4.12.16

Supersankarien kengissä

Tämä syksy on mennyt opintojen osalta hirvittävän nopeaan. Luennoilla, harjoitusryhmätunneilla. Olen lukenut kasvatustieteitä, kasvatus- ja kehityspsykologiaa ja miettinyt opettajuutta monelta kantilta. Olen nauttinut monialaisista opinnoista, siis niistä tunneista joilla konkreettisesti opetellaan ja kerrataan niitä asioita, joita peruskoulussa opetetaan. Biologiaa, maantietoa, äidinkieltä, kuvaamataitoa, musiikkia. Toisissa aineissa olen huomannut omaavani hyvät ja riittävät pohjatiedot, mutta esimerkiksi musiikin opinnoissa olen joutunut myöntämään, etten osaa soittaa kuin suutani. Olen istunut hirvittävän pitkiä aikoja pianon ääressä tapaillen niitä ihan ensimmäisiä nuotteja ja sointuja.

Se mikä minulle tuli näissä opinnoissa yllätyksenä, on se miten nopeasti jalkauduimme sinne alakouluun, luokkaan oppilaiden eteen. Vietin lähes koko marraskuun opetusharjoittelussa harjoittelukoulullamme katsellen, kuunnellen ja opettaen.

Harjoitteluun mennessäni olin epävarma. Opettajan kengät tuntuivat yhtä isoilta, kuin silloin kun olin itse pieni koululainen. Silmissäni opettajat olivat arjen supersankareita. Niiden pitää tietää kaikesta kaikki, ja osata vähän kaikkea. Luokanopettaja soittaa pianoa, tietää miksi merivesi on suolaista, osaa lentopallossa hihalyönnin ja on oikeudenmukainen tuomari lasten kahnauksissa. Pienten koululaisten silmissä opettaja tietää ja osaa kaiken. Opetusharjoittelun alussa katselin itseäni peilistä, sisäkengissä ja avainnnauhassani jossa luki Opettaja Camilla. Ei näyttänyt supersankarilta, ei.


Olen introvertti, ja monesti se saadaan kuulostamaan heikkoudelta, vialta luonteessa. Pidän ihmisistä ja ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta paljon, mutta lämpenen vähän hitaammin uusille asioille, olen vasta tutustumisen jälkeen puhelias, en ole selkeää johtaja-ainesta, enkä muutenkaan sovi tähän uuteen "kunnollisen ihmisen" muottiin. Luokkahuoneessa en tuntenut näitä ominaisuuksiani enää heikkouksiksi. Suunnitelmallisuus, harkitseminen, ja tarkkaileva luonteeni tuntui kelpaavan opettajalle. Kannustava hymy vei ihan yhtä pitkälle kuin sanallinen suitsutus.

Vaihdoin tarkkailijan roolista pienin askelin luokan eteen kun saimme pitää oppimistuokioita luokalle. Kun ensimmäisen hyvin menneen opetustuokion jälkeen istuin ohi tuolistani ja päädyin lattialle selälleni kolinan kera, oli ainakin jää murrettu. Lakkasin jännittämästä opetustilanteita, ja ymmärsin jokaisen opettajan käyttävän opetuksessa niitä omia vahvuuksiaan.

Kolmas viikko oli kokemuksena ammatinvalintaa vahvistava. Ohjaava opettaja asetti haasteita, oppilaat tuntuivat jo ihan omilta. Tuntisuunnittelussa ei enää tuntunut siltä, että keinotekoisesti kirjoittaa sitä mitä oletetaan kirjoitettavan, vaan oppimistavoitteiden, motivaation ja pedagogisten keinojen miettiminen tapahtui luontevasti. Tuntien pitäminen oli hauskaa ja haastoi huomioimaan kaikenlaiset oppijat. Itselleni alkoi hahmottumaan se, millainen opettaja haluan tulevaisuudessa olla. Kuunteleva, välittävä, oppimiseen innostava, oikeudenmukainen.

Mietintämyssyn alle laitoin ohjaavan opettajan kehoituksen miettiä omia rajojani, omaa jaksamistani ja sitä kuinka ison osan omasta elämästä on valmis antamaan työlle. Tarkkaavaisuus ja välittäminen kun voi kääntyä kohtuuttomaksi taakaksi opettajan harteille.



Opetusharjoittelun jälkeenkään peilistä ei katsonut kouluarjen supersankari ja moniosaaja. Kelpo tyyppi kuitenkin. Herkkäkorvainen, suunnitelmallinen, rauhallinen. Oppilaiden silmissä riittävän hyvä. Sellainen tyyppi joka tottuneesti vastasi kutsumanimeen ope. 

4 kommenttia:

  1. Saman neuvon annan minäkin: Mieti, kuinka suuren osan itsestäsi ja ajastasi annat työllesi opettajana. Tämä työ on sellaista, että siihen helposti hukkuu. Sille voi antaa kaikkensa ja silti se voisi ottaa vielä enemmän. Mirja Talib sanoi meille aikoinaan: "Muistakaa, että tämä on vain teidän työtänne. Te oletteammatissa!" Hän tarkoitti juuri sitä, että omia voimavarojaan ei saa käyttää kokonaan ja unohtaa muutakin elämäänsä. Mahtavaa, että teillä oli jo nyt ensimmäinen harjoittelua. Minua harmitti aikoinaan, kun ensimmäisen kerran pääsin opettamaan vasta kolmantena vuosikurssina. Kamalaa, jos silloin olisi tullut olo, että opettaminen ei olekaan minun juttuni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opetusharjoittelun jälkeen oli olo pari päivää kuin jyrän alle jääneellä. Toivottavasti osa työstä muuttuu sen verran rutiiniksi, ettei tosiaan tarvitse antaa itsestään ihan kaikkea. Täällä kotonakin on näitä, joille minusta pitäisi riittää. <3 Puhumattakaan siitä, ettei hukkaisi itseään siihen äitiyden ja opettajuuden välimaastoon.

      Poista
  2. Minä opiskelen äikänopeksi täällä etelässä ja olen vähän kateellinen, kun meillä aineenopettajilla on niin, että kaikki harjoittelut käydään yhden vuoden aikana. Tällä hetkellä menossa kolmas vuosi opinnoissa ja harjoittelut tehdään yleensä vasta maisterivaiheessa. Olisi ihan huippua, jos pääsisi heti opintojen alkuvaiheessa kokeilemaan sitä käytännön työtä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli huippua, silmiä avaava kokemus monella tapaa! Toivottavasti siekin nautit opetustyöstä sitten kun harkkaan pääset. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...