25.9.16

Tuhat muutakin toivetta

"Meillä jokaisella on 1000 toivomusta. Olla hoikempi, isompi, rikkaampi, uusi puhelin.. Syöpäpotilaalla on vain yksi toive: tulla terveeksi.
Tiedän, että 97% ei tule laittamaan tätä seinälleen, mutta tiedän, että 3% ystävistäni tulee niin tekemään. Kunnioittaakseen heitä, jotka ovat kuolleet syöpään tai heitä, jotka taistelevat juuri nyt sitä vastaan."


Ymmärrän kyllä hyvin, että on helpompaa laittaa tsemppipeukku, sympatiasydän tai ketjukirjeen pätkä Facebookiin, kuin oikeasti kysyä mitä kuuluu, tulla kylään, katsoa silmiin ja olla valmis kuulemaan muutakin kuin "olosuhteisiin nähden hyvin,  onhan tässä, kaikenlaista". Syöpä on vaikea asia, yhtään vähättelemättä, myös sairastuneen läheisille. Melkein mahdotonta käsitellä järkevästi, ja silti siitä vaikeneminen on ehkä vielä kurjempaa.

Syövästä pysyvästi paraneminen on suurin toiveeni. Ja varmasti monen muunkin syöpään sairastuneen.

Se mikä minua tässä nyt kiertävässä asiassa ärsyttää, on se, että oletetaan, että kaikki syöpään sairastuneet muuttuvat jotenkin radikaalisti paremmiksi ihmisiksi.


Minä ainakin halusin itkeä hiusteni perään, vaikka samaan aikaan itkin rikkoutuneen luuytimeni perään. Halusin maalata varpaankynnet, vaikka jaloissa oli nivusista nilkkaan tukisukat. Olin välillä syöpäklinikalla omissa kivoissa pyjamissani, koska en halunnut viettää puolta vuodestani keltaisissa sairaalakaavuissa. En muuttunut vähemmän pinnalliseksi, en osannut lopettaa pikkuasioista ärsyyntymistä, enkä muuttunut lempeäksi äiti teresaksi, joka on täydellisen tasapainossa maailman kanssa. Välillä olin niin rikki ja loppu henkisesti, että sanoin todella rumia asioita, vaikka olisi pitänyt pyytää päästä syliin, kertoa että tiuskin, koska olet niin rakas, että ajatus menettämisestänne ajaa minut reunalle. Ennestään kiero huumorintajuni musteni sinne väriskaalan loppupäähän.

Haluan edelleen tuhatta asiaa. 


Minun elämäni ei ole, eikä ollut vain syöpää. Hoitojen aikana sovimme lääkärini kanssa, että emme varo liikaa, hoidamme tätä millä tahansa, että henki säilyisi. Olen iloinen, että sovimme, koska myöhemmin, kun kivut, unettomuus, asentovirheet, hermovauriot ja sisäelinvauriot laittoivat naisen nöyräksi, en ollut aina ihan varma, onko se sen kaiken arvoista. Halusin palavasti elää, nähdä ja kokea kaiken rakkaideni kanssa. Samaan aikaan mietin romuksi muuttuvaa kehoani ja sitä, mitä elämästä jää jäljelle, jos ei voi liikkua, kädet eivät toimi ja kivut ovat läsnä koko ajan, joka päivän jokaisena hetkenä. Edelleen mietin, mitä elämästäni jäi jäljelle, ja teen sitä mihin sydämeni palaa ja ruumiini pystyy. Haluan elämältäni niin paljon!

Ja voi, kyllä minä haluan myös olla hoikka. Haluaisin uudet ulkoiluvaatteet. Olohuoneeseen verhot ja sänkyihin päiväpeitot. Tahtoisin puukoruja ja nahkaiset talvitennarit. Tabletin opetusharjoitteluun.


Haluaisin myös lopettaa jo tämän syöpäjutun. Minua ei enää huvittaisi miettiä tätä edes puolikkaalla aivosolullani. Mutta kun katson itseäni peilistä suihkun jälkeen, näen kokoelman arpia, kihartuneet hiukset, unettomat yöt silmien alla ja kivun kireissä leukaperissä. Ja sitten automaattisesti skannaan itseäni ja oloani. Sattuuko johonkin mihin eilen ei? Saanko edelleen hyvin henkeä?  Tuntuuko imusolmukkeita? Onko sädehoitoalueella muutoksia? Mistähän nuokin mustelmat ovat tulleet? Pitääkö tuo näyttää lääkärille huomenna, vai seuraavalla kontrollikerralla?
Syöpä ei lopu siihen, kun sitä lakataan hoitamasta. Se painaa ajatuksissa, se on merkintöjä kalenterissa, se on jatkuva tieto siitä, että yksi aktivoituva syöpäsolu voi aloittaa koko jutun alusta, ihan koska tahansa.

Olen loputtoman kiitollinen siitä, että sain olla omille ihmisilleni ihan vain Camilla koko hoitojen ajan. Ystäväni puhui teholla vierelläni hiuskriisistään, toinen nahistelevista lapsista ja raskaasta arjestaan. Äitini kävi kahvilla, ja toi ohimennen ruokaa, hoiti tytärtäni tekemättä uhrauksistaan kiitollisuustaakkaa minulle.
Ja kiitollinen olen myös siitä, ettei kukaan missään vaiheessa väittänyt minulle kirkkain silmin, että selviän kyllä jos vain päätän niin, ja taistelen kovasti.


Minulla on tuhat ja yksi toivomusta elämälle. Tuhat samaa kuin kaikilla muillakin, ja toive elää vanhaksi asti mahdollisimman terveenä. Ja kukapa sitä ei toivoisi.

7 kommenttia:

  1. Hear hear! Sitä ei aina ymmärräkään,kuinka kovasti haluaa tulla kohdatuksi ihan omana itsenään. Ei sinä tyyppinä, mikä leima on lätkäisty otsaan (sairas, omainen,uhri,näitä riittää).Ja silti siinä sivussa saada anteeksi, ettei nyt pysty näyttämään ihan sitä parasta puolta itsessään. Läheiset <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiteytit miun postauksen kahteen lauseeseen :D Mutta juurikin näin. <3

      Poista
  2. Minä en milloinkaan jaa tuota juttua fb-seinälläni. En myöskään muita vastaavia. Minusta ne vain syyllistävät lävähtäessään silmille. Se ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi, muistaisi tai tarvittaessa auttaisi sairastuneita. Myös sinua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkuin postauksen alussa sanoinkin, ymmärrän heitäkin jotka näitä jakavat. Aihe on vaikea lähestyttävä, ei haluta häiritä, udella tms, mutta halutaan sanoa, että ollaan hengessä mukana. Paikkansa siis näilläkin. Vaikka välillä nyppiikin. ;)

      Poista
  3. Mua ottaa joka kerta päähän nämä "syöpätaistelu"-sanonnat. Ikäänkuin sairaus olisi joku hemmetin näytös, josta selviää ja paranee pelkällä tahdonvoimalla, jos on taistellut riittävän kovasti. Eihän se niin mene. Joku vain paranee ja toinen ei, sama sille "taistelemiselle". Vimma jäädä henkiin on varmaan sama kaikilla, eikä kukaan halua kuolla "häviäjän leima" otsallaan.

    VastaaPoista
  4. Tuun aina välillä lukee tän tekstin uudestaan. Vaikka oon ainakin sata kertaa lukenut, joka kerta liikutun kun oot kirjoittanut niin kauniisti. <3

    -annina

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...