8.4.16

Syöpätukka + Saa kysyä


1. kuva viimeinen päivä omalla tukalla, jo harventunut.
2. kuva ensimmäinen päivä ilman hiuksia
3. kuva tänään
 
Syöpähoitojen kaikille näkyvä osuus on tämä hiusasia. Kaikilta syöpähoitoja saavilta tukka ei irtoa, mutta minä kuuluin niihin, joiden hoitojen yhtenä sivuvaikutuksena on tilapäinen sulkasato. Minä menetin hiuksiani tukkoina kaksi viikkoa sytostaattien aloittamisesta, ja ajoin pääni siiliksi sinä päivänä kun peilistä katsoi takaisin keski-ikäisen naisen ohuella tukalla varustettu reppana. Päätin, että syöpä ei vie minun hiuksiani, vaan ne lähtevät silloin kun minä en enää kestä.

Instagrammia seuraavat ovatkin saaneet nähdä tooooodella pahoja "huono tukkapäivä" tilanteita, lavuaarin tukkivia hiustuppoja, tuulen vinoon kääntämän peruukin, ensimmäisen päiväni kaljuna ja ihan liian monta muuta. Osa niistä on merkitty häshtägillä #tukkatilanne. Mutta on sinne joukkoon kuulunut yksi iltapukujuhla kun peruukki oli täydellisesti ja monta hyvää hetkeä kaljun tai päähineiden kanssakin.

Olin kyllä kuullut "syöpätukasta" ennalta, siis siitä että hiukset saattavat kasvaa aivan erilaisina takaisin, kuin millaisina ne lähtivät. Blondista lumikiksi ei ole edes mikään urbaanilegenda, vaan väri ja laatu voi kuulemma muuttua todella radikaalisti. Silti jotenkin yllätyin, kun omat hiukseni alkoivat kasvaa takaisin. Ensin sänki oli blondi, sitten tummanharmaa (HYI!) ja lopulta tummanruskea, koko ajan untuvan pehmeä, sellainen angorakanin ja kananpojan välimaastosta. Mutta siinä missä hiusvärini taitaa päätyä lähelle alkuperäistä, ehkä pari astetta tummempana, niin tämä hiuslaatu sitten onkin.. erityislaatuinen. Tuossa isossa kuvassa on tilanne tänään. Kihara, hyvin hyvin kihara. Ja hiuksia on määrällisesti todella paljon, mutta laatu on pehmeä ja hento, kuin pienellä lapsella. Märkänä ne ylttävät jo harteille, kuivina ne kelluvat kiharapilvenä korvien tasalla.

Hiusten lähteminen toi pienen identiteettikriisin, mutta on tämä takaisin kasvattaminen yhdenlainen projekti. Sinänsä jännää, ettei voi yhtään arvata minkälaiset hiukset sitä onkaan puolen vuoden kuluttua..


Ps. Sovitaanko, että tämän postauksen kommenttiboxiin saa jättää kysymyksiä, joihin kaipaatte vastauksia, syövästä, hoidoista, elämästä. Sen verran rajataan, että Tirpan tai Isäihmisen puolesta en vastaa, joten kysykää sellaista mihin minä voin henkilökohtaisesti raapustella vastaukset.

23 kommenttia:

  1. Ihanat hiukset! Kysyisin, että onko syöpä nyt remissiossa? Onko kontrolleja kuinka usein? Mukavaa kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän riippuu lääkäristä miten tulkkaavat. Usiemmat käyttävät termiä "ei maligniin tautiin viittaavaa soluaktiivisuutta" Eli kasvainta on jäljellä 7cm, mutta sen aktiivisuus on lähellä "normaalikudosta". Ei varsinaisesti siis kuollutta, nekroosista kudosta tai arpikudosta, mutta ei myöskään aktiivisesti jakautuvaa syöpäkudosta.

      Olipas monimutkaista. :D Kontrollit on 3kk välein vielä puolitoista vuotta, sitten puolen vuoden välein kolme vuotta, ja siitä eteenpäin jatketaan muiden ilmaantuvien syöpien seulomista kerran vuodessa magneettikuvalla, ja kunhan täytän 35 niin alkaa myös mammografiat ja rintojen ultraukset.

