itse en kykenisi ymmärtämään. Saattasin pyöritellä silmiäni ja miettiä hiljaa mielessäni, että lycka till tolla tiellä, mutta en saa mitään itselleni siitä että lyttään toisia, livenä tai netissä.

      Poista
    2. Tässä olen eri mieltä. Itse odotan (varsinkin oikeassa elämässä), että kanssaihmiset puuttuisivat tai edes varoittaisivat, jos kokisivat minun olevan kävelemässä heikoille jäille, loukkaantuisin siitä tai en.

      En puhu nyt teidän tapauksesta, mutta ihan liikaa pahoja asioita tapahtuu siksi, että muut ihmiset jättävät kohteliaisuuttaan puuttumatta vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Suomalainen periaate "jokainen pitäköön huolta omista asioistaan" on niin syvältä ja kertoo enemmän välinpitämättömyydestä, kuin kohteliaisuudesta tai välittämisestä.

      Poista
    3. Olen kanssasi samaa mieltä, paljon pahaa pääsee tapahtumaan siksi, että emme uskalla puuttua. Toivon minäkin, että jos alan tuhoamaan elämääni esimerkiksi päihteillä ja uhkapeleillä, tai jos vaarannan terveyttäni tavalla tai toisella, että joku sanoisi jotakin.

      Sen sijaan en näkisi itseäni kommentoimassa edes hyväntahtoisen huolestuneesti toisen parisuhdetta. Me näemme toistemme elämästä vain pieniä hetkiä, ja niiden perusteella en itse kävisi vaikka ystävän facebook-päivitykseen sanomassa "kannattaisko vähän miettiä vielä mitä oot tekemässä" tyyppisiä kannanottoja.

      Poista
  12. Vaikuttaa vähän siltä, että yrität vakuuttaa miehesi hyvyyttä myös itsellesi. Tai sitten rakkaus on sokea. T: Jonna J.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin lukijoilta tuppaa unohtumaan, että tämä kaikki on ihan todella tapahtunut minulle. Minä tiedän tasantarkkaan mitä olen käynyt läpi, isoksi osaksi hänen takiaan. Mutta se mikä täällä blogissa on muutama postaus, on minulle kuusi vuotta. Siitä on kuusi vuotta kun aloin odottamaan Tirppaa, ja luoja tietää, että olen itsekin kasvanut tässä matkan varrella monella tapaa. Suon sen saman kasvun mahdollisuuden myös miehelleni. Hän on sama ihminen, mutta toimii nyt kypsemmin ja viisaammin.

      Poista
  13. Uskon, että nämä miehesti muutosta epäilevät toivovat sinulle Camilla pelkkää hyvää, joten älä suotta loukkaannu. Sitä paitsi sen verran törkeästi miehesi on sinua ja lastanne kohdellut, että minusta ei olisi antamaan anteeksi.
    Olet hyvin avarasydäminen ihminen, mutta älä uhraa omaa minuuttasi.
    Rakkaudella Miima

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hätää, en ole uhraamassa minuuttani kenellekään. Ja haluan ihan todella uskoa, että näillä kaikilla kommentoijilla on vain minun parhaani mielessään. Silti pidän sitä epäkohteliaana ja epähuomaavaisena, ja minulla on yhtälailla oikeus huomauttaa siitä, kuin heillä kommentoida "mitäs pidät julkista blogia" periaatteella mitä sylki suuhun tuo.

      Tässä kohtaa huomautan vielä että herjaavat viestit eivät edes läpäise sensuuria, nämä teille näkyvät ovat niitä asiallisia, eriäviä mielipiteitä, jotka julkaisen koska tänne mahtuu muidenkin mielipiteet, vaikka ne lähinnä pahoittaisivatkin mieltäni.

      Poista
  14. Voi, miten kauniisti olit pukenut tarinaanne sanoiksi! Itkuhan täällä tuli, vaikken teitä tunnekaan.

