11.1.18

Taipuu, vaan ei katkea

Kävimme Tirpan varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvää keskustelua eskarin opettajan kanssa tällä viikolla. Olen hillittömän ylpeä tuosta ipanasta ja siitä millaiseksi lapseksi se on kasvanut. Olen ylpeä siitä, että hän lukee jo vaikeitakin sanoja, siitä että hän osaa keskittyä kuuntelemaan ja toimimaan ohjeiden mukaan, on näppärä yhteen- ja vähennyslaskuissa.

Ihan todella olen ylpeä lapsemme taidoistakin, mutta se ei ollut se mikä kirvoitti kyyneleitä. Eskarin opettaja kertoi, että aamupiirissä joku lapsista oli keksinyt, että oma nimi pitää viedä taululle konttaamalla, ja se herätti vastustusta muissa lapsissa: "Ei eskarit ole enää konttaavia pikkulapsia."  Tirppa oli sanonut siihen tiukasti, että konttaamallakin pääsee hyvin eteenpäin, että äitikin vaikka konttaa, jos se ei muuten pääse portaita ylös. Ja sitten reippaasti kontannut oman nimensä taululle.

En vain voinut itselleni mitään, silmät kostuivat vaikka kuinka taisteli vastaan. Tuo ipana, joka olisi voinut mennä ihan rikki ja palasiksi siitä, että sen äidillä oli syöpä ja on liikuntavamma, on niin vahva, ettei ainoastaan kestä sitä, vaan on kykenevä sanomaan vastaan, jos kokee että muilla tavoilla liikkuvia nyt tarpeettomasti moititaan.

Pyyhin silmäkulmiani usein tämän lapsen kanssa. Hän vastaa suoraan ja katsoo silmiin, kun joku kysyy miksi sinun äitisi on tuollainen. Tirppa vastaa, että sillä oli syöpä josta se parani, mutta jalat on huonot. "Mutta ei se haittaa mitään."


Keskustelun jälkeen jäin miettimään näitä viime vuosia. Syöpädiagnoosia ja sitä seurannutta vuotta. Sitä kaikkea, mikä minussa ja elämässäni muuttui yhdessä rytäkässä. En tule ikinä olemaan terve sillä perinteisellä tavalla ajateltuna, ja tämän sairauden takia elämäni peruspalikoistakin meni osa vaihtoon, olen lopun ikääni syöpäriskin takia seurannoissa. 

Enemmän kuitenkin ajattelin Tirppaa, pientä neljävuotiasta, jonka äiti hävisi sairaalaan, sairauteen ja kipuun. Tunsin olevani surkea äiti kaiken aikaa, ja samalla pelkäsin niin kovin, etten saisi olla enää edes sitä. Mutta meillä kahdella on aivan erityinen side, joka on kantanut näinä vuosina. Tirppa on tiennyt, että teen jatkuvasti kaikkeni hänen vuokseen, silloinkin kun se on ollut barbileikkejä sängyllä ilman ulkoilumahdollisuutta. En ehkä ole ollut mikään huippumutsi, mutta minä olen täällä, olen läsnä. Mietin näitä melkein kolmea (!) vuotta, jotka olen ollut jatkoajalla. Mitä kaikkea olenkaan saanut olla näkemässä, olla paikalla lapseni kasvaessa. 


Kun ensimmäisen kerran pyysin lääkäreiltä ennustetta, he sanoivat, ettei heillä ole kristallipalloa. Että hyvällä tuurilla, jos saan itseni ulos teholta, saatan muutaman prosentin todennäköisyydellä olla hengissä vielä kolmen vuoden päästä. Muistan miettineeni, etten tee kolmella vuodella mitään, etten suostu tuollaisiin todennäköisyyksiin. Ettei lapseni tarvitse minua kolmen vuoden päästä yhtään vähempää kuin juuri nytkään. 

Tavallaan olin väärässä, kolmeen vuoteen mahtuu niin paljon elämää. Mikä ihana, kamala, kamalan ihana kolmevuotinen!

Ja tuo lapsi, joka on kolmessa vuodessa kasvanut enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Syksyllä saatan seitsemänvuotiaan kouluun hänen ensimmäisenä koulupäivänään. Ja siitä en alkuun uskaltanut edes haaveilla, en antanut itseni edes ajatella sitä päivää. Tuntui, että sydämeen tuli säröjä pelkästä ajatuksesta, etten olisi paikalla. 


Minkä määrän rakkautta olenkaan saanut osakseni kolmessa vuodessa. Romanttista rakkautta, kihlat, häät ja häiden ensimmäisen vuosipäivän. Arkista rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä. Ja ennen kaikkea rakkautta äidin ja tyttären välillä. Oman äitini ja minun. Minun ja oman tyttäreni. Sellaista sukupolvien välistä väkevää rakkautta. 