      Poista
  2. Mä oon ollut aktiivinen seuraaja blogissa jo lähes alusta. Oon ihaillut sun kykyä raportoida asioista ajoittain tiheämmin ja tarkemmin silti kuitenkaan koskaan menettämättä kontrollia ja pilkettä silmissä. Siksipä haluaisinkin kysyä, että kuinka paljon aikaa käytät tekstin tekoon sen kirjoittamiseen käytetyn ajan lisäksi? Onko paljolti siis ajatuksenkulkua vai tarkoin mietittyjä sanankäänteitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika lennosta mie kirjoitan. Näiden syöpäjuttujen suhteen olen ollut tarkempi ja varovaisempi, koska diagnoosin nimellä googlesta sai käytännössä kuolemantuomion, enkä halunnut aiheuttaa turhaa spekulaatiota ennenaikaisesti. Kun sillä yhdenkin prosentin selviämisellä joku aina säilyy hengissä :)

      Poista
  3. Nautitko elämästä jotenki enemmän nyt? Siis sellaisista pienistä asioista. Entä onko pelko läsnä? Vaikutat aika vahvalta ja eteenpäinpyrkivältä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina ollut pikkujuttujen fiilistelijä ja elämästä nauttija. Ehkä eniten on muuttunut se, etten jaksa kantaa murhetta enää pienistä vastoinkäymisistä, enkä aika isoistakaan. :D

      En nyt tiedä pelosta. Joka kerta kun nousee kuume, tai imusolmukkeet ärtyy, niin kyllä sitä ensimmäisenä miettii että "nonni" mutta en nyt sanoisi peloksi. Jotenkin sen vaan tiedostaa, ettei kukaan tästä elämästä hengissä selviä, ja sitä omaa aikaa ei tiedä etukäteen.

      Poista
  4. Heippa :) Tiedätkö miten nopeasti kasvain kehittyi? Tuliko se nopeasti vai pikkuhiljaa pitemmällä ajanjaksolla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nopeasti, kuukauden molemmin puolin heitteli lääkärien arvaukset. Erittäin aggressiivinen syöpämuoto. :/ Samaten takaisin kasvu kuulemma käy parissa viikossa jos niikseen on.

      Poista
  5. Hei! Oletko ajatellut olla osana Fuck cancer-kampanjaa ja mitä muuten siitä ajattelet?
    Tsemppiä!
    Taustatukena, Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen seuraillut sitä aika aktiivisesti. Monessa tarinassa korostuu se mitä itsekin olen kokenut, nuori syöpäpotilas tippuu monen avun ja tuen ulkopuolelle ihan vain ikänsä takia. En tiedä silti, olisiko minun tarinallani mitään lisättävää hienoon kampanjaan. :)

      Poista
    2. Minusta on ollut hienoa, että kampanja on saanut hyvin näkyvyyttä.

      Nyt tuli mieleen,että olen monesti aikaisemmin miettinyt, oletteko saanut apua lapsen tukemiseen ja minkä olet nähnyt tärkeimpänä asiana lapsen tukemisessa. Tässä kysymyksessä on takana oma sairaalassa oleminen ja meidän lapsi reagoi vahvasti minun poissaoloon. Hän on tosi nuorempi kuin teidän lapsi.

      Tiina

      Poista
    3. Meillä tilannetta helpotti se, että Tirppa oli jo neljävuotias, tottunut olemaan miun työpäivän ajan päivähoidossa, ja erittäin läheinen mimmumummin kanssa. Jotenkin asiat vain loksahtivat nätisti paikalleen, neiti ei juurikaan ole kyseenalaistanut järjestelyjä, ja nyt jälkikäteen kun ollaan puhuttu aiheesta, olen kuullut vain iloisia ja kivoja juttuja, mitä nyt äitiä on välillä ollut ikävä. Ja saa ollakin, outoa olisi jos ei yhtään kaipais. :)

      Sen sijaan "tukea" ts muualta kuin päivähoidosta ja omasta lähipiiristä, ei ole tarjottu mitään. Ainoastaan kysyttiin että onko tarvetta huostaanotolle, vai löytyykö väliaikaisesti toinen koti lähipiiristä.

      Poista
  6. Olen aina ihaillut tapaasi ottaa asiat sellaisena kuin ne tulevat, ja positiivista suhtautumistasi elämään. Tuntuu, että löydät jotain aina jotain ilonaihetta, vaikka herra paratkoon sinulle kyllä on osunut järkyttävän paljon vastoinkäymisiä kohdalle jo ihan tässä blogiurasi aikanakin. Itse olen tyyppiä joka saa "hermoromahduksen" jokaisesta pienemmästäkin asiasta, ja jonka asenne elämään on "pessimisti ei pety"...

    Mutta kun tässä nyt kaikkea on ollut, niin onko koskaan ollut hetkeä, jolloin olisit itse ns. vaipunut epätoivoon, jolloin olisi tuntunut mahdottomalta nähdä sitä valoa tunnelin päässä?

