6.9.18

Ekaluokkalainen





Ensimmäinen kuukausi ekaluokkalaisena on takana, ja nyt uskallan minäkin huokaista. Lapsen enin jännitys karisi jo ensimmäisenä päivänä, ja hän on innokkain ja tunnollisin pieni koululainen, jonka tunnen. Äitinä olen ollut vähän sydän syrjälläni, kun lapsi on pitänyt saattaa tietöiden ohi remontissa olevaan kouluun ysiluokkalaisten kanssa samoille pihoille ja käytäville. Ja kieltämättä jännitin sitäkin, pärjääkö tuo pieni vielä, onko se valmis?

Tirppa on saanut kaikilta koulun aikuisilta hyvää palautetta. On kuulemma tunnollinen, reipas, kaikille ystävällinen ja auttaa muita. Neiti lukee, laskee ja toimii hyvin muiden kanssa yhdessä.

Kotona on sitten nähty se reippauden toinen puoli, kun on mietitty, että tykkääkö se ope minusta varmasti, paruttu sitä, että uusi poika väänsi sormia luokassa kipeästi, eikä kukaan auttanut (kun ei pyytänyt..), itkua tihrustettu ja kumitettu tehtäväkirjaan reikiä, kun "opettaja käski tehdä täydellisiä A-kirjaimia", eikä niistä millään tullut täydellisiä. Rutiineista saa turvaa uudessa arjessa, ja niistä hän haluaakin pitää piirulleen kiinni. Muutokset lukujärjestyksessä ja päiväjärjestyksessä ovat olleet järisyttävän kammottavia, ja epävarmuuden tuomat tunteenpurkaukset ovat koetelleet meitä vanhempia. Koulun alku onkin vaatinut meiltä tuhansia kannustavia sanoja, extra-haleja ja aikaa. Kuvittelin käyttäväni elokuun omiin rästihommiini, mutta olenkin ollut kiinni lapsen kanssa tiukemmin kuin pitkään aikaan.

Terveyttäkin on tarkastettu, ja todettu hyvin kasvavaksi mutta hoikaksi, hyvin näkeväksi ja kuulevaksi.

Minulle vaikein paikka tässä muutoksessa on ollut se, ettei ole enää ketään aikuista, joka tuntisi lapseni hyvin, tuntisi meidän perheemme, ja jolta voisi kysyä miten päivä sujui. Tirppa on vielä luokalla, jolla on yli 40 oppilasta ja useampi opettaja, joten irrallisuus vielä korostuu. Huomaan myös lapsestani, ettei tuo luokkajärjestely sovi kaikille lapsille yhtä hyvin. Vaihtuva opettaja, vaihtuvat tilat, vaihtuvat luokkakaverit, eikä ole mitään omaa tilaa tai paikkaa, edes omaa pulpettia. Lapsi, joka kaipaa rutiineja turvakseen ei ole tuossa systeemissä vahvoilla.

Huolimatta pienistä murheista, saattelen neidin luottavaisena koulun porteille joka päivä. Hän pärjää kyllä, karaistuukin, ja kasvaa tilanteen tasalle. Hän muistaa, että ystävällisyys ei maksa mitään, virheistä oppii ja aina pitää uskaltaa yrittää. Vielä kun pitäisi puoliaan ja uskaltaisi pysyä omana itsenään.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. ♥

(Yli 2 viikkoa vanhoihin postauksiin tulevat kommentit menevät valvonnan kautta, joten ethän ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin)