31.1.16

Viisivuotias


Viisi vuotta. 110 senttiä. 16,6 kiloa. Pipo 50cm. Kenkä 28, vaatteet 116/122 ja hiukset puoliselkään. Pieni ja siro tyttölapsi.


Edelleen nimensä veroinen. Vahva, oma, vapaa tahto menee aina kaiken edelle.  "Minä haluan" alkavat useimmat tahtojentaistelut, kun viisivuotias haluaa siivota nukkekotia eikä pukea ulkovaatteita, kun hän haluaa olla mörrimöykky ja olla kampaamatta hiuksiaan.

Yhä liian ujo (tai omatahtoinen..) tekemään asioita, jonka osaamisesta ei voi olla varma. On mieluummin tekemättä kuin epäonnistuu muiden nähden.

Haaveilija, suunnittelija, oman tien kulkija.


Kirjoittaa nimensä oikein, ja käsittämätöntä siansaksaa sivutolkulla oikeilla kirjaimilla. Tunnistaa sanoja, mutta ei varsinaisesti lue. Laskee esineillä yhteen- ja vähennyslaskuja, mutta vähät välittää numeroista. Haluaa kotiläksyjä, kuluttaa tehtäväkirjan viikossa ja pelaa mummin lahjoittamalla tabletillaan Ekapeliä.

Piirtää. Aamusta iltaan. Ihmisiä, eläimiä, suunnitelmiaan. Välillä luovuus kukkii myös seinissä ja huonekaluissa.

Puhuu taukoamatta.


Liikkuu rohkeammin. Kiipeilee, temppuilee, juoksee. Luistelee ja hiihtää kunhan pääsee alkujännityksestään ja unohtaa että "ei osaa".


Ujo ja rohkea. Äänekäs ja hiljainen. Vahvatahtoinen ja sovitteleva. Hyvätapainen ja riivinrauta. Vakava hassuttelija.

Ota hänestä nyt selkoa. Ihmistaimi, ihan kesken vielä, muuttuu päivittäin ja hakee rajojaan.




Välillä tuntuu, että olen ollut jo viisi vuotta äiti, ja olen silti ihan yhtä osaamaton kuin ensimmäisenä päivänä. Miten tuota pitelee, ymmärtääkö se mitään, miten minun pitäisi osata kun en ole koskaan ollut tässä tilanteessa, viisivuotiaan äitinä, tätä ennen?

30.1.16

Syötävää rekvisiittaa







Ystäväni kaipasi lapsensa synttärikuvauksiin rekvisiitaksi leivonnaisia teemalla Hullun Hatuntekijän talviset teekutsut.

Hivenen hullu saa olla että tekee viittä sorttia leivoksia vain muutaman kappaleen kutakin. Mutta oli ihan pakko, näin söpöihin juttuihin pääsee harvoin osalliseksi. Enemmänkin olisin toivonut jaksavani koristelun saralla, mutta näillä voimavaroilla ja ajalla mentiin nyt.

Omassa blogissani en juuri julkaise muiden lapsista kuvia, harvemmin edes luvan kanssa, mutta valokuvaajan facebook-sivuilla on kuvia herttaisista lapsista ja pörröisestä ponista, joka myös pääsi osallistumaan näille kutsuille.

27.1.16

Päiväunitutkielma

Tyyne vasemmalla ja Sopu oikealla, jos katit ovat vielä tuntemattomia teille.

Päiväunet, miten minä kaipaankaan niitä. Lapsi lakkasi nukkumasta päiväunia vasta nyt viidennen syntymäpäivän huitteilla, varmaan osasyynä myöhäisemmät aamuherätykset. Samalla hävisi minun hellästi vaalimani sohvatorkut, pieni lepohetkeni keskellä (täytyy myöntää, täysin kiireetöntä) päivääni.

Karvalapset eivät luovu unistaan. Kissoille kuuluu lakisääteisesti ainakin kuudet päiväunet, jotta jaksaa taas koko illan ja alkuyön rallata räsymattoja rullalle.




Tänään otin kameran ja kuvasin loikoavia kissojani. Pörheitä turkkeja, väriseviä viiksiä ja venytettyjä haukotuksia, niistä on kissojen päiväunet tehty. Ehkä myös vähän kehräyksestä, kaverin pesemästä naamasta ja kärttyisistä ilmeistä, kun tätä pyhää hetkeä näin julkeasti kameran suljinäänellä häirittiin.









Pahoittelisin kissakuvasaastetta, mutta katsokaa niitä nyt! Näitä pitäisi määrätä apteekissa, tepsivät kipuun, särkyyn, unettomuuteen ja yleiseen pahaan mieleen.

25.1.16

Merenneitosynttärit viisivuotiaalle












 

Vähän meinasi näyttää heikolta juhlavalmistelujen suhteen, kun suunnitellulle juhlaviikolle tuli paljon suunnittelemattomia haasteita. Sain kuitenkin tuon merenneitoasun valmiiksi, ja vähän rimaa alentamalla juhlistakin tuli teeman mukaiset.

Tarjolla oli herkkunaposteltavia aarrearkussa, merivesiboolia, simpukkakakkua, Pieni Merenneito täytekakku, Mimmun tekemiä mokkapaloja, kaupan karjalanpiirakoita munavoilla ja tekemiäni pikkupitsoja. Neiti suunnitteli taas tarjottavansa itse, minun hommakseni jäi toppuutella villeimpiä visioita ja toimia toteuttajana.

Koristeet kaivelin taas omista ja ystävän varastoista. Mariskoolit ja kilisevä helmiverho ovat ystäväni meille lainaamia, muut ovat meillä muussa somistekäytössä. Verhoja ja kankaita hyödyntämällä sai jo paljon näköä, ja simpukat ovat kesän Englannin reissulla kerättyjä. Kukat tulivat lahjaksi. Sinistä kaitaliinaa ostin rullan, ja servetit hankin varta vasten, muuten pärjättiin ostamatta (kertakäyttöistä) teematavaraa.

Ariel tuossa viimeisessä kuvassa on likan syntymäpäivälahja, jonka sai avata jo varsinaisena päivänä. Juhlissa se oli siis jo leikityn näköinenkin..


Kiitos kaikille vieraille, 
teitte päivästä juhlan.

21.1.16

"Niin kylmä, että silmämunat jäätyy"



Nämä superpakkaset koettelevat minua ihan tosissaan.  Keuhkoissani on infarktiarpia, joten ne eivät toimi normaalisti. Hengästyn todella nopeasti, ja pakkanen tuntuu neuloilta sisäänhengittäessä.

Ei toivoakaan, että saisin lasta tällä kelillä vietyä päiväkotiin, 8km (päiväkotiin, kotiin, päiväkotiin, kotiin) kävelyä tai pyöräilyä on sula mahdottomuus, eikä  minulle tai lapselle myönnetä kulkemiseen mitään apua. Koska lapsi kuitenkin hyppii sisällä seinille, yritän ulkoilla päivän aikana edes kerran neidin kanssa. Kotipihaa pidemmälle emme pääse, emmekä voi viipyä puolta tuntia pidempään, mutta riittänee sekin, paremman puutteessa.




Onneksi meillä on sekä etu- että takapihalla kelvolliset pienet liukurimäet, joita laskea, ja paljon koskematonta hankea missä tehdä lumienkeleitä.

Keuhko-ongelmaa lukuunottamatta näillä -25 pakkasillakin tarkenemisessa on kyse vain pukeutumisesta. Sisävaatteet, välikerrastot villaa, tuulenpitävät toppavaatteet, jalkoihin ja käsiin merinovillaa ihoa vasten, nahkarukkaset, pipot ja kaulurit ja kunnolla lämpimät kengät. Melkoisen tukeva olo tuossa paketissa kyllä on, ja liikkuminen kaikkea muuta paitsi sulavaa, mutta eipähän palele.





Tällä reissulla minulla oli kamera mukana, koska olimme menossa Tirpan tarhakaverin synttäreille. Pakettiin kääräisin itse tehdyn pienen villaisen barbiemekon. Jostain syystä tuo muovinukkekin onnistuu näyttämään viluiselta toimiessaan mallinukkena parvekkeen oven raossa.



Tarkenetteko te ulkoilla -25 pakkasilla?
Onko aikuisillakin kunnon talvitamineet?

19.1.16

Otteita matkasta alttarille

Olin kerran 15-vuotias. Istuin näytelmäharjoituksissa ja odottelin sivusilmällä erästä poikaa saapuvaksi. Jännitin, koska rooliini kuului puhua hänelle englantia. Kuulemma puhuu sitä äidinkielenään. Hän oli myöhässä ja tuli kesken näytelmän vasta sisään, astui kovin rehvakaasti luokseni, katsoi silmiini ja kadotti puhekykynsä. Punastui ja pyysi anteeksi. Uudella yrityksellä muisti miten kysytään, missä rautatieasema sijaitsee. Pieni ja hentoinen pojaksi, hiuksissa kiharaa korvien takana, silmissä samanlainen nauru.

Olin kerran 16-vuotias. Joku niistä illoista, kun minä hain puhelimeeni kenttää pihakeinusta ja hän maakellarin katolla, näin elämäni ensimmäisen tähdenlennon. Myöhemmin kuulin, että oli kertonut äidilleen, että on rakastunut ja aikoo mennä naimisiin kanssani. Kertoi äidilleen ennen kuin minulle, mutta ei haittaa, riitti niistä muista ensimmäisistä minullekin.

Olin kerran 17-vuotias. Jaoin asunnon kämppiksen kanssa, ja huusin poikaystävälleni. Sanoin, ettei tämä voi olla minun elämäni. Minun piti elää huikea, jännittävä, romanttinen, kansainvälinen, romaanin arvoinen nuoruus, kohdata elämäni rakkaus sattumalta ja asettua sitten aloilleni. Minä en halunnut olla minä, en halunnut tajuta, että olin löytänyt sen ihmisen jo, jonka vierestä halusin herätä kaikkina loppuina elämäni aamuina. Itkin ja huusin, että minun on mentävä, tai muuten heräisin kolmekymppisenä hänen vierestään, alakerrassa kaksi lasta, pihassa järkevä perheauto ja sängyn vieressä aamulenkkiä odottava koira, enkä osaisi arvostaa sitä pätkääkään, koska se olisi hänen vikansa, tämän typerän rakkauden syytä, etten olisi elänyt niinkuin tahdoin. Itkin lattialla henkeä haukkoen, räkä poskella ja halusin juosta perään, pyytää anteeksi, vannoa rakkautta ja perua lentoliput. Enkä tehnyt niin.

Olin kerran 18-vuotias. Palannut kotiin ja kuljin seiniä pitkin katse maassa, olo kuin vieraalla maalla. Tanssitunnilla askeleet veivät kohdille, koreografia kädet käsiin ja oli pakko nostaa katse silmiin. Hei, mitä maailmanmatkaaja. En minä muuta, mutta sinut tahtoisin edelleen. En tainnut sanoa, ei tarvinnut, oli kipinöitä sormenpäissä ja tutut perhoset vatsassa. Molemmilla.

Olin kerran 19-vuotias. Kävelin sairaalakäytävää edestakaisin ja laskin lattiaruutuja etten menettäisi järkeäni. Puhelinvastaajassa äitinsä ja ambulanssin ääni. Ensiavussa verta lattialla ja vakava kirurgi. Teho-osastolle ei olisi päässyt, kun ei olla perhettä, mutta en kysellyt lupaa. Letkujen, laitteiden ja johtojen alla poika jonka uudelleenkokoamiseen meni yli 10 tuntia. Niin julmetun vahva ja silti ihan rikki. Nauroi kivulta, kysyi näyttääkö pahalta, sanoi ettei saa itkeä. Käski ottaa kädestä kiinni, sanoi ettei aio elää päivääkään ilman minua, että sinä päivänä kun jalat taas kantaa, ne kävelevät kultasepälle ja polvistuvat eteeni.

Olin kerran 20-vuotias. Jaoimme kaiken, muka kaikesta selvinneinä, kaksi vakavasti otettavaa aikuista ja tosiasiassa keskellä hulluinta nuoruutta. Viikkoa ennen lakkiaisia istuin vuokrakaksiomme vessan lattialla, kädessä positiivinen raskaustesti, enkä tiennyt itkeäkkö vaiko nauraa.

Olin kerran 21-vuotias. Äiti pienelle kirkassilmäiselle ihmeelle. Ja lopen väsynyt arvuuttelemaan, onko hänestä isäksi. Rakkaudesta en osannut luopua, vaikka se tuntuikin enemmän taakalta kuin siunaukselta.

