31.10.16

Kämpästä kodiksi: Lastenhuone

Tirppa sai muuton jälkeen ensimmäistä kertaa oman huoneen. 


Minun tietämättäni lapsukaiseni oli päättänyt huoneeseensa väriteeman, ja tilannut mummilta huoneeseen räsymatonkin. Eipä siinä auttanut nikotella, lapsi haluaa sateenkaarihuoneen, lapsi saakoon sitten sateenkaarihuoneen. Verhot sopivissa väreissä olivat täysin mahdottomat löytää, mutta joutuessani etsimään liinavaatekaapista väliaikaista verhonkorviketta Finlaysonin Keisari oli niin kiva ikkunassa, että ompelin pussilakanasta verhot.

Huone on isohko, mutta osan tilasta lohkaisevat kiinteät kaapit. Kaapin ovissa on kiertävä taidenäyttely ja (keskeneräiset) kirjainkortit pienelle leikkikoululaiselle. Ovien edessä on myös kätevästi tilaa jumppailuun ja pelleilyyn, ja kirjahyllyn vieressä minisoppi lukemiseen.


Huonekalut tulivat enimmäkseen vanhasta kodista. Pulpetti, sänky ja kirjahylly muuttivat ihan sellaisenaan lastenhuoneeseen.

Tuplakerrossänky sinänsä ei ole lastenhuoneessa tarpeellinen, mutta aluksi uudessa kodissa ei ollut meidän makkarissamme sänkyä lainkaan, ja toisekseen näin kaukana kaikesta pari vieraspaikkaa tulee aina tarpeeseen. Ostoslistalla on turkoosit Avaroom sängynpeitot, jotta alasänky vapautuisi leikkitilaksi ja jotta yläsängyn petaaminen helpottuisi. Ilmekin huonessa tietysti siistiytyisi heti. Kissankarvallakin on osansa tässä päätöksessä..


Lelusäilytykseen sen sijaan piti keksiä uusi ratkaisu. Vanhassa kodissa lelut sai näppärästi vaatehuoneeseen laatikoissa, mutta tässä uudessa kodissa tämän huoneen kaapit ovat ainoa kiinteä säilytystila, joten lelujen säilyttäminen kaapissa ei ole vaihtoehto.

Ikean Trofast täytti kriteerit: se mahtuu tilaan, ei ole liian korkea, kaikille leluille sai oman irrotettavan laatikon, ja runko on ihan puuta, eikä kalustelevyä. Kalusteen päälle ostettiin kaitale vihreää pehmeää kuramattoa, joten nukkekoti sai vehreän pihamaan ympärilleen.

Nukkekodin nostaminen ylemmäs palvelee taas kasvaneen lapsen tarpeita. Lattiatasossa kyyriminen vähensi talolla leikkimistä, mutta nyt talon asukkaina on taas vuorotellen Petshoppeja, Pikkaraisia ja Barbeja.


Isoisäni kirjontatyökin sai taas arvoisensa paikan, ja ilokseni väritkin passaavat huoneeseen hienosti. Riikinkukkoja ikkunassa, joutsenia seinällä.


Jokainen joka on joskus muuttanut ymmärtää miten helpottavaa on saada valmista, tai liki valmista edes jossakin osassa uutta kotia. Tirppa onneksi kotiutui uuteen päiväkotiin ja arkeen välittömästi, mutta on ihanaa, että myös hänen oma tilansa on nyt selkeästi hänen, eikä hänen, vähän vanhempien nukkumapaikka ja osaksi pahvilaatikkovarasto.

Olen iloinen, että huoneesta tuli ipanan itsensä näköinen, toimiva ja sen sortin lapsekas, joka ei jää "pieneksi" heti seuraavana vuonna.


Mitäpä tykkäätte?

30.10.16

Valokuvan voimalla morsiameksi

Ennen häitä tunsin olevani tunnelukossa itseni kanssa. Häistä ja naimisiinmenemisestä olin ja olen varma, mutta kyseenalaistin sen, voiko minusta kaiken tämän jälkeen tulla morsian. Vuoden aikana tiputin 20 kiloa ja lihoin kolmekymmentä, menetin hiukset, ripset ja kulmakarvat ja sain kehooni lukuisia isoja ja häiritseviä arpia. En tuntenut olevani tarpeeksi kaunis pukeutumaan valkoiseen pukuun ja olemaan kaikkien vieraiden silmien alla.

Tiesin kuitenkin mieheni pitävän minua kauniina, ja kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein suunnittelimme kuvaamme Annan kanssa pienen valokuvayllätyksen huomenlahjaksi. Sovimme, ettemme edes yrittäisi mitään "hotellihuone, seksikkäät pitsialusvaatteet ja skumppaa" tyylistä kuvausta, vaan kuvasimme niin, että minulla oli mahdollisimman hyvä ja luonteva olla. Menimme metsään ja joenrantaan, alusvaatteiden sijaan valitsin bikinit ja valkoisen liepukkapaidan, alkoholin sijaan minua rentoutti kuvaaja, johon luotin täysin. 

Kuvien taustalle mahtuu pari tuntia naisten välistä ystävyyttä, puhetta miehistä, rakkaudesta, avioliitosta, lapsista, armollisuudesta omalle vartalolle. Anna ei missään vaiheessa kuvia asetellessaan kehoittanut piilottamaan mitään, vaan sanoitti sitä kaunista, joka linssin taakse välittyi. Oli pelottavaa asettua näinkin paljaana kameran eteen, mutta kameran takana työskentelevä nainen teki siitä paitsi helppoa, myös voimauttavaa.

Voimauttavia olivat myös valmiit valokuvat. Kykenin näkemään jotain kaunista itsessäni, katseeni ei yhdessäkään kuvassa kiinnittynyt puutteisiini tai heikkouksiini. Näin itseni naisena, enkä kovia kokeneena ihmisruumiina. Näiden kuvien jälkeen näin itseni morsiamena, en vain tulevana vaimona. 


Ja kun kuitenkin mietitte tätä, nahkaisiin kansiin koottu valokuvakansio näistä ja monista muista ihanista valokuvista oli myös hieno lahja ojennettavaksi aviomiehelleni. Vuodet eivät aina kohtele armollisesti, meistä ketään, joten sitäkin ihanampaa on, että tämä kesä ja nämä tunteet on taltioitu valokuviin, joihin palata kun illat pitenevät ja muisti pätkii.


// Kuvat Photo Saskia

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...