Olen iloinen, että viimeiset vuodet olen myös saanut olla osa neljän sukupolven naisten piiriä. Olen kasvanut vahvan naisen helmoissa, ja ammentanut voimaa niistä vaikeuksista, jotka minua vanhemmat ovat selättäneet. Viime vuonna ja tänä vuonna olen surkeana seurannut vierestä, kun mummini on taistellut vuorostaan syöpää vastaan. Erityisen rankkaa on ollut katsoa äitiäni meidän välissämme, tyttären joka selvisi omastaan ja äidin, jonka on nyt vuoro taistella. Minun tekisi mieli silittää äitini hiuksia, antaa hänelle hetkeksi minunkin osuuteni jaksamisesta ja kuiskata, että hänet on tehty maailman vahvimmasta aineesta. 


Resilenssi on sana, joka kuvaa ihmisen kykyä ponnistaa ylös vastoinkäymisten jälkeen. Se on kykyä nähdä positiiviset asiat surkeissa ajoissa. Se on kykyä nojata toisiin ja pyytää apua. Se on kykyä uskoa tulevaan silloin, kun ei anneta hirveästi syytä.

Jos resilenssi olisi alkuaine, meidän suvun naiset olisi tehty sataprosenttisesti siitä. Eikä tuo pienin ole sitä yhtään vähempää. Vahva, valoisa ja periksiantamaton. Jos se on ainut perintö, jonka lapselleni jätän, se riittää.


Tirpan sanoissa konttaamisesta on iso totuus sisällä. Ihan sama, miten elämässä pääsee eteenpäin, kunhan menee. Ihan sama, miten liikut, kunhan liikut. Pitää uskaltaa edelleen toivoa elämältä ja tehdä töitä niiden haaveiden eteen. Meille jokaiselle on annettu vain tämä yksi elämä elettäväksi iloineen ja suruineen. Luovuttaa ei saa, ennen kuin sydänkäyrä näyttää suoraa.





21 kommenttia:

  1. Olet ihana. Ja tyttösi myös❤

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihanasta päivityksestä, joka meni suoraan sydämeen ja avasi kyynelhanat täälläkin. Tyttäresi on luja uusi lenkki vahvojen ja viisaiden naisten ketjussa. Läsnäolosi ja esimerkkisi ovat tehneet hänestä noin rohkean. Kaikkea hyvää teille! Kiitos että rohkenit kirjoittaa näin herkästi ja omakohtaisesti.

    T. Outsa Poron kääntöpiiriltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että jaksat roikkua täällä lukemassa miun juttuja vaikka harvakseltaan kirjoittelenkaan. <3

      Poista
  3. Teillä jotain suurta mitä ei ihan kaikilta löydy ❤ Onnittelut lisäajasta. Kiitos kun kirjoitat.

    VastaaPoista
  4. Niinpä, kuinka oikeassa olettekaan molemmat <3
    Olen aina kuvissa ihaillut lapsesi syvää katsetta. Katseessa on jotain, mitä en osaa selittää. Ihastuttava nuori neitonen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ollut ihan samaa mieltä aina, sillä oli jotenkin vanhan ja viisaan naisen katse jo syntyessään.

      Poista
  5. Ihana kirjoitus! <3 Teissä on ihailtavaa lujuutta. Hyvää kevättä teidän perheelle!

    VastaaPoista
  6. Luin pitkästä aikaa kuulumisia ja johan olikin taas tapahtunut paljon. Hyvää ja pahaa. Olet uskomaton taistelija ja ihana lapsesi pn takuulla saanut sinulta enemmän kuin moni muu lapsi ' terveiltä' vanhemmiltaan❤️❤️ Olet uskomattoman motivoiva ja hieno esimerkki kelle tahansa. Nämä asiat tulevat esiin myös lapsesi suusta, eikä tämä yllätä varmasti ketään. Ihanaa alkanutta vuotta ja toivottavasti et kokonaan lopeta blogin pitämistä!!! t. Se pimeä joka Prisman kassalla Kouvolassa aikanaan taisi alkaa itkemään kun uskalsi tulla sanomaan että olet upea ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei pimeä. <3 Kiva kuulla, että olet edelleen täällä. Yritän tehdä blogille vähän suunnanmuutosta, josko se sitten kutsuisi minuakin useammin kirjoittamisen pariin.

      Poista
  7. ❤❤❤ Ei mulla ole sanoja. Mut sä tiedät. Tärkeä olet!

    VastaaPoista
  8. Kiitos tästä, antoi paljon ajattelemisen aihetta. <3 Ihanaa kevättä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)