Olin kerran 22-vuotias. Vedin henkeä kahdesti ennen kuin avasin oven. Olin miettinyt tarkkaan, punninnut vaihtoehtojani ja puhunut puhelimessa öitä ja päiviä läpeensä. Astuin kynnykseltä taaksepäin, pyysin sisälle ja sohvalleni istumaan. Vähän vihasinkin sitä miten helpolta se tuntui, miten sohvassa oli edelleen kolo hänellekin, miten perheessämme edelleen paikka vapaana, miten minun sydämessänikin tila pysyvästi varattuna.

Olin kerran 23-vuotias. Katsoin parvekkeen oven läpi voitontanssia, riemunhuutoa ja olin kovin ylpeä. Salaa olin toivonut, ettei toinen saavuttaisi unelmiaan, että edes tämän kerran saataisiin jotain helpolla, päästäisiin vihdoin keskittymään taas vain meihin kolmeen. Kuuntelin kuinka hän lupasi seuraavat kolme vuottaan valtiolle, oppilaitokselle ja toiselle paikkakunnalle. Illalla hän valoi minuun uskoa, että hänestä riittäisi minullekin, riittäisi perheellekin.

Olin kerran 24-vuotias. Taas teho-osastolla, omalla vuorollani, syöpäkasvain rintakehässä. Miten varovasti hän minua koski, silitti poskea kun muuta ei ollut vapaana laitteilta. Sanoin, ettei me tälläistä tilattu. Hän käski minun olla murehtimatta, hän on tässä kun tarvitaan.

Olin kerran 25-vuotias. Katsoin häntä silmiin ja yritin hillitä laukkaavaa sydäntäni. En huomannut satoja silmäpareja, vain yhden. En kuullut supinaa, vain puheen ja vakaasti harkitun kysymyksen. Tajusin, että niin monesti olin haaveillut siitä kysymyksestä, tuosta miehestä polvillaan sormusrasia kädessä, siitä isosta ja julkisesta rakkaudentunnustuksesta, enkä kertaakaan ollut tullut ajatelleeksi, millä sanoin siihen vastataan. Tahdon? Kyllä? Tietysti? Yllätettynä, liikuttuneena, silmät sumeina ja suu hymyssä minkään järkevän lauseen muodostaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, vaikkei vastausta tarvinutkaan miettiä.

Elokuussa olen 26-vuotias. Haluan kävellä alttarille varmoin jaloin, löytää sanat tälle rakkaudelle ja vastata kysyttäessä tahdon.

14.1.16

Helmikuun 2015 tautiruletti

Selasin tuossa kesken ja julkaisematta jääneitä blogipostauksiani.

Viime vuoden helmikuussa, kaksi päivää ennen syöpädiagnoosia, olin kirjoittamassa näiden kuvien kera blogiin tautiruletista jota pelattiin päivähoidon kanssa. Meille osui parvorokko ja täit, ja mietin, että mitä nyt vielä.

Melkoinen ruletti.


Vauvattomuusvakuutus ja "Miksei sisällä saa juosta?"


Lupasin kertoa miten sterilisaatioasia etenee.


Jono sterilisaatioleikkaukseen venyi joulun takia kuukaudella, mutta pääsin silti pikaisesti veitsen alle.  

Varauduin niinkuin kuuluukin, verikokeet, juomatta, syömättä. Sen sijaan unohdin noudattaa omia sääntöjäni, ja otin sisällä juoksuaskeleita. Liukastuin eteisessä sulaneeseen lumeen ja laskeuduin rysähtäen oikean käden sormille. Aika pikaisesti ne turposivat ja mustuivat ensiavusta huolimatta.

En halunnut päivystykseen jonottamaan, varsinkin kun tiedän ettei sairaalallamme ole päivystävää radiologia. Tein itse (varsin pätevän) lastan sormeen ja lähdin sairaalalle vasta sovitusti, aamuseitsemäksi.



Sterilisaatiota ei tehdä ilmeisesti enää hirveän mieluusti tällä "perinteisellä" tavalla, koska Essure on pienempi toimenpide, eikä vaadi Buranaa kummempaa valmistelua. Minulle tehtiin kuitenkin, osin omasta toiveestani, ihan laparoskopiana, tähystyksenä klipsien asennus ja samalla tarkistettiin silmämääräisesti kaikkien sisuskalujen kunto sytojen ja syövän jäljiltä. 

En osannut enää kaiken jälkeen jännittää rutiinileikkausta, joten menin saliin ilman esilääkitystä. Jännitykseen kuitenkin olisi saanut rauhoittavia. Salissa asenneltiin tippa ja seurantalaitteet, vitsailtiin vähän hoitajien kanssa ja sitten anestesialääkäri silitti miun poskea ja sanoi "hyvää yötä".

Noin puolen tunnin päästä minut oli jo kärrätty heräämöön. Ja sieltä pääsin sykkeiden tasaannuttua osastolle torkkumaan. Kipulääkkeet sain heräämössä vielä suonensisäisesti, osastolla sitten nappuloina.

Osastolla totesin kipulääkityksen sen verran riittäväksi, että kävin hakemassa itselleni pullaa ja kahvia kahviosta, ne nimittäin tuoksuivat osastolle asti, eikä päiväkirurgisille potilaille tarjota ruokaa.

Kovasti yritin saada kättä hoidetuksi samalla reissulla, mutta ensimmäinen hoitajani ei oikein pysynyt tilanteen tasalla, vaan kyseli syöpäjuttuja, vaikka sormeni olivat vääntyneet mutkille. Vuoronvaihdon jälkeen saamani hoitaja sen sijaan järjesti minulle röntgenlähetteen etupäivystäjän kautta, ja pääsin kuvattavaksi. Tietenkin siihen aikaan, että radiologi oli jo lähtenyt kotiin.


Sain kuitenkin käteeni paremman lastan kun päivystävä yleislääkäri oli näkevinään irtoluukappaleita nimettömässä. Lupasivat soitella seuraavana päivänä, kunhan se radiologi taas saapuisi töihin.

Sinänsä viivyttely ei haitannut, jouduin joka tapauksessa olemaan sairaalassa veritulppariskin takia vähän normaalia pidempään, verenohennuslääkkeen saa vasta 6 tunnin kuluttua leikkauksesta. Vähän vartottiin myös että normaalit ruumiintoiminnot palautuivat ja noussut lämpötila laski.


Leikkauksen jälkeen siirryin ystäväni T:n täysihoitolaan, koska ilman kanssa-aikuista ei olisi ollut asiaa kotiutua. Enkä kyllä olisi muutenkaan pärjännyt päivän pyörityksissä ilman hänen apuaan. Pikkuneidin päivähoitoon vieminen ja muu logistiikka oli ystäväni kontolla, ja vaikka aamu oli aikainen ja ilta myöhä, hän suostui auttamaan ihan ilomielin. Kun vielä kipulääkkeet lakkasivat toimimasta kotimatkalla, ja aloitin kipuoksennusrumban tienposkesta ja päätin sen vasta puolen yön maissa, olin entistäkin kiitollisempi siitä että Tirppa ja minä olimme niin hellässä huomassa.

Tänä aamuna olo oli jo ihan siedettävä, korkeavyötäröisiä pillifarkkuja en saanut vedettyä jalkaan, mutta muuten olo on jo ihan tukeva ja reipas. Kipujakin on, mutta ei niin pahoja, että viitsisin koittaa kestääkö mahani kipulääkkeitä.
Kädestänikin soittivat, että ei se murtunut ole, vääntynyt vain ja pehmytkudosvammautunut, lastaa kannattaa pitää kivunhoidollisista syistä, mutta heti kun sormet taas taipuvat, niitä saa käyttää.

Essure-sterilisaatiostahan ei jää mitään jälkiä, minulle jää tästä kolme pientä pistemäistä arpea ja navan alle toinen "napa" noin 1,5cm arpi. Arpikokoelmaa on ennestään rintakehällä ja vatsalla, joten en osaa pitää pientä kosmeettista haittaa kovin isona asiana.


Sellainen, periaatteessa syöpään liittymätön, sairaalareissu tällä kertaa. Koti on sekaisin ja synttärileipomiset tekemättä, ja mies jo toista viikkoa kiinni. Jospa niistä synttäreistäkin selvitään kunnialla, käsi paranisi nopeasti ja pääsisi taas normaaliin päivärytmiin kiinni.

Ensi kuussa palataan taas sairaalaan syöpäkontrollien merkeissä, joita odotan vähän iloisemmin mielin, kun tiedän että ainakin palleasta alaspäin kaikki on siistiä ja syövätöntä, ja veriarvotkin parantuneet edellisistä surkeista lukemista.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...