    Itse hieman ihmettelen, että miksi pitää kommentoida, vaikkakin tarkoitus olisi hyvä, jos pitää luoda pahaa henkeä/epäilyksiä?
    Olette olleet nuoria toisenne tavatessa, kasvaneet yhdessä, kokeneet hurjan paljon. Teillä on oma kasvutarinanne sen kaikkine mutkineen. Kuitenkin me lukijat tiedämme vain murto-osan tästä kaikesta. Hyvin vähän. Oikeuttaako se sitten epäilemään? Etteköhän te itse tiedä, missä menette,miten luotatte, miten haluatte toimia ja yhdessä olla. Ei elämässä voi koskaan olla varma mistään, jos niikseen ajattelee. Oman onnensa eteen on mielestäni joskus tehtävä uhrauksia, osattava antaa anteeksi kipeitäkin asioita... ainakin omalla kohdallani olen näin kokenut.
    Toivon sinulle, tulevalle puolisollesi ja lapsellenne hyviä ja onnellisia, rakkauden täyttämiä vuosia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana,koskettava rakkaustarina ♡♡♡ Rakkaus voi joskus olla kivikkoinen mutta juuri tuo rakkaus on vetänyt teidät aina yhteen ja mikä ihanampaa kuin se,että saatte elokuussa sanoa toisillenne tahdon ♡♡ Minä ainakin toivon elämäänne paljon onnentäyteisiä hetkiä!Ja samaa mieltä Camilla kanssasi,että he jotka eivät halua toivottaa onnea teille voisivat vain yksinkertaisesti pitää asian omana tietonaan!!

      Poista
  15. Aivan upea tarina ja hyvä muistutus nykyajan pariskunnille siitä, ettei ihan ensimmäisestä töyssystä kannata tehdä johtopäätöksiä loppuelämälle. Kaikkea hyvää teidän elämäänne!

    (Osa kommentoijista niin kovin haluaisi elää elämääsi, näyttävät tuntevan sinut ja miehesi jopa teitä itseänne paremmin :). Kerrassaan ihailtavaa kykyä heittäytyä toisen asemaan! Minusta tämä on niin älyttömän koomista, että yksikseni täällä nauran. Ne ovat HEIDÄN ajatuksia ja tulkintoja, viittaa niille kintaalla! Meillä joka ikisellä ihmisellä on oma palsta, joka pitää kuokkia, ja jokaisen palstassa on yhdelle ihmiselle tarpeeksi tekemistä. Kun naapuriin tullaan kuokkimaan ja antamaan elämänohjeita, jopa viisauksia, ainoa asia jonka voit päätellä on se, että kaverilla on oma tontti jäänyt hoitamatta. Toivottavasti ymmärsit pointin.)

    -Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Tämä. Minulla on tapana kyllä postauksen lopussa kysyä, jos lukijoiden mielipide mietityttää, mutta neuvonta ja päivittely tälläiseen postaukseen tuntuu holhoamiselta.

      Poista
  16. Jos oikein tarkasti luet nämä julkaisemasi "epäilevätkin" kommentit, niin kaikissa kuitenkin tavalla tai toisella toivotetaan sinulle kaikkea hyvää. Miksi siis kimpaannut? Eikö se ole ihan turhaa voimien tuhlausta? Ihmettelijöitä ja epäilijöitä on maailma pullollaan, kaiketi me kaikki joskus. Kai sellaisetkin tuntemukset on lupa tuoda julki? Jos et halua sellaista sinun kirjoitustesi kohdalle, älä julkaise niitä. Säästät siinä itseäsi. Ja itse toivon ihan koko teidän perheelle kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin siis, että älä julkaise niitä epäileviä kommentteja. Julkaise toki ihmeessä kirjoituksiasi, ne ovat aivan mahtavia ja koskettavia ��

      Poista
    2. Ja voihh, mitkä oudot kysymysmerkit tulivatkaan vastukseni loppuun. Minun on syytä lopettaa kirjoittaminen tykkänään :(

      Poista
    3. Tämä blogin pitäminen on joskus kahden vaiheilla keikkumista. On hyvää vuorovaikutusta ja mielipide-eroja, ja sitten on hyväntahtoiseksi naamioitua "en mä kyllä koskaan" hymistelyä. Toki näin ruudun takaa on vaikea sanoa, kuka oikeasti tarkoittaa mitäkin, ilmeet, eleet ja äänenpainot kun jäävät kommunikoinnista puuttumaan.

      Poista
  17. Ei liity varsinaiseen aiheeseen, mutta kun mieleni on jo pitkään tehnyt kiittää siitä, miten kirjoitat.
    Tarkoitan, että kirjoitustyylisi, varsinkin silloin, kun kirjoitat jotain tunteikasta, kuten tämä teksti, se on kertakaikkiaan lumoavaa!
    Sinulla, Camilla on ihana ja omaperäinen kirjoitustyyli jota on nautinto lukea. t.Seija

    VastaaPoista
  18. Mulle tulee mieleen, että epäilijöillä itsellään on ollut aika tasainen elämä. Siinä ei ole ollut minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Silloin voi olla tosi vaikea asettua toisen asemaan ja katsoa asiaa hänen kantiltaan. Minusta teidän tarinanne on aito osoitus siitä, mitä rakkaus ja yhdessä tahtominen tarkoittaa! Kuinka vaikeuksien jälkeen osataan ja pystytään antaa menneiden olla menneitä, anteeksiannettuja ja keskitytään sen sijaan tähän päivään ja tulevaan. Niiden onneen ja sen vaalimiseen. Rohkaisuna sinulle voin kertoa, että meidän liittomme kesti pettämisen. Tällä hetkellä olen tosi onnellinen siitä, että jaksoimme puskea läpi harmaiden, välillä jopa mustien päivien, uskoa rakkauteen ja anteeksiantamisen voimaan. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan! Toivotan sinulle Camilla ja perheellesi onnea, iloa ja kaikkea hyvää tuleviin päiviin!

    Virpi

    VastaaPoista
  19. Ah. Sydän sulaa <3
    Olkoonkin mitä vaan aiemmin mistään kirjoitettu, niin lopulta kuinka kukaan koskaan voisi saada rakkautta jos ei itse osaisi rakastaa. Minusta virheet tekevät ihmisestä kauniin.
    Niin paljon onnea teille ja tiedän rakkaudelle <3

    VastaaPoista
  20. Olen pahoillani jos loukkaannuit minun kommenteistani tuolla aiemmin. Kirjoitin ne senhetkisen lukemani perusteella, kuinka tämä lapsesi isä jätti sinut ja Tirpan kaksi kertaa. Hänen käytös järkytti, kuinka hän ei halunnut tunnustaa isyyttään ja toisella kertaa jätti teidät puhelimitse. Oli onnellisempi muualla kuin teidän kanssa.
    Sanoin "ansaitset parempaa" ja tarkoitin sitä. Ehkä miehesi on muuttunut, kasvanut aikuiseksi ja nyt on "se parempi" sinulle. Teille.
    Ehkä hän nyt ymmärtää mitä on ollut vähällä menettää ja osaa sitä arvostaa, haluaa pitää siitä kiinni. Toivotan teille kaikkea hyvää ja onnellista elämää. - Anne

    VastaaPoista
  21. Fool me once - shame on you.
    Fool me twice - shame on me.

    Ei ihme että puolet avioliitoista päättyy eroon ja loput kuolemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen puolestasi. Mitä ilmeisimmin omalla kohdallasi elämä ja rakkaus on kohdellut sinua niin silkkihansikkain, että koet sinulla olevan moraalinen velvollisuus arvostella minun tapaani elää, tiedäthän paremmin.

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...