    Ja ihana tukka muuten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie aattelen mieluummin niin et valoa pitää kantaa ihan itse mukana, kuin odottaa, että se tulee jostain ulkoapäin. Mutta. Kieltämättä esim luuytimen lamaantuminen viime keväänä ja siitä seurannut pitkä hoitotauko, ja aika ajoin useamman päivän ja yön unettomuus on tuoneet aika synkkiäkin hetkiä. Silloin olen koittanut sitten sanoa itselleni että "Nyt on ihan superpaska hetki." Kun antaa itelleen luvan hokea kaikki kirosanat putkeen, luvan olla itkuinen ja väsynyt ja loppu, niin oikeastaan lopuksi huomaa ettei ole vielä valmis, vaan se oma valo on vielä mukana. :)

      Poista
  7. Mitä ajattelit 10 vuotta sitten, että elämäsi olisi nyt? Millaisia haaveita, unelmia, ajatuksia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie olin 15-vuotiaana tosi hukassa sen suhteen mitä halusin. Tai halusin kaiken! :D Halusin pelastaa maailman, asua ulkomailla, halusin rakastua palavasti, halusin opiskella aivan kaikkea, olla opiskelematta mitään, halusin perheen ja halusin erakoitua jonkun hyväntekeväisyysjärjestön avulla orpokotiin himalajalla. :D 10 vuotta sitten miulla oli oma tie vielä hukassa, tiesin vain että haluan palavasti aikuistua ja elää mahdollisimman paljon. :)

      Poista
  8. Olen pitkään mielenkiinnolla seurannut blogiasi ja pitänyt siitä kovasti. Ehkä se ei ole tarkoitettu meille keski-ikäisille naisenreppanoille, joilla kaiken lisäksi on vielä ohuet hiuksetkin, mutta lukenut sitä kuitenkin olen. Ymmärrän toki, että olet nuori ja keski-ikä vielä kaukana edessä, mutta ihan vaan tiedoksesi, että me keski-ikäisetkään ei välttämättä olla reppanoita, eikä meillä kaikilla ole ohuet hiuksetkaan :) Hyvää kevättä sinulle ja perheellesi. Yst. terveisin Leena K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilemättä! Tunnen monia keski-iän reippaasti ylittäneitäkin naisia, joilla on jumalaisen paksut ja kiiltävät hiukset, ja ovat muutenkin elämänsä kunnossa. Tarkoitus ei ollut loukata, anteeksi.

      Mutta siltä minä ihan totta omasta mielestäni näytin peilistä. Vanhalta, iho oli kipeän kuiva, keltainen, tukka oli harventunut niin että päänahka paistoi ohimoilta. Reppanalta.

      Ja mikäli blogitilastoja oikein tulkkaan, blogia lukee enimmäkseen alle kolmikymppiset äidit, ja sitten naiset, joiden omat lapset alkavat olla lähes aikuisia. En kuitenkaan kirjoita tietylle yleisölle, kirjoitan mikä mielen päällä on, ja siitä joko tykätään tai ei. :)

      Poista
  9. Alusta asti olen seurannut blogiasi ja pitänyt sinua vahvana ihmisenä. Ihmeellisen vahvana. Aurinkosita kevättä sinulle ja perheellesi <3

    VastaaPoista
  10. Hei, ihailen todella paljon elämänasennettasi ja toivon, että niin mina kuin muut lukijasi osaamme ottaa siitä oppia omaan elämäämme. Olen seurannut blogiasi siitä lähtien kun sairastuit ja myötäelämisen määrä on suuri vaikka en ole ennen kommentoinut. Luin tuolloin myös kaikki aiemmat blogitekstisi ja hämmästelin jo silloin asennettasi ja luonteenlujuuttasi. Ja tekstejäsi on todella miellyttävä lukea, ilmaisusi on rikasta ja osaat kertoa asioista kiinnostavalla tavalla. Kiitos kun olet jakanut tarinasi. Toivon kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista, kirjoittaminen on miulle voimavara ja intohimo <3

      Poista
  11. Oon melko tuore seuraaja blogissa ja instagrammissa. :) Tykkään kovasti!
    Sen verran osuu omalle kohdalle, että ystävä on sairastanut leukemian ja nyt hänellä on diagnosoitu MDS. Läheltä päässyt nyt seuraamaan miten sairastaessa nuori perhe tipahtaa taloudellisen tuen ulkopuolelle. Tai ainakin se on hyvin vähäistä. Jotenkin surullista. :/

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...