29.3.17

Hermot meni

En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä, mutta pikkuhiljaa on kai otettava tämä uusi tilanne tosiasiana, jonka kieltäminen on vain hupsua.

Reilu kuukausi sitten heräsin aamulla, laskin jalat lattialle ja yritin kävellä kahvinkeittimelle. Paino sanalla yritin. Vasemmasta jalasta on siitä aamusta alkaen puuttunut liike ja tunto polvesta alaspäin. Olen käynyt lukuisissa tutkimuksissa. Ultrassa. TT-kuvassa. Magneettikuvauksissa kahdesti. ENMG-tutkimuksessa.


Ja lopputulema tälle kaikelle on tämä: hermot ovat rikki, jalka ei toimi.

Magneettikuvista ei löytynyt selittävää vikaa (hermopinnettä tai kasvaimia), mutta senkin edestä kulumia ja muita muutoksia, jotka olen saanut aikaan kävelemällä aiemmin hermovaurioituneella oikealla jalallani vaikka oikeat lihakset eivät enää olekaan liikkuneet kahteen vuoteen. ENMG, sähköinen hermoratatutkimus, näyttää niin monenlaista vikaa jaloissani, että naurattaisi jos ei melkein itkettäisi.

Syytä ei löydetty muuta kuin saadut syöpähoidot ja niiden viivästyneet sivuvaikutukset. Syöpäklinikalla lääkäri huokaisi monta kertaa syvään, ja sanoi että näitä yllätyksiä nyt voi tulla vielä pitkään. Puhuttiin samalla jo vähän rintasyöpäkontrollienkin aloittamisesta.


Sain selityksen pitkään jatkuneille kivuilleni, helposti uupuville lihaksilleni, varmistuksen jalkojen hermovaurioille ja lisää pontta huoltaa tätä kehoani säännöllisesti. Ja sinisen pyörätuolin, joka on nyt kulkupelini kunnes pääsen taas jaloilleni.



Välillä tuntuu, että huijaan itseäni kun hoen tätä, mutta sanonpa silti:

Kyllä mie vielä kävelen. Opinhan sen jo kerran uudelleen.


Ensimmäinen talveni revontulikyttääjänä



Olen iltauninen ja liikuntarajoitteinen. Ei ehkä parhaat lähtökohdat rientää kameran kanssa revontulien perässä. Mutta kun näin ensimmäistä kertaa millaisiksi ne täällä Rovaniemellä yltyvät jäin haukkomaan henkeäni ja kaipaamaan lisää.

Tänä talvena on ollut ihan uskomattomia revontuliöitä. Tiedän, koska luen siitä aamuisin facebookin Revontulikyttääjät-ryhmästä. Katselen taitavien kuvaajien huikeita otoksia joissa taivas loistaa kaikissa väreissä. Niinä öinä kun olen itse raahautunut pimeälle aukealle paikalle, on useimmiten ollut veret seisauttavat pakkaset, jotka hyydyttävät sekä kuvaajan että kameran. Todistusaineistoa loimuista ei ole siis juuri jäänyt, ainakaan julkaisukelpoisia.

Viime yönä otin jälleen ystäväni A:n seuralaiseksi, auton alle ja suuntasimme Norvajärven jäälle. Siellä autolla pääsee ihan viereen, parkkitilaakin on, ja muutaman metrin matkan jäälle pääsee keippienkin kanssa kompuroiden. (A:lle kiitos avustamisesta!) Norvajärvelle asti eivät kaupungin valot loista, vaikka matkaa on vain 15 kilometriä. Pakkasasteet pystyi laskemaan yhden käden sormilla, ja ennusteetkin lupasivat hyvää.

Nämä viime yön kuvat jäänevät kauden viimeisiksi, koska nytkin kunnolla pimeää on vasta kymmenen jälkeen. Ensimmäisen revontulikyttäystalveni saldo on siis tämä:

- mielettömiä revontulinäytöksiä luontoäidiltä
- useasti umpijäätyneet sormet ja persaus
- yön tunteja tähtitaivaan alla hyvässä seurassa
- hirveä hinku ostaa uusi kamera kymmenen vuotta vanhan tilalle
- muistikortillinen sumeita kuvia revontulista

Ensi vuonna lupaan opetella käyttämään manuaalitarkennusta pilkkopimeissäkin olosuhteissa, vannon raahautuvani edes kotipihaan silloin kun revontulikameroissa näkyy hienoja valoja ja aion vakaasti edelleen keskittyä ihan vain katsomiseen vähintään yhtä paljon kuin kuvaamiseen. Joten jatkossakin ne taianomaiset revontulikuvat löytyvät ihan muualta kuin täältä blogista.

14.3.17

Tyttö, joka rakastaa tiedettä

Tirppa on aina haalinut itselleen kaiken irtoavan tiedon. Hänen on ollut pakko saada vastauksia askarruttaviin kysymyksiinsä, olenpa avannut googlenkin monesti, kun tietoni ilmastoinnin toimintaperiaatteista tai eläinten ruokavaliosta ei ole ollut riittävää. Meillä luetaan paljon. PALJON. Nykyään tarinoiden lisäksi myös tietokirjoja, kirjoja ihmisbiologiasta, eläinten sukupuista ja maailmankaikkeuden synnystä ja aurinkokunnasta. Samaan tahtiin tiedonjanon kanssa on kasvanut tarve kokeilla itse, nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.

Tällä hetkellä pinnalla on biologia, fysiikka, kemia ja geologia. Monenlaisia juttuja ollaan kokeiltu jo LUMA-keskusten turvallisilla ohjeilla. Videoita kokeistamme löytyy Instagrammista #minitiedemiestirppa alta ja luonnollisesti joitain juttuja on ollut blogissakin, kuten pihlajanmarja-arkkitehtuuria. 



Nyt päätin lahjoa pientä tiedemiestäni, ja ostin setin välineitä. Ei saa ymmärtää väärin, näitä kokeita voi tehdä ihan kotikeittiön tarvikkeillakin, mutta tapanani on ollut kannustaa tälläisissä jutuissa, ja mikäs parempi kannustin tieteellisiin kokeiluihin kuin omat suojalasit, labratakki ja koeputket?



Nämä suojavälineet tulivat oikeasti tarpeeseen. Mitään vakavaa vahinkoahan ei keittiökemialla saa aikaisiksi, mutta silmät on hyvä suojata etikka- ja sitruunamehuroiskeilta. Labratakki setissä oli harmittavan suuri ja heppoisen paperinen. Saa nähdä josko innostuisin ompelemaan vähän paremman, koska tällä sai näppärästi suojattua vaatteet elintarvikevärisotkuilta.


Tämän setin ostin Suomalaisesta kirjakaupasta, koska siinä tuntui olevan sopuhintaan eniten tarvikkeita. Erilaisia mittalaseja, koeputkia, pipettejä, lastoja, magneetteja, pinsetit... Ja hyvät suomenkieliset ohjevihkoset erilaisiin kokeisiin.


Suurennuslasin ostimme jo aiemmin, kun tutkimme erilaisia kivilajinäytteitä, joita Tirpalla on jo kiva kokoelma. Tässä  neiti tutki sormenjälkiä ja niiden talteenottamista lyijykynäpölyn ja teipin avulla. Isin sormenjäljissä oli erikoisimmat kuviot.


Yhtenä kokeena oli verikokeen toimintaperiaate. Punaiseksi värjätty vesi teki hommasta tietenkin puolet jännittävämpää, ja luulenpa, että seuraavan kerran kun T on mukana verikokeissani, on hänellä pari tarkentavaa kysymystä labran tädille.


Erilaisia liuoksia ja seoksia ihmeteltiin useamman kokeen verran jo.  Yksinkertaisetkin kokeet on kuusivuotiaalle vielä ihmeteltävää täynnä.


Koettiinpa se klassikkokin, heureka-hetki, kun laskettiin yhdessä erilaisten petshoppien tilavuuksia. 


Kahdessa 36-sivuisessa oppikirjassa, ja noissa linkkaamissani LUMA-keskusten ohjeissa riittää meille tekemistä täksi vuodeksi, kun päiväkodissa ei jostain syystä ole kunnon viskaritoimintaa ja tämä eskariin kaipaava lapsonen kyllästyy ilman aivopähkinöitä.

On tiedättekö huikeaa olla äitinä mukana lapsen kasvussa. Miten tuon luonne ja järki kehittyy joka vuosi, miten uskomattoman kivoja juttuja voikin jo tehdä yhdessä.

Ja vielä tämäkin, sen lisäksi että ipanan sarkasmitutka on nykyään erehtymätön, kuulimme ensimmäisen nörttivitsin:

"Arvaa äiti mikä on pyöreä ja sillä on vaippa?
...
No MAAPALLO!"

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...