24.12.16

Jouluyön mietelmiä


Joulun osuessa viikonlopulle, vaihtoehto jossa kaikki tulisivat meille Lappiin jouluksi karsiutui listalta. Niinpä pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon, järjestimme talo- ja kissavahdin, ja ajelimme tänne kotipitäjälle melkein 900km etelämpään.

Hienoista suunnitelmista huolimatta pääsemme siis kuitenkin viettämään joulua kuten aina tähän astikin: jouluaattona suomalaista joulua minun äitini tykönä, ja joulupäivänä brittiläistä joulua miehen vanhempien luona. Aluksi minua harmitti, olin henkisesti varautunut tekemään meidän näköistä joulua ja saamaan ihmiset kerrankin oman pöytäni ääreen. 

Juuri nyt, maha täynnä maukasta ruokaa, keho saunan raukeana, tietäen että kaikki rakkaat ovat ihan likellä, uusissa pyjamissa untuvapeiton alla pötkötellen.. olen hirveän onnellinen, että olemme täällä. 

Tirpan kannalta tämä on ideaalitilanne joululomalle. Koirakaverit ovat täällä, kaikki sukulaiset, ystävät ja läheiset. Ja tämä on se joulu, jota hän varmaan jatkossa muistelee lapsuuden jouluna. Että näin ne aina meni, kinkkua mimmulassa ja kalkkunaa mummilassa. Hänelle tämä on jo perinne, ja siitä poikkeaminen tuntuisi kurjalta.


Lahjapolitiikassakin noudatimme perinteitä. Pyjamia, suklaata, kirjoja ja toivelahjoja. Ja villasukat äidille, jotka sain valmiiksi vasta jouluaattona juuri ennen lahjojen jakoa.


Kauniita unia ja rauhallista joulunaikaa kaikille! 

18.12.16

Valon hetki


Päivä on nyt uskomattoman lyhyt. Luulin tietäväni pimeydestä ja kaamoksesta yhtä sun toista, mutta tämä ensimmäinen joulukuu täällä pohjoisessa on silti hämmästyttänyt minua. Suurimman osan päivästä on vain pimeää, valoisan hetkestä ei oikein ota selkoa, onko se auringon nousu vai lasku. Ohitsekiitävä se hetki ainakin on.

Kaikki näyttää jatkuvasti siniseltä. Puut ovat olleet jo viikkoja täysin valkoisia. Lyhyen valon hetken ajan taivaasta löytää ihania sävyjä, hehkuvaa oranssia, syvää sinistä, hentoa violettia.

Valoisan hetken ajan sitä elää ihan vimmatusti, ja pimeän laskeuduttua päivä tuntuu olevan ohi, kaupungin kadutkin tyhjenevät. Pimeällä mikään ei tunnu ihanammalta kuin tuoda palelevat varpaat sisään, sytyttää pari kynttilää ja tarttua kutimeen sohvan nurkassa.

Kaamosväsymykseltä tämä ei tunnu. Ennemminkin sellaiselta kotoisalta, talviunimaiselta puolihorteelta. Kaikki liikkuu hitaasti eteenpäin, ja ajatukset on jo suunnattu kohti kevättalven valoisampia aikoja.

Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin.

17.12.16

Varaslähtö mäenlaskuun




Nostimme tämän yhden lahjan jo eilen illalla kuusen alle. Täällä on hankea silmän kantamattomiin, ja tänään on sopivasti myös viimeinen koko perheen vapaapäivä ennen joulua. Jouluna olemme yli 800 kilometriä etelämmässä, ja tämän raahaus edestakaisin ilman toivoa mäenlaskukeleistä ei houkutellut.

Minuakin ilostuttaa kaunis, kätevä ja aikaa kestävä lahja. Kelkka tilattiin Saksasta, hyväksi havaitulla punospenkillä ja kippuroilla sarvilla.  Vähän on myös haikea olo, ja pientä kaipuuta Augsburgiin, jossa aupair äitini minulle nämä kippurakelkat ensimmäistä kertaa esitteli. 

En tiedä kuka meistä on eniten innoissaan tästä, isä joka odottaa hurjia vauhteja, äiti jolla on nostalgiapuuska vai lapsi joka sai ihan ikioman kelkan, ja lupauksen että tätä äitikin jaksaa vetää ainakin lähikaupalle asti. 

16.12.16

Ensimmäinen oikea harrastus

Tirppa aloitti täällä uudessa kodissa ensimmäisen harrastuksen, johon äitiä ei tarvita mukaan. Vauvauintia, muskaria ja ratsastustahan me olemme tehneet yhdessä, ja monenlaista tehdään perheenä. Mutta tänä syksynä T:llä oli pari toivetta: oma huone uudessa kodissa ja tanssiharrastus.


Onneksemme Tanssiopisto järjestää päiväkodillä, päiväunien paikalla kerran viikossa tanssitunnin. Lukukausimaksu ei ole kallis ja harrastus järjestyy päivähoitoajan puitteissa. Järjestely helpottaa minun muutenkin suhteellisen kuormittavaa arkeani.

Ei se varsinaisesti toivottua balettia ole, mutta tanssin riemua niin monella tapaa. Jos innostusta riittää vielä kevätlukukaudenkin jälkeen, olen luvannut harkita balettitunneille siirtymistä, vaikka se tarkoittaisikin vapaa-ajan viettämistä tanssisalin laidalla. Juuri nyt on kuitenkin ihanaa, ettei tarvitse sitoutua yhteen lajiin ja tiukkaan harjoitteluaikatauluun.


Tavallaan tämä järjestely, jossa minun ei tarvitse osallistua harrastukseen millään tapaa, on kuitenkin tehnyt minut sokeaksi sille kehitykselle, jota minimimmin liikkumisessa on tapahtunut yhden syksyn aikana. 

Joulujuhlassa pääsin ensimmäistä kertaa tarkkailemaan tanssimista tositoimissa, ja olin hämmästynyt. Pituuskasvussaan kömpelö melkein kuusivuotias liikkui musiikin tahtiin todella sulavasti ja hallitsi itseään minulle ihan uudella tavalla. Onhan tuo pienten tanssi sellaista.. enimmäkseen vain hellyyttävää ja hassua. Mutta siinä katsellessani tajusin entistä selvemmin, miten valtavasti hän onkaan taas kasvanut ja kehittynyt. On hän ennenkin ollut hienomotorisesti taitava ja hurjapää tempuissaan, mutta tanssin myötä kömpelyys on hävinnyt.






Tanssin jälkeen ojensin pienelle tanssijalle lähikaupasta ostamani esiintymisruusut. Tirppa jakoi ne tanssikavereille, opettajalle ja päiväkodin tädeille, koska olisi hänen mielestään "epäreilua, että yhdellä on, kun muilla ei." Koitin toppuutella, että pitäisi itsellään edes yhden, mutta hänen ilonsa tulee muiden ilosta, ja mimmin hymy leveni sitä mukaa kun hän sai levitettyä hyvää mieltä muillekin.

Nämä tärkeimmät jutut tyttäreni luonteesta ja kehityksestä eivät onneksi mene ohi silloinkaan kun äitiä ei enää huolita kaikkeen mukaan.

8.12.16

Näppärä, näppärämpi, ezpz Play Mat

Yhteistyössä Ipanainen.fi

Meidän kotona saa askarrella. Tirpalla on kokonainen laatikollinen kaikenlaista hilpettä taiteiluun. Valitettavasti se kaikki ihana on yleensä sitten ripoteltuna kaikille tasoille, glitteriä on enemmän lattialla kuin teoksissa, imuroidessa kuuluu kilinää kun hamahelmet ja paljetit löytävät tiensä pölypussiin. Ja mitään ei saisi korjata pois, koska työ on vaan vähän kuivumassa, jatkan ihan kohta, käyn ihan vaan vähän tuolla..

Aika moneen pulmaan näppärä ratkaisu löytyi näistä testiin saamistamme ezpz Play Mateista

Silikoninen alusta pysyy kiinni pöydän pinnassa, ja kukkaan saa laitettua askartelutarpeita omiin lokeroihinsa. Tilpehööperit tuntuvat myös pysyvän alustalla normaalia pöytäpintaa paremmin, lattialle ei päädy juuri mitään. Askartelun saa tukevalla alustalla myös nostettua helposti kaappiin hyllylle odottamaan palaavaa inspiraatiota, ja tilaa vapautuu muille leikeille. 




Parin viikon aikana olen tarkkaillut Tirppaa, joka aika oma-aloitteisesti kehittelee projektejaan. Alustalla on tehty hamahelmitöitä, joulukortteja, vesiväritöitä (ei kaatuvaa vesiastiaa!), harjoiteltu kirjainnopilla kirjoittamista ja leikitty pikkulegoilla. Sille on laitettu askarteluliimaa, maalia, glitteriä, höyheniä, lankanöyhtää ja paljon muuta sotkevaa, ja joka kerta se on lähtenyt puhtaaksi huuhtomalla, tai vähän pesusientä ja astianpesuainetta näyttämällä.

Olisin ollut jo riittävän vakuuttunut näinkin, mutta erityisen ilahduttavaa on se, että nämä aluset on valmistettu myrkyttömästä elintarvikesilikonista. Näitä voi siis huoletta käyttää myös ruokailussa ja ruuanlaitossa, tuoteperheen muiden tuotteiden tapaan. 



Harmittelin lapsimessuilla keväällä, ettei näitä ruokailuvälineitä ollut silloin markkinoilla, kun Tirppis oli pieni sormiruokaileva, puurolautasia heittelevä pyörremyrsky. Nyt pääsimme testaamaan, miten tuote istuu arkeen, jossa lapsi syö jo nätisti ruokapöydässä posliinilautasilta ja käyttää haarukkaa ja veistä.

Paikkansa nämä löysivätkin meiltä olohuoneen sohvapöydältä, siinä kun on pyörät alla, ja kipot ovat koetuksella. Leffaillan dippikasvikset sai hauskasti esille, dippikastike pysyy pystyssä ja posliinikulhokin pysyi ehjänä, kun alunen on tiukasti paikallaan pysyvää nihkeäpintaista silikonia.

Ja seuraavan kerran kun meillä on taas pieniä ihmisiä kylässä, meidän kaapistapa löytyy taas heillekin syömisvälineet. Kukaan ei kiellä käyttämästä tätä ihan vaan kivana lautasena!






Koodilla jouluiloa saavat blogin lukijat kaikki ezpz tuotteet Ipanaiselta -15% 12.12 asti.


7.12.16

Onko täällä kilttejä lapsia?

Joulu on ihana, taianomainen aika vuodesta. Tontut kurkkivat ja pitävät kirjaa lasten kiltteydestä. Joulupukin lelupajalla käy kuhina, ja postitoimistolla vastaanotetaan lasten lahjatoivekirjeitä. Sitten aattona kiltit lapset saavat paljon lahjoja, ja tuhmat risuja.

Ei. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lapsille vähän satuillaan iloisen juhlapyhän nimissä. Sen sijaan minua riipii vuodesta toiseen se oletus, että kiltit lapset saavat paljon lahjoja, ja tuhmat vähän. Kun tässä maailmassa sillä lapsen lahjamäärällä on valitettavan vähän tekemistä kiltteyden kanssa. Lapsen olessa varakkaasta perheestä, on aivan sama onko sitä oikeastaan ollut hyvä kaveri, totteleva lapsi, käyttäytynyt kauniisti. Joululahjoja tulee silti, todennäköisesti ihan reilukin määrä. Sen sijaan vähävaraisessa perheessä jouluna kuusen alla on paketoituna välttämättömyyksiä, sukkia, saippuaa ja ehkä jopa yksi lelu. Kaikilla ei ole sitäkään. Siinä ei paljoa kiltteys auta.



Meillä ei omasta mielestäni puuttunut lapsuuden jouluista mitään. Kaikki olivat paikalla, kuusi koristeltiin yhdessä, puurossa oli manteli ja kinkkua riitti uuteen vuoteen asti. Lahjojakin oli, yleensä pyjama, suklaata, kirja, toivelelulahja ja pieniä paketteja, juurikin niitä sukkia ja "omia" saippuoita, tarpeellisia juttuja. Ikinä en jouluaattona joutunut ajattelemaan, että olisin jäänyt jostain paitsi. 

Joulun jälkeen sitten koulussa istuttiin piiriin ja juteltiin joululoman kuulumiset. Yleensä siis luokkakaverit kertoivat kilpaa lahjavuoristaan. Olin tullut kouluun onnesta soikeana, olihan minulla kotona se lahjoista paras, oma hamsteri. Silti siinä muiden listoja kuunnellessa tuli tunne, etten ehkä ollutkaan ollut tarpeeksi kiltti. Näin aikuisena mietin, että siinä piirissä istui niitäkin, jotka olivat vielä itseänikin hiljaisempia, joilta se jouluilo sammui silminnähden.



Oman lapsen kohdalla joutuu viimeistään miettimään omaa suhtautumistaan näihin satuihin. Kieltääkö lapselta joulun taika, paljastaa kaikki huijaukseksi? Kertoako tarina niin kuin se kaikille muillekin kerrotaan, koska niin on aina tehty, ja ihan hyviä meistäkin tuli?

Minä tein vuosia sitten Tirpan kanssa tässä asiassa kompromissin. Kerroin, että joulupukki tekee yhden toivelahjan jokaiselle maailman lapselle. Enempään ei pukilla riitä aika, sillä maailman lapsia on niin paljon. Muut lahjat tulevat sitten niiltä lapsen omilta aikuisilta, äidiltä, isiltä, mummeilta ja kummeilta. Lapseni saa uskoa joulupukkiin, fiilistellä tonttujen jälkiä ikkunan alla ja odottaa jännittyneenä jouluaattoa. Mutta voimme myös keskustella lahjojen ostamisesta, ja kiitokset kummien jne lahjoista menevät sinne minne kiitos kuuluu. Kiitollisuus onkin tärkeä asia, jota korostan aina lahjoista puhuttaessa. Miten onnellinen saa olla, että niitä lahjoja saa, miten paljon on Tirppaa ajateltu, kun niitä on valittu.

Itse jatkan perheemme perinnettä joululahjoista. Tirpan paketeissa on pyjama, joka on ihana vaihtaa päälle jouluiltana, kun on jo syöty, paketit avattu, ja sohvannurkka kutsuu. Omaa joulusuklaata, ihan vain itselle. Kirja tai elokuva joulupyhinä nautiskeltavaksi. Ja se tärkein toivelahjalelu, budjetin ja maalaisjärjen rajoissa.

Tänä vuonna tosin Tirppa on tosin sanonut moneen kertaan, ettei tarvitse yhtäkään lahjaa, jos saa viettää joulun etelässä rakkaiden ja ystävien luona. Itselläni on ihan sama olo, mutta lahjojen antaminen on silti niin ihanaa, että niitäkin kuusen alta löytyy.



Mitä teillä kerrotaan joulusta lapsille?


Ps. Saksassa asuessani hämmästelin lapsia, jotka ihan tosissaan kertoivat minulle, että Jeesuslapsi, Christkindl, tuo jouluna paketit. Ostoskeskuksessa oli jopa puhelin, jolla kristuslapselle sai soitella. Joulupukin oloinen hahmo, Heilige Nikolaus toi sitten mandariinin, pähkinöitä ja pikkulahjan kuudes joulukuuta. Salamatkustaja-blogissa taas on ihana postaus islantilaisista joulukuvioista. Eli ulkosuomalaisiakin näkökulmia olisi kiva kuulla!

6.12.16

Kämpästä kodiksi: Tupakierros

Suoraan sanottuna vihaan muuttamista. Prosessi sinänsä on jo tuskallinen, omien tavaroiden sortteeraaminen, pakkaaminen ja purkaminen. Tämä yli 800km päähän tapahtunut kertarysäysmuutto oli omaa luokkaansa siinäkin mielessä. Mutta eniten inhoan muuttamisessa sitä miten keskeneräiseltä koti tuntuu pitkääään muuton jälkeen!

Haluaisin ihan todella sanoa, että katsokaa nyt, ihan valmis ja ihan kodin tuntuinen. Siitä ollaan vielä kaukana, mutta pikkuhiljaa tulee sanottua että "mennään kotiin" eikä "kämpille", ja kotona tuntuu olevan pääasiassa ihan viihtyisää. Tirpan huoneen esittelin jo aiemmin, kylppäriin ei mahdu ihmisen lisäksi kameraa ja makuuhuoneemme on kaukana esittelykunnosta. Joten tehdään tälläinen vähän typistetty tupakierros:











Tekemistä riittää jatkossakin, seuraavaksi pitäisi tarttua tosissaan ompelukoneeseen, kun  to do -listalla on nojatuolin uudelleenverhoilu hiilenharmaaksi, jouluisen kaitaliinan ompelu ja keittiön verhot. Hieman haaveilen myös virkatusta matosta..


Vuokrakämppä, retroa ja Ikeaa, värejä ja valkoista.
Mitäpä tykkäätte?

4.12.16

Rumia sanoja

Syöpätaipaleen alkupuolella listasin itselleni kaikkia niitä uusia rumia sanoja joita jouduin käyttämään uudessa arjessani. Tuntui, että kaikki syöpään viittaavat sanat olivat niin kolhon kliinisiä, jonkun muun kehon osia. Epikriiseissä luki diffuusi mediastinaalinen bulkkituumori. Epätarkkarajainen iso kasvain rintakehässä. Tuumori, kasvain, massa. Lymfooma. Ripoteltiin sekaan vähän levinneisyyttä, EPI-pisteitä, solumyrkkyjen nimiä ja hienoja diagnooseja haittavaikutuksille.
Minä puhuin perheeni ja ystävieni kesken Kevinistä.

Kevin oli melkoinen tyyppi. Iso. Hankalassa paikassa. Kovin aggressiivinen. Oli helppo puhua Kevinistä, sai jättää rumat syöpäsanat keskustelun ulkopuolelle. Sairaalakeskustelut saivat vähän komediamaustetta, kun mietittiin ääneen kahvilassa tapposuunnitelmaa Kevinille, ja tajuttiin miltä se ulkopuolisen korviin kuulosti.

Tänä syksynä rumat sanat tekivät paluun. Ensin niiden perinteisten muodossa. Noin vain suihkussa oli pakko kiroilla, kun sormiin löytyi kainalosta ihan reilun kokoinen patti. Sadattelin sitä muutaman päivän itsekseni, mutta ei se mihinkään hävinnyt.

Hieman toiveikkaana kävin näyttämässä sitä parille lääkärille, josko he eivät pitäisi sitä mitenkään ihmeellisenä. Yleislääkäri totesi ensikokeilulla, ettei uskalla sanoa muuta kuin että jotain siinä on. Lapissa syöpäpuolen ylilääkäri totesi käsikopelolla sen diffuusiksi tuumoriksi ja lähetti jatkotutkimuksiin.


Kuukauden tutkimisen ja hutkimisen jälkeen todettiin, ettei se ole mitään muuta kuin joku patti. Sitä kuvattiin ultralla, röntgenillä ja magneetilla, ja sitten se kirjattiin kirjoihin ja kansiin kudosmöykyksi.

Olen kiitollinen, että nämä väärätkin hälytykset otetaan ihan tosissaan, ja oikeasti tutkitaan. Silti takaraivoon jää nakuttamaan se "entä jos" kun patista ei kudosnäytteitä otettu.

Ja eniten jäi ärsyttämään Helsingissä Kevinin kontrollikäynnillä lääkäri, joka puolihuolimattomasti tarkisti vain osan imusolmukkeista, ja totesi, ettei jatkossa tarvitse sitten enää "luumua pienemmistä muutoksista" aiheuttaa tälläistä tutkimusrumbaa. Lisäksi kysymykseni uudelleenkouluttautumisesta, sytostaattien haittavaikutusten kontrolloinnista, lausunnoista ja muista kuitattiin olan kohautuksella. Kun syöpää ei todennettavasti enää ole aktiivisessa vaiheessa, ei ihmisen hoito näköjään enää kiinnosta edes sen vertaa, että kertoisi kenen puoleen kääntyä.

Joten, tässä sitä elellään sitten, yhden syöpäkasvaimenjämäpatin ja yhden epämääräisen kudosmöykyn kanssa. Ihan rentoina ja huolettomina naisina. (Lisää tähän valinnainen ruma sana)

Supersankarien kengissä

Tämä syksy on mennyt opintojen osalta hirvittävän nopeaan. Luennoilla, harjoitusryhmätunneilla. Olen lukenut kasvatustieteitä, kasvatus- ja kehityspsykologiaa ja miettinyt opettajuutta monelta kantilta. Olen nauttinut monialaisista opinnoista, siis niistä tunneista joilla konkreettisesti opetellaan ja kerrataan niitä asioita, joita peruskoulussa opetetaan. Biologiaa, maantietoa, äidinkieltä, kuvaamataitoa, musiikkia. Toisissa aineissa olen huomannut omaavani hyvät ja riittävät pohjatiedot, mutta esimerkiksi musiikin opinnoissa olen joutunut myöntämään, etten osaa soittaa kuin suutani. Olen istunut hirvittävän pitkiä aikoja pianon ääressä tapaillen niitä ihan ensimmäisiä nuotteja ja sointuja.

Se mikä minulle tuli näissä opinnoissa yllätyksenä, on se miten nopeasti jalkauduimme sinne alakouluun, luokkaan oppilaiden eteen. Vietin lähes koko marraskuun opetusharjoittelussa harjoittelukoulullamme katsellen, kuunnellen ja opettaen.

Harjoitteluun mennessäni olin epävarma. Opettajan kengät tuntuivat yhtä isoilta, kuin silloin kun olin itse pieni koululainen. Silmissäni opettajat olivat arjen supersankareita. Niiden pitää tietää kaikesta kaikki, ja osata vähän kaikkea. Luokanopettaja soittaa pianoa, tietää miksi merivesi on suolaista, osaa lentopallossa hihalyönnin ja on oikeudenmukainen tuomari lasten kahnauksissa. Pienten koululaisten silmissä opettaja tietää ja osaa kaiken. Opetusharjoittelun alussa katselin itseäni peilistä, sisäkengissä ja avainnnauhassani jossa luki Opettaja Camilla. Ei näyttänyt supersankarilta, ei.


Olen introvertti, ja monesti se saadaan kuulostamaan heikkoudelta, vialta luonteessa. Pidän ihmisistä ja ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta paljon, mutta lämpenen vähän hitaammin uusille asioille, olen vasta tutustumisen jälkeen puhelias, en ole selkeää johtaja-ainesta, enkä muutenkaan sovi tähän uuteen "kunnollisen ihmisen" muottiin. Luokkahuoneessa en tuntenut näitä ominaisuuksiani enää heikkouksiksi. Suunnitelmallisuus, harkitseminen, ja tarkkaileva luonteeni tuntui kelpaavan opettajalle. Kannustava hymy vei ihan yhtä pitkälle kuin sanallinen suitsutus.

Vaihdoin tarkkailijan roolista pienin askelin luokan eteen kun saimme pitää oppimistuokioita luokalle. Kun ensimmäisen hyvin menneen opetustuokion jälkeen istuin ohi tuolistani ja päädyin lattialle selälleni kolinan kera, oli ainakin jää murrettu. Lakkasin jännittämästä opetustilanteita, ja ymmärsin jokaisen opettajan käyttävän opetuksessa niitä omia vahvuuksiaan.

Kolmas viikko oli kokemuksena ammatinvalintaa vahvistava. Ohjaava opettaja asetti haasteita, oppilaat tuntuivat jo ihan omilta. Tuntisuunnittelussa ei enää tuntunut siltä, että keinotekoisesti kirjoittaa sitä mitä oletetaan kirjoitettavan, vaan oppimistavoitteiden, motivaation ja pedagogisten keinojen miettiminen tapahtui luontevasti. Tuntien pitäminen oli hauskaa ja haastoi huomioimaan kaikenlaiset oppijat. Itselleni alkoi hahmottumaan se, millainen opettaja haluan tulevaisuudessa olla. Kuunteleva, välittävä, oppimiseen innostava, oikeudenmukainen.

Mietintämyssyn alle laitoin ohjaavan opettajan kehoituksen miettiä omia rajojani, omaa jaksamistani ja sitä kuinka ison osan omasta elämästä on valmis antamaan työlle. Tarkkaavaisuus ja välittäminen kun voi kääntyä kohtuuttomaksi taakaksi opettajan harteille.



Opetusharjoittelun jälkeenkään peilistä ei katsonut kouluarjen supersankari ja moniosaaja. Kelpo tyyppi kuitenkin. Herkkäkorvainen, suunnitelmallinen, rauhallinen. Oppilaiden silmissä riittävän hyvä. Sellainen tyyppi joka tottuneesti vastasi kutsumanimeen ope. 

3.12.16

Kenkäkaaos kaappiin

Meidän kodissamme heti eteiseen astuessa oli vastassa ihana anopin meille häälahjaksi kutoma räsymatto, ja kenkäteline joka pursusi kenkiä. Kenkiä kenkien päällä, kenkiä telineen vieressä, alla ja ympäri eteistä. On mahdotonta pitää siistinä tavaroita, joille ei ole mitään omaa paikkaa. 

Aloin etsimään vanhaa pientä kaappia, senkkiä tai komuuttia kenkäkaapiksi. Etsintäni ei vain yksinkertaisesti tuottanut tulosta. Kaikki myynnissä olevat olivat a) kalliita, b) liian hyväkuntoisia tuunattavaksi tai c)molempia. Kunnes Tori-ilmoitukseeni vastasi vanhempi herrasmies, joka tarjosi kahdellakymmenellä eurolla "vanhaa, rumaa ja vähän risaa" kaappia kotiinkuljetuksella. 

Mieheni totesi kaapin nähtyään, että toivottavasti raha liikkui meidän suuntaamme.. ja ymmärrän kyllä. Kaappi oli kolhuinen ja joku oli lisännyt siihen yhdeksänkymmentäluvulla arkistokaappilukot. Epäilin visiotani vähän itsekin. 


Kaappi on umpipuuta, mutta tiikkiviilupintainen. Ei siis mitenkään ihanteellinen tuunattavaksi. Varsinkaan kun viilu ei ollut enää hyväkuntoista. Useamman illan vietin tämän kaapin rumiluksen parissa. Pesin. Hioin kevyesti. Pesin uudelleen. Pohjamaalasin. Kittasin. Välihioin. Maalasin, maalasin ja maalasin.


Miesparka tuli iltamyöhällä kotiin vain nähdäkseen kaapin joka kerta kamalamman näköisenä. 

Maalikaupassa oikean sävyn hakeminen oli lievästi sanottuna hikinen homma, kun vesiliukoisiin maaleihin ei saanutkaan valmiina mitään edes liki oikeaa sävyä. Maalimyyjäkin pyyhki hikeä kun etsimme mielikuvissani olevaa "tomuisen mintunvihreää" sävyä tusinasta eri värikartasta.


Mutta nyt. Ei kenkäkaaosta. Kaikki perheemme kengät kahden oven takana. Olkoonkin syvin kaamos meneillään ja mahdollisuus kuvata vain keinovalossa, tässä hän nyt on. Minttuinen liinavaatekaappi. Vielä vetonupit arkistokaappilukkojen peitoksi, ja edessämme on hyviä vuosia.


Olen vähän ihastunut. Ja nyt on taas hyvässä muistissa mitä tämä huonekalujen uudistaminen vaatii tekijältään, ihan hetkeen ei oteta uusiksi!

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...