10.7.16

Perheliikuntaa - Pokemon Go!

Kotiuduin maailman ihanimmista polttareistani, ja kotona oli yhteistä aikaa janoava lapsukainen, joten korkkasimme Pokemon Go sovelluspelin, uuden hauskan tavan lähteä "ihan vaan kävelylle".  90-luvun puolella lapsuuttaan heilunut ihminen ei ole voinut välttyä Pokemon-vaiheelta, ja näin se kieltämättä tarttui lapseenkin tehokkaammin kuin vain piirettyjen kautta.

Koska kuvat kertovat paremmin kuin tuhat sanaa, tästä on kysymys:

Ihan pieni iltalenkki.
Neljän pokemonin lenkki, kun akku oli melkein finaalissa viikonlopun jäljiltä.
Ja sää oli hivenen arvaamattoman oloinen.
GPS kompassiin ja onlinekarttoihin perustuva peli toimii täällä meidän perähikiälläkin.
Kas näin tässä meidän naapurustossa, siniset kuutiot on maamerkkejä,
joiden luota saa mm. pokepalloja.
Tässä esimerkiksi Korian Pioneeripuiston muistomerkki.
Ja yhden rakennuksen katolla oleva messinkiharakka.
Samoillessa karttaan ilmestyy lähellä olevia villejä Pokemoneja. 
Sitten vain kävellään luokse, napsautetaan hahmoa, kamera kytkeytyy päälle
ja heitetään pokepalloa ja toivotaan parasta. 
Nappasin!
Tässä näkyy vielä miten peli hyödyntää puhelimen omaa kameraa.
Hauskasti rannalta löytyi vesityypin Pokemoneja.

 Vielä pitää selvittää, miten näitä sitten koulutetaan, ja kun vähän edistyy tässä hommassa, ja pelaajia ilmaantuu lisää lähistölle, niin sitten tästä vasta hauskaa tuleekin.

Mutta ihan vain tämä ensimmäinen pelikerta oli jo superkoukuttavaa, enkä kyllä taida malttaa olla laittamatta sovellusta päälle jos käydään rannalla, kaupungissa puistossa tai kavereiden luona maalla, kun siellä on ihan eri paikat ja erilaisia lajeja Pokemoneja! Ipana on myös ihan pähkinöinä, ja valmiina aamulla pomppaamaan sängystä aamulenkille, kunhan puhelimessa (ja äidissä...) on taas virtaa.

Voisin kuvitella, että tämä toimisi isommille koululaisille parhaiten, jos pelaaminen koukuttaa ja liikuntaa soisi lisää. Viisivuotiaan kanssa vielä "joutuu" aikuinen lähtemään mukaan, kaikkea muuta kuin vastentahtoisesti.

Suomessa peliä ei vielä saa Playstoresta, mutta tämän linkin takaa löytyy APK-lataus Androidille, puhelimelle pitää vain antaa lupa asentaa vapaista lähteistä ladattuja sovelluksia.


Kertokaa jos kokeilette!

8.7.16

Solutasolla sitkeä

Tarinankerrontana se menisi näin; oli toivottoman surkea alkutilanne, dramaattinen käänne ja onnellinen loppu.

Oikeasti tämä syöpätarina on ollut paljon pidempi.




Ambulanssikuski ajoi 140km tunnissa. Mukana oleva kirurgi ei löytänyt enää verenpainetta tai sykettä, ambulanssinainen löysi ja antoi lisää nonadrenaliinia. Lupasin olla nukahtamatta.

Anestesialääkäri oli komea. Sydänkirurgi sanoi ettei kasvainta voitu poistaa. Äitini sanoi kaiken järjestyvän. Ylilääkäri sanoi ohimennen "siis on sinulla syöpä, aggressiivinen, pahanlaatuinen". Ei tuntunut miltään.

Olen maannut teholla ajatellen, että on juotava tämä suullinen vettä, otettava lusikallinen jugurttia, päiväunet siinä välissä jos tarpeen, ja syötävä aamiaista välillä kipuhorkassa nukkuen, vaikka siihen asti, että on taas lounasaika. Asentoakaan en voinut itse vaihtaa, välillä pään kääntäminen oli liikaa. En saanut henkeä ilman apua. Sain monta huonoa uutista peräkkäin, mutta kieltäydyin jäämästä makaamaan. Sanoin, että minut on tehty jostain sitkeämmästä, odottakaapa. Taputtivat, kun ensimmäisen kerran pääsin istumaan. Pitivät kädestä kun kone painoi ilmaa keuhkoihini, ja yö oli pelottava. Olivat iloisia kun lähdin.

Laihduin kymmenen kiloa muutamassa viikossa. Rikoin 10 suonta päivässä tippaletkuihin. Sain kaksi sydäninfarktia. Kävelin itse kaksi metriä vessaan ja itkin ylpeydestä ja hoin "hengitä sisään ja ulos". Pelkäsin mennä syöpäklinikan päiväsaliin, en halunnut kuulua niihin ihmisiin. Vertaistuki tuntui naurettavalta, kun omat ennusteet eivät antaneet aihetta suuriin toiveisiin. Katsoin, kun valutin vapaaehtoisesti myrkkyä suoniini.

Luovuin tyttäreni kasvatusvastuusta. Luotin hänet hyviin käsiin.

Menetin tuntoaistini. Menetin kävelykykyni. Menetin käsieni hallinnan. Menetin hiukseni.

Rikoin luuytimeni kyvyn tuottaa uusia soluja. Odotin lähes kuukauden sen palaavan. Mietin kuolemista.

Huumorini musteni. Nauroin siellä päiväsalissa naisen kanssa, joka sai tietää ettei näe enää syksyä. Naurettiin niin että vedet valui silmistä. Pidin kädestä oman ikäistäni naista, joka kävi läpi elämänsä hirveintä kipua yksin.

Sain solumyrkkyä, joka meinasi rikkoa useamman sisäelimeni. Ihoni meni niin rikki, etten voinut istua. Lääkäri sanoi, että menee rikki mitä menee, jos henki säilyy. Olimme yhtä mieltä.

Makasin sädehoitokoneessa ja laskin päiviä. 20. 19. 18...0

Kasvain pieneni 21 sentistä seitsemään.

Sain elämäni takaisin.

Siihen sen olisi kuulunut päättyä. Valmis, finito, ei enää koskaan. Syöpä vaan ei lopu silloin kun se alkaa olla muille jo vanhoja uutisia. Minä elän näiden sivuoireideni kanssa edelleen, jännitän neljä kertaa vuodessa kontrolleja, yritän olla miettimättä uusimisprosentteja, kuulostelematta oireita liikaa.




Kävin Syöpäklinikalla tällä viikolla.

Seitsemästä sentistä kolmeen senttiin, sitä tarkoittaa solutasolla sitkeä. Pieniä askelia silloinkin kun ei enää jaksaisi.

Edelleenkään en päässyt tuosta riippakivestäni, mutta nyt se on kokoluokkaa superpallo. Ei kuulosta enää maanvaivalta